Ihmeellinen Hampi ja mutkia matkassa

Kursiudun kokoon Bangaloren viimeisenä päivänä. Äkisti oireet katoavat. Se on hauska päivä; Bangalore on tosiaan kaupunki makuuni. Kahviloita, hyviä ravintoloita, divareita ja riksakuskitkin käyttävät pyydettäessä mittaria. Istumme Oberoi-hotellin thairavintolassa ja seuraamme koristeellisten karppien pulausta altaassa. Pensaasta hiipii harmaa-ruskeaviiruinen intianriisihaikara, asettuu kivelle ja vaanii karppeja hievahtamatta. Lopulta poistumme paikalta, vaikkei mitenkään malttaisi.

Vatsani on lakannut sulattamasta intialaista ruokaa. Onneksi Bangaloresta on helppoa löytää myös vähärasvaisempaa kiinalaista ja thairuokaa.

Matkaamme Hampiin toiveikkaina. Ensimmäinen päivä siellä sujuukin hienosti. Paikka on juuri niin satumainen kuin toiset ovat sitä kuvanneet, mutta en ole oikein uskaltanut uskoa kuvauksia todeksi ennen kuin näen. Valtavat kivimuodostelmat, tuhatviisisataaluvun temppelien (ja "tanssityttöjen" kadun - toinen lähteistä puhuu tanssitytöistä ja toinen kurtisaaneista, mitä tietysti tanssitytöksi identifioituvana vastustan vaikka varmaan perinteisessä mielessä länsimaiset itsenäiset naiset olisivat kaikki kurtisaaneja...) rauniot, pienen kylän hiljaisuus, kalliomuodostelmien välissä kiemurteleva joki, pääskyset (täällä ei ole kotkia vaan pääskysiä!), leppoisasti kylänraitilla asustavat siat ja kanat ja tietysti koirat ja lehmät, kaikki se punoutuu maagiseksi yhtälöksi. Ruokakin on hyvää, löydämme tiibetiläisen ravintolan. Jostain syystä tiibetiläisten paikoissa on hyvää ruokaa, kommunikaatio sujuu helposti ja jotenkin kotoisan tuntuisesti - he eivät tuppaannu eivätkä toisaalta toimi hällävälisti. Kohtaamiset ovat suoria, ystävällisen uteliaita ja hiljaisesti tarkkailevia.

Jo toisena päivänä kuitenkin vatsa heittäytyy hankalaksi. Aamiaisella se vielä käyttäytyy sopuisasti, mutta alkaa jo pian raunioilla vihoitella. Kaukana kaikista vessoista on vain kyyristyttävä housut kintuissa kivipaasien ja muinaisen linnoitusmuurin taa ja annettava tulla. Lopun päivää vatsaparka kouristelee, minkä ehtii. Koska olemme buukanneet riksakuskin koko päiväksi, puren hammasta ja sinnittelen helteessä rauniolta toiselle. Lounaalla meinaa kyllä tulla sota, koska riksakuski tilaa mitään kyselemättä ruokaa ja vahvaa olutta meidän laskuumme siitä etukäteen tiedustelematta. Kun Fauni tivaa ravintolahenkilökunnalta, pitääkö muka paikkansa kuskin väite, että turisti tarjoaa aina kuskin lounaat, henkilökunta vain keikuttelee päitään asiaan kantaa ottamatta - luultavasti, koska ei halua kärhämää riksakuskin kanssa, joka kuitenkin kyörää turisteja heidän ravintolaansa. Jos asia olisi kuten riksakuski väittää, kaipa he voisivat sanoa, että näin se täällä menee. Lopulta kiista pannaan puoliksi. Illaksi vatsa tokenee yllättäen ja olo on mitä loistavin.

Kolmantena Hampin-päivänä tuntuu kuin mitään vatsaongelmia ei olisi ollutkaan. Vaeltelemme iloisesti ympäriinsä ja meinaamme miltei unohtaa malarialääkkeiden ottamisen hyväntuulisuuttamme. Näemme temppelinorsunkin kylpevän joessa. Lakshmi-norsu, joka on nimetty täällä lähinnä rahanpalvontaan liittyvän jumalan mukaan (nimi on tosi suosittu ihmisilläkin täällä, mikä kuvaa hyvin arvoja; wikin mukaan Lakshmi liittyy paljon muuhunkin kuin vaurauteen, mutta näkemäni, kuulemani ja lukemani perusteella Lakshmi esitellään sinä, joka tuo rahaa ja koruja), luovii yllättävän ketterästi alas pesupaikan betoniportaita ja kerää enemmän huomiota kuin mikään muu kaupungissa sillä hetkellä. Se epäröi hieman virtaan astumista, mutta länttää sitten pöllimäisen jalkansa veteen ja astelee syvemmälle ohjaajan polkiessa paljain jalkaterin sen korvantaustoja. Lakshmi seisoskelee hetken, ruiskuttelee vettä kärsällään ja odottaa ohjaajan kivelle pelastautumista ennen kuin ryhtyy sukeltelemaan tosissaan. Norsu osaa kylpeä nautinnollisesti. Syväkylpyjen jälkeen Lakshmi ottaa taas ohjaajan selkäänsä ja kahlaa varsinaiselle pesupaikalle, jossa sen eiliset meikit hangataan pois uusien alta. Se kellahtaa hitaasti kyljelleen ja jää makaamaan tyynesti naama veden alla, periskooppimaisen kärsänsä kautta hengitellen. Tosiaan, kärsä on selvästi kätevä muuhunkin kuin hedelmien puista poimimiseen!

Kutsumme tätä kolmatta päivää keskenämme nautintojen päiväksi, koska varsinaista kunnianhimoista rauniosompausta ei enää riitä koko päiväksi. Sen sijaan istumme paljon kahviloissa ja livumme joen pintaa pyöreässä veneessä, jota soutaa playboy-paitainen teinipoika. Poika lupailee intialaiseen tapaan pysähdyksiä missä vaan, mutta käytännössä pysähdyksiin saakka ei koskaan päästä. Samaan veneeseen tulee myös italialainen pariskunta, johon on hieman vaikeaa suhtautua. Nimittäin aina kun huomio kääntyy muualle kuin italialaiseen mieheen, hänen kasvoilleen nousee murjottava ilme, jonka hän sitten ovelasti lakaisee tiehensä tekemällä taikatemppuja ja siten rosvoamalla huomion taas omaan säteilyynsä. Kaikkialla, minne hän kulkee, hän esittäytyy ensin Magic Babaksi. Tavallaan pidän Magic Baban tavasta olla huomionkipeä, koska onhan taikatemppujen tekeminen rauhanomaista ja hauskaa sekä ilahduttaa selvästi monia kyläläisiä. Toisaalta vähän kummastuttaa se, miten lyhyen aikaa Magic Baba kestää tilannetta, jossa ei ole huomion keskipisteenä. Ehkä hän on syntynyt sellaiseksi, vähän samalla tavalla kuin itse on kai jo synnynnäisesti huono kestämään tilanteita, joissa joutuu huomion keskipisteeksi. Ei ole helppoa kellään...

Yksi Intiassa matkustamisen haasteista onkin, ettei täällä ihmisen anneta lipua näkymättömänä. Vasta nyt ymmärrän, että sitäkin voi ajatella luksuksena perustarpeen sijaan.

Olemme sopineet meitä aiemmin kyydinneen riksakuskin kanssa, että hän heittää meidät myös Hospetin kaupunkiin, joka on Hampin lähin junien pysähdyspaikka. Saavumme kadulle sovittuun aikaan vatsat täynnä maukasta tiibetiläisruokaa. Odottelemme ukkoa hyvän tovin ja torjumme muutaman kyytitiedustelun. Yksi tiedustelijoista on kuitenkin sitkeä, selkeää örkkiainesta, ja sanoo, että tuosta pilkkahinnasta Hospetiin hänkin tekisi asiakkaalle oharit tuosta noin vain. (Eikä mihinkään, mitä riksakuskit sanovat, voi oikein luottaa.) Keinuttelemme päitämme kantaa ottamatta (se tarttuu), mutta koska on pimeä ja junakin lähtee kohta ja yksi laukuista on vielä aseman säilössä, lähdemme tyypin kanssa kulkemaan kohti keskusaukiota torjuen hänen paljon kalliimmat kyytihintansa. Lopulta tyyppi luovuttaa ja huoahtaa, että okei sitten, sataviisikymppiä käy hänellekin. Selvä pyy - loikkaamme riksaan. Mutta paikalle syöksyy ulvoen toinen riksakuski, joka kysyy vihaiseen sävyyn, miksemme mene hänen riksaansa, joka on ensiksi lähtevällä paikalla. Selitämme ärtyneenä, etteivät moiset systeemit avaudu satunnaiselle matkaajalle juuri mitenkään. Mutta meidänkin kuskimme taipuu ja alkaa hoputtaa meitä ulos riksastaan toiseen riksaan. Raijaamme laukut ja istahdamme riksaan vain kuullaksemme, ettei hän sittenkään voi kyyditä meitä - mutta hänen veljensä voi. Veli tulee paikalle. Nousemme veljen riksaan. Ja tässä vaiheessa äkisti velikin vetää jarrut pohjaan ja alkaa suositelle meille järjestyksessä jo neljättä riksaa. Mikä ihme tässä nyt mättää, alan tylyttää, miksi ihmeessä tämä riksa ei nyt muka voi sittenkään liikkua, kun äsken kaikilla oli niin kova kiire huolita meidät sen sisuksiin. Tuollaisessa tilanteessa alkaa miettiä, koetetaanko tässä nyt jotain kusetusta, joista Hampi on aika tunnettu.

Itse asiassa majatalon seinällä on ollut paikallisen poliisin tiedote, jossa kehotetaan matkailijoita palaamaan huoneisiinsa lukkojen taa aina ennen auringonlaskua. Koska on ollut paljon ryöstöjä, raiskauksia ja muita puliveivauksia. Kummasti sellainen muistuu mieleen, kun äkisti emme kyytiläisinä kelpaakaan kellekään kuskille, jotka yleensä tappelevat asiakkaista ääntä säästämättä.

Nyt kun parahdan tuskastuneena kohtaamastamme kohtelusta, uusin tarjokas tarjoaa ihan järkevän selityksen: hän on Hospetista, muut Hampista. Tinkaamamme hinta ei ole hampilaisille kovin houkuttava, koska heidän on palattava tyhjällä riksalla takaisin Hampiin. Kun taas hänelle kyse on kotimatkasta. No, se on tietysti järkevä selitys ja kapuamme riksaan.

Viime hetkellä etupenkille loikkaa kuitenkin vielä toinen mies ja riksa kaasuttaa maaseudun pimeään. Kukas tämä toinen sitten on? Matkailijoille suunnatuissa turvallisuusohjeissa korostetaan erityisen tarkasti, että jos matkustajien joukossa on naisia, ei tule nousta ikinä taksiin tai riksaan, jossa on kuskin lisäksi joku muu mies. No, siinä me nyt kuitenkin kiidämme halki pimeän, asuttamattoman seudun, pojat pistävät diskonjytkeen päälle ja nainen voihkii biitin lomaan want you so bad, lalalalala, wanna feel you inside of me, want you tonight. Tyypsät pureksivat paania ja kaasuttavat pimeitä teitä kuin hullut. Sellaisessa tilanteessa tajuaa äkisti, kuinka hauras ja vieras tämän kaiken keskellä matkatessa itse on. Entäs sitten jos he haluavat jotain hankaluuksia?

Onneksi päädymme kuitenkin sinne, minne olemme riksan tilanneetkin, eli Hospetin rautatieasemalle. Kuski pyytelee vielä anteeksi säätöä matkan alussa, ja pystymme vastaamaan aidon iloisina, että ei se mitään, järkeväähän tämä oli näin hoitaa.

Juna saapuu ajoissa, löydämme makuupaikkamme pimeästä vaunusta. Toiset nukkujat ovat matkanneet jo pidempään. Kiipeämme lavereille. Odotan unta. Palelee. Hampaat kalkattavat. Ja sitten äkisti, valtavan kuuma ja vatsa myllertää. Tajuan, ettei sekuntiakaan voi hukata, tempaannun tikkaita alas ja juoksen vessaan ja heti housut alas saatuani räjähdän ripulia kaikkiin suuntiin. Tietysti vessa on intialaistyylinen lattiareikä, länkkärivessa olisi ollut vaunun toisessa päässä, mutta ei sitä siinä kerkiä etsimään. Vessan takaseinä on täynnä ripulia. Oma takamus ja reiän kaakeliympärys olisi tarkoitus huuhtoa ketjuun kiinnitetyllä pikku kupposella. Lasken vettä kupposeen, mutta ketju on auttamatta liian lyhyt, jotta seinään saisi ruiskittua vettä. Lopulta vetäydyn vessasta vähin äänin jätökset seinille jättäen, koska ei ole mitään keinoa siivota niitä. Säälittää se, joka tuohon vessaan eksyy yön hämärässä! Tosin haju on jo aika varoittava. En saa unta ja torkahtelen vain lyhyesti herätäkseni samaan kuumuuten, joka vielä painaa poskipäitä liian alkoholin nauttimisesta tutulla tavalla. Ällötys. Pingon nyt toiseen päähän vaunua, syöksyn länkkärivessaan, kiskon housut alas ja istun edes tarkistamatta pytyn siisteyttä. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Oksennusta ja ripulia tuntuu syöksyvän korvista ja silmistäkin. Nyt ripuli sentään jää pönttöön, josta se on helppo huuhtoa. (Miksi muuten ripuli syöksyy suoraan taaksepäin eikä alas, kuten voisi kuvitella? Vai onko tämä jokin oma taka-anomaliani?) Mutta oksennusta lentelee seinille, lattialle, lavuaarin kylkeen... pesen taas vessaa hyvän tovin pikkuisella ketjuun kiinnitetyllä kupilla vatsan rauhoituttua, nyt paremmin tuloksin. Onneksi lattiassa on pieni viemäriritilä nesteen poistumiseksi. Saan siitä sullottua sandaaleilla läpi vatsahappojen pehmentämät purupalojen kokoiset papaijat, ananakset ja banaanit .

Oikeastaan vessan pieteetillä siivoaminen osoittautuu turhaksi, koska käyn uudestaan oksentamassa lattialle eikä kukaan muu vaunussa ole hereillä tai ainakaan liiku oksennuskeikkojeni välillä. Mutta eikö tuo oikeastaan luonnehdikin kaikkea siivoamista - taloudenpidosta (ja ajattelusta) ei koskaan tule sillä viisiin valmista, että voisi pistää pillit pussiin ja sanoa tehneensä sen.

Aamulla olen aika kurjana, koska ripuloinnista ja oksentamisesta ja yöunten menemisestä tulee kurja olo. Saavumme Hyderabadiin, jonka ruokia on odotettu koko matka. Huooh. Kannattaa odottaa! (No, on se odotus monesti pitänyt minua hyvällä tuulella silloin kuin vain mealseja on ollut tarjolla. Parempi kai odottaa turhaan kuin velloa toivottomuudessa ja ei-siitä-kuitenkaan-mitään-tulisi -rimssuissa.) Tavarat hotelliin ja kohti sairaalaa - haluan tietää, mikä vatsassa mättää. Kysymme hyvää sairaalaa hotellin respasta, ja he neuvovat tuohon ihan viereen. Tarvomme sinne ja kerron oireistani sairaanhoitajalle, joka tekee merkinnät vihkoon ja ohjaa minut sänkyyn makaamaan. (Alan vähitellen epäillä, että tämä makuuttaminen liittyy potilaan passiivisuusodotuksiin enemmän kuin mihinkään lääketieteellisiin perusteisiin.) Lääkäri tulee pian. Hän on ehkä ikäiseni, lihava ja nyrpeän näköinen mies, joka kysyttyään, miksi olen tullut, ilmoittaa suoralta kädeltä, että hänen mielestään minut pitää ottaa sisään sairaalaan ainakin kolmeksi vuorokaudeksi. Häh, kysyn hölmistyneenä. Sinut pitää laittaa tiputukseen dehydrataation takia, hän sanoo. En ole niin dehydratoitunut, koetan selittää, olen koko ajan tankannut nestettä ja elektrolyyttiliuostakin, mutta mies on ehdoton ja selvästi ärsyyntynyt vastustelustani. Ei ei, täällä Intiassa on vaarallisia tauteja. Oletkos ikinä kuullut lavantaudista, hän sanoo painokkaasti. Se hoidetaan sairaaloissa. Ja siihen voi kuolla! Joo, olen kuullut ja tiedän tuon, mutta, sanon sinnikkäästi vastaan ja miehen kauhuksi nousen istumaankin, vaikka hän koettaa tunkea minua olkapäästä takaisin makuulle, mutta ei minulla edes ole kuumetta!

Mies tarkistaa asian sairaanhoitajalta, joka vahvistaa sanani: lämpö ja verenpaine normaalit. Sitten hän kääntyy takaisin puoleeni ja toistaa, että tarvitsen intensiivistä tarkkailua ja tiputuksen. Enkä tarvitse, intän vastaan. Mutta mieluusti soisin tutkittavan, mikä vatsaani tällä lailla rassaa ees sun taas. Se voi olla lavantauti, hän toistaa. Niin, sanon, mutta kun minulla ei ole edes ollut kuumetta! Lavantauti vaatii ehdottomasti sairaalahoidon, hän jankkaa. En usko, että minulla on lavantautia, sanon takaisin, ja missään nimessä ei käy, että jäisin tänne kolmeksi päiväksi. Todennäköisemmin kyseessä on jonkinlainen turistiripuli tai ameeba tai giardia. (Olen lukenut Therapia Fennicaa.) Ja joka tapauksessa lavantautiinkin annetaan antibioottia hoidoksi; ehkä olisi mahdollista, että hän voisi määrätä minulle empiirisen antibioottihoidon ja jos se ei tehoa, lupaan mennä Punessa uudelleen sairaalaan. Minunhan terveydestäni tässä on kyse. Lääkäri ärtyy yhä enemmän ja sanoo, että no olkoon sitten, tietysti voidaan määrätä antibiootteja, mutta jos et suostu sairaalaan kolmeksi päiväksi, emme voi myöskään tehdä mitään testejä ja olet täysin omalla vastuullasi kadulla jos lääkkeet ovatkin väärät. Se käy kyllä, sanon, minulla on ystävä, joka voi pitää minusta huolta ja joka tapauksessa olisin täysin omalla vastuullani myös täällä sairaalassa.

Tottahan sekin nimittäin on. Minun päätöksestäni siinä on kyse, eikä tunnu hyvältä keskustella lääkärin kanssa, joka ei tunnu kuuntelevan lainkaan oireitani vaan päättää ainoastaan, että minulla on varaa maksaa ja että siksi on hyvä ottaa minut sisään. Olen nimittäin tullut lääkäriin aika hatarin oirein: epämääräistä vatsasekoilua viikko ja sitten kovasti ruokamyrkytyksen oloinen vatsaräjähdys. Ei kuumetta, ei verta ulosteessa.

No olkoon sitten, nyrpistää lääkäri. Ole hyvä ja mene respaan maksamaan potilasmaksu. Minkä teen. Siitä lääkäri tulee hakemaan minut takaisin sisään. Sairaanhoitaja johdattaa minut jälleen sänkyyn ja koettaa komentaa makuulle, mutta koska hän jää häilymään tiputustelineen luo, eikä minulla ole muutenkaan turvallinen olo siellä sängyssä ja tuntuu tyhmältä puhua makuulta ikään kuin olisin kuoleman kielissä ja alistuisin mihin vain minuun suunnattaviin toimiin, kieltäydyn makaamasta ja sanon pontevasti, että olen ihan riittävän hyvinvointinen istuakseni, kiitos vaan. Nyt paikalle jolkottaa toinenkin lääkäri, eleistä päätellen ensimmäisen pomo. Ensimmäinen loruaa tuomitsevasti taustalla "against hospitalization, against hospitalization!", selittää asiaa heidän yhteisellä kielellään, pyörittelee silmiään ja huitoo käsillä ilmaa kiihtyneenä. Uusi ukko kysyy samoja kysymyksiä, joihin vastaan hetki hetkeltä myrkyllisemmäksi käyden. Ei, kyllä minun pitäisi hänestäkin jäädä sairaalaan sisään päiväkausiksi. Muuten ei tule kokeita. Ei sitten, sanon vihaisesti, kirjoita nyt minulle sitten jotain sopivaa antibioottia tähän ilman mitään kokeita. (Joka tapauksessa sairaalan sisälläkin lääkitys aloitettaisiin näin ennen varmoja viljelytuloksia, jos tilaani kerran pidetään kriittisenä. En ole turhaan lukenut mikrobiologiaa hierojakoulutuksessa.) Mies vähän hätkähtää käyttäessäni lääketieteellisiä termejä ja mainitessani pari antibioottia, jota Suomessa tällaisiin oireisiin suositeltaisiin. Sitäkin äijä kerkiää kysymään, voisiko olla mahdollista, että olisin raskaana. Ripulioirein! Ei, vastaan, sellainen on hyvin epätodennäköistä... minulla on kuparikierukka ja kuukautiseni ovat ilmestyneet ihan normaalisti. Vai niin, lääkäri vastaa torailevaan sävyyn, sinun piti päästä sitten mainostamaan käyttäväsi ehkäisyä. Tuijotan häntä uskomatta korviani ja selvillä ainakin siitä, että näiden ukkojen hoidettavaksi en jää. Eiväthän he kuuntele yhtään, mitä koetan sanoa, ja kun aivan asiallisesti korjaan heidän virheellisiä olettamuksiaan, he vain kieltäytyvät kuulemasta, että olisivat voineet tehdä virheen. Ja sitten vielä koettavat haastaa riitaa. Lääkäri-potilassuhteessa ei ole tilaa auktoriteettikiistoille, ja tästä on kehkeytymässä varsinainen auktoriteettisota, jossa pelotellaan äkkikuolemallakin.

Mitenkähän lie, onkohan Intiassa samanlaista lakia ja asetusta potilaan itsemääräämisoikeudesta kuin Suomessa? Vähän vaikuttaa siltä, ettei taida olla. Tai että ainakin sen on jäänyt täysin kirjaimeksi, jos semmoinen jonnekin kirjattu onkin. Lääkärit näyttävät siltä kuin eivät uskoisi korviaan, sairaanhoitajat tuijottavat näytelmää suu auki ja henkeä haukkoen. Tai ehkä klinikka on suunnattu alemman koulutus- ja toimeentulotason potilaille ja vain täällä moinen purnaus on ennenkuulumatonta. Itsepäisyyteni ja röyhkeyteni tuottaa tulosta: saan lääkkeitä melkoiset hevoskuurit. Parasetamolia kuumeeseen, maitohappobakteereja (joita molempia tietysti minulla olisi jo ollutkin), ja sitten keskushermostoa hillitsevää lääkettä, joka hidastaa suolen liikkeitä ja oksetusta, ja lopuksi karmean kuuloista taatusti norsunkin kaatavaa antibiootin ja alkueläinlääkityksen yhdistelmää, joka antibiootin osalta vastaa suomalaistakin suositusta pitkittyneeseen turistiripuliin. Suolen liikkeiden hidastaminen ja oksennuksen estäminen ei kuulosta hyvältä, jos kyseessä on ruokamyrkytys, joten päätän turvautua siihen lääkkeeseen vain äärimmäisessä hädässä. Kuumetta taas ei ole, ja vaikka pientä lämpöä kolmeenkymmeneenseitsemään ja kolmeen kohoileekin, en halua ottaa parasetamolia; jos kyseessä on tosiaan lavantauti, kuten molemmat lääkärit koettivat pelotella, pääoireena on tosiaan kovan kuumeen nousu, enkä haluaisi missata sitä parasetamolin takia - koska totta vie haluan sairaalahoitoa, jos alan kuumeilla rajusti! Eihän minulla ole sinänsä mitään sairaalahoitoa vastaan, mutta kylläkin sellaista sairaalahoitoa vastaan, joka tuntuu tapahtuvan aika hatarin perustein, sairaalassa jota en itse valitsisi hankalan lääkäri-potilassuhteen takia.

Huooh, nyt sitten olen vetäytynyt hotellihuoneeseen, nestetankkaan ja kiskon norsuantibioottia, jonka pitäisi tepsiä lavantautiin ja moniin muihin suoliston alueen infektioihin, ameeboihin ja giardiaan. Ja olen edelleen hämmentynyt lääkärikohtaamisen tiimoilta. Ihme kiristystä, ettei saa kokeita sitoutumatta kolmen päivän täysihoitopakettiin. Haiskahtaa pahasti rahastukselta. Tällä klinikalla lääkärinpalkkiokin oli yli tuplat edellisiin klinikoihin verrattuna. Ehkä se johtuu sijainnista, mutta en taida olla vielä ikinä onnistunut ajautumaan näin nopeasti napit vastakkain lääkärin kanssa - lääkärin, jonka luo olen mennyt saamaan hoitoa kummallisiin vaivoihini ja odottanut tulevani kuulluksi.

Jos huomenna aamulla olo on parantumiseen sijaan huonontunut, ei kai auta kuin ajaa taksilla jompaankumpaan matkavakuutusyhtiön sopimussairaaloista tässä kaupungissa. Molemmat vaikuttavat moderneilta ja kommunikatiivisilta. Mutta mistäs sitä tietää.

Hieman hutera olo siitä kyllä jää, että olo tuntuu aika kipeältä ja hakee apua, mutta tuleekin pelotelluksi kadulle kuolemisella, eikä kokeita suostuta ottamaan, koska uskaltaa olla jostain hoitopäätöksestä lääkärin kanssa eri mieltä. Hoitopäätöksestä, joka tehdään mitenkään tutkimatta... ja pelotellen taudilla, jonka taudinkuvaan oireet sopivat huonosti. Ikään kuin suhtautuisin täysin piittaamattomasti siihen, voinko hyvin vai huonosti, tai peräti, kuolenko kadulle. Aika harva meistä kykenee suhtautumaan tuollaisiin kysymyksiin hällä välisti.

Tietysti isä soittaa juuri nyt, kun kuulumiset ovat tätä tämmöistä. Mutta pelkään turhaan hänen hermostuvan kuultuaan lavantautiepäilystä. Hän nauraakin skypessä. Vai lavantauti, ilman kuumetta, hän hekottelee. Kyllä lavantaudin huomaa, jos se saa! Hyvä vaan, ettet mennyt sinne sairaalaan. On niitä muitakin sairaaloita... ja tuollainen hänenkin vatsansa on matkoilla, ruttuava.

Isän kanssa rupattelusta tulee hyvä mieli. Sen seurauksena haluan illalliseksi munakkaan. Ei minulla ole mitään aietta kuihtua kokoon. (Eikä niin käykään, itse asiassa olen nestetankannut sen verran tarmolla, että pissahätä taitaa tällä erää vaivata enemmän kuin mikään muu.) Ja munakkaat, vaikka maistuvatkin karmealta, ovat se, mitä vatsani suvaitsee rututessaan.