perjantai 26. maaliskuuta 2010

Jaksamismyyttejä ja hermostokemiaa

Nyt kun minulla on sairaslomaa ja ischias sin. olen joutunut törmäämään kunnolla omiin jaksamismyytteihini. Ulkona näyttää kauniilta ja aurinkoiselta, sisämaailmassa myllertää. Kehossa (onko se ulkoa vai sisää, vai osoittaako se, että koko jako on perseestä?) pyllertää, sillä kaikista lihaksista juuri arvon istumalihakseni vetäytyvät kramppiin. Lääkärin määräämä lihasrelaksantti ei ensimmäisen annoksensa jälkeen tehoa juuri mitenkään muuten kuin siten, että hengittäminen tuntuu ihmeellisen helpolta, jännittämättömältä, samanlaiselta kuin pitkän syvähengittämisen, joogan tai rentoutuksen jälkeen. Tai rakastelemisen jälkeen. Ääni syntyy helposti, kyljet eivät kinnaa. En kuitenkaan nukahda iltaisin sen helpommin kuin ennenkään, ja aamulla herään kukonlaulun aikaan vatsa nälkää kurnien ja makaamiseen kyllästyneenä.

Tuntuu jotenkin kummalliselta olla sairaslomalla. Ymmärrän kyllä, ettei tämän kramppijalan kanssa suju raskas fyysinen työ, mutta on ihan hirvittävän vaikeaa hyväksyä sitä, että minun jalkani taas tekee tenän. Jotenkin häpeälliseltä, vaikka on tietysti ihan hullua hävetä sitä, että tarvitsee lomaa, kun keho ei kestä tietyllä hetkellä sille kaavailtua taakkaa. Tai mieli. En ole selvillä siitäkään, mistä on oikeastaan kyse - kaipa jalalla voisi seistä ja tehdä töitä, mutta välillä kipu on niin kova, etten pysty olemaan itkemättä. Onko itku ja tunne romahtamisesta kivun alle mieltä vai kehoa? Ei, hiiteen koko jako! Miksi ihmeessä kirjoitan kehosta, kun en usko siihen muuna kuin abstraktiona? Kommunikoidakseni huonosti?

Tuntuu jotenkin hullulta hävetä omaa sairaslomalaisuuttaan, kun en kuitenkaan osaa ajatella kenenkään muun hakemaa saikkua mitenkään häpeällisenä. Pikemminkin päinvastoin: minusta ihmisten pitäisi hakea paljon kerkeämmin saikkua, pitää paremmin huolta omasta jaksamisestaan. Miksen sitten osaa nyt olla ylpeä itsestäni, kun uskalsin mennä lääkäriin näyttämään koipeani? Monimutkaista! Huomaan muitakin kummallisia nuljahduksia: Esimerkiksi otan kauhean vakavasti sen, kun asuinkumppanini tuntevat itsensä jotenkin yksinäiseksi hetkittäin, kun en jaksa terveen voimin panostaa vuorovaikutukseen, olla lähellä, koskettaa ja kuunnella, nauraa ja sen sellaista. Suutun itselleni siitä, että ärähdän niin helposti, että jalkaan ei saa koskea, että lantioon ei saa koskea, että työnnän käden päältäni pois yrittäessäni nukahtaa. Ja silti: jos minä en pidä huolta siitä, ettei minua nyt käsitellä kipua lisäävällä tavalla, kuka muukaan sen voisi tehdä? Eikö prioriteettina pitäisi kuitenkin olla parantuminen eikä toisten mielialojen paapominen niinäkin hetkillä, kun alkaa olla pimahtamaisillaan omasta olostaan? Vaikeaa, hyvin vaikeaa.

Kipu vie jaksamisen jotenkin rajoille. Saamani kipulääke ei suinkaan leikkaa kipua päättäväisesti pois, tylsyttää sitä vain hieman. Sillä lailla, ettei tee mieli huutaa suoraa huutoa ja ontua. Että pystyy tekemään lattialla varovasti pilatesliikkeitä, jotka eivät kohdistu suoraan kramppaaviin lihaksiin mutta kylläkin vauhdittavat niidenkin aineenvaihduntaa ja siten parantumisprosessia. Mutta yhtä kaikki huomaan käyneeni hyvin ärtyisäksi, vaikka syönkin lihasrelaksanttia, joka on kehitetty mieltä rauhoittavista lääkkeistä ja vaikuttanee siten myös mieleeni jotenkin huolettomuutta lisäten. (Hah, siltä tuntui ensimmäisenä päivänä... nyt jotenkin kyllä stressaan kaikesta merkitysspagettioksennuksestani, vaikka kiskon relaksanttia maksimiannoksen.)

Tuntuu jotenkin uhkaavalta, kun ystävä ilmoittaa jo pitkään olleensa huolissaan siitä, että käyn koko ajan liian kovilla kierroksilla. Toivottomuus iskee: mitä ihmettä minä muka voin tehdä? Kuten toinen ystävä kirjoittaa, ei relaksanteilla sentään uutta päätä saa. Äkkiä muistan kaikkea soopaa, jota en kelaa niin usein: ne testit, joihin vanhemmat raahasivat minut lapsena varmoina siitä, että minussa on jotakin vikaa, kun olen niin hemmetin aktiivinen ja vilkas (mutta lääkäristä olin ihan fyysisesti terve, joskin harvinaisen aktiivinen ja voimakkaasti reagoiva, mutta eihän se mikään sairaus ole... ei tullut diagnoosia), sen miten kolmen kuukauden kokopäivätöissä tutkimusharjoittelijana onnistuin vetäisemään itseni niin piippuun, etten enää sen jälkeen ole koskaan halunnut kokopäivä-miksikään, sen miten monet minulle helpoimmin tajuttavista ystävistäni burnouttaavat kerran toisensa jälkeen ja syövät jatkuvasti tai ainakin maksimissaan puolen vuoden taukojen tahdittamina rauhoittavia tai onnellisuuspillereitä... sitä miten en osaa kuvitella, millaista olisi herätä väsyneenä aamulla, millaista olisi pitkästyä pahan kerran, tai mitä voisi tarkoittaa se, että tarvitsee kahvia käynnistyäkseen. Vastaan ystävälle vähän karvat pystyssä, että kyllähän normaalisti toki hallitsen kierrokseni topakammin, nyt on vaan vähän vaikeaa, kun koulussa on oma opetussuunnitelmansa, jonka mukaan pitää edetä, ja en osaa tehdä asioita puolipitoisesti. (Olen kyllä yrittänyt opetella pakon edessä, mutta tunteeni ovat aika ristiriitaiset tämän suhteen. No, todennäköisesti siitä ei voi mitenkään tulla luonteenomaista tapaani tehdä asioita ja töitä, joten olen ehkä turhaan huolissani siitä, menetänkö mielenkiinnon elämään, jos teen kouluasiat puolipitoisesti. Jos kävisin koulua vain koulun vuoksi, tämä olisi jotenkin helpompaa. Mutta käyn koulua palavasta mielenkiinnosta ja halusta oppia auttamaan... siihen tarvitaan valtavasti tietoa ja harjaantumista.) Kunhan koulu loppuu, voin palata taas elämään, jossa jo työmäärää säätelemällä ja palauttavia toimia korostamalla pidän kierroksia siedettävällä tasolla.

Silti jään miettimään koko episodista ja ajatuksenvaihdosta, että näinköhän onnistun rikkomaan kehoni osa osalta sitä palautellessani. Minulla on ystävä, joka syö aina kesäisin rauhoittavia, jotta jaksaa ottaa aikaa ja rentoutua. Ihailen hänen rakentavaa suhtautumistaan kehoonsa ja sen ylikierroksiin. Itse jotenkin olen ajatellut, että selviän ilman lääkitystä, kunhan pidän pään kylmänä ja rajoitan tekemäni työn määrää ja pidän kiinni siitä, että vapaalla teen vain kivoja ja etupäässä rauhoittavia ja rentouttavia asioita. Nyt kun syön lihasrelaksanttia, ja huomaan, miten pienesti se onnistuu minuun vaikuttamaan, ja samalla työstän koulussa kehostani ja lihastonuksestani kuulemiani asioita - lihastonus on hurjan korkea ja menee hyvin pitkän aikaa, ennen kuin lihakset saa suostuteltua venyttymään, esimerkiksi parinkymmenen sekuntin mittaiset suositusvenytykset eivät vielä minulla tuota mitään heltymistä lihasten taholta, vaan tarvitaan useampi minuutti, että lihakset alkavat antaa edes vähän periksi - en voi olla miettimättä sitä, miten erilaisissa kokemusmaailmoissa me ihmiset elämme. Ja että oma maailmani on vähintään haastava, jos ei ehkä niin tietoisen mielen puolella, tietoinen mieli on kepeä paperivene, joka kiepsahtelee ja nauraa omalle hassuudelleen, niin ainakin kaikkialla sitä edeltävässä ja pohjustavassa kehollisuudessa ja esitietoisuudessa. Siinä maailmassa, jonka tunnen vaikeutena saada hengitettyä, joka kinnaa takareisissä vastaan, kun yritän venyttää... joka tuottaa näitä automaattiajatuksia, kuten että on jotenkin hävettävää olla niin sairaalloinen, että joutuu saikulle kenties viikoiksikin. Tietoisella mielellä olisi aika paljon helpompaa olla, jos sen ei jatkuvasti tarvitsisi tehdä töitä tämän automaatti-idiootin kanssa.

Ja pystyykö se edes siihen? Feldenkrais kirjoittaa siitä, miten tahdonvoima merkitsee aika vähän siinä, kun koettaa muuttaa tapaansa liikkua ja asua maailmaa. Siitä, miten automaatti-idioottia pitäisi puhutella sen omalla kielellä, antamalla sen rentoutua toisen otteissa, löytää niistä kokeilun, lempeyden ja leikin kautta uusia tapoja toimia.

Oikeastaan on aika luontevaa, että kaikesta mahdollisesta tarjolla olevasta innostuin juuri feldenkraisista.

On vaikeaa eritellä, mihin lihasrelaksantti tarkalleen pureutuu. Tunnun erilaiselta. Pahin jännittämisen kärki on leikkaantunut pois. Se minulle normaali tila, jossa hengittäminen on jokseenkin työlästä, jossa huomaan äkisti pidättäneeni henkeä huomaamatta jo jonkin aikaa ja jossa ilman sisäänvetämiseksi saa tosissaan tehdä töitä. (Äidin mukaan olen vauvasta saakka pidättänyt henkeä uhkaavissa olosuhteissa. Ja minähän nyt olen pieni, säikky eläin, joka onnistuu jännittelemään ihan kaikkea mahdollista. Puhelinsoitot ovat pahimpia. Joskus en vain vastaa puhelimeen, jos tuntuu liian pahalta.) Lihakset eivät kyllä mitenkään muuten tunnu erilaisilta, ja olen onnistunut maatessani ja lukiessani hankkimaan jo melkoisen niskahartiaseudun jumin (samalla kun olen tullut yhä varmemmaksi siitä, että haluan opiskella lisää feldenkrais-metodista). Nukahtaminen ei ole sen helpompaa kuin ennenkään paitsi että nyt makuulla tuntuu siltä, etten tukehdu vaan hengitys soljuu kuin itsestään, vaikken olisikaan vesijuossut tuntia enkä tehnyt pitkiä kylkivenytyksiä.

On ihmeellistä ajatella, että joku ihminen voisi elää tällaista normaalia. Minulle ainoa vertailukohta tällaisesta olosta on eron jälkeinen aika, jolloin söin apteekista reseptittä saatavaa valeriaanaa maksimiannokset, jotten purskahtelisi itkuun tuon tuosta ja jotta saisin edes hieman unta, ja vesijuoksin tai tanssin joka päivä tunnin ja venyttelin vielä pari tuntia siihen päälle. Sinä talvena sain ensimmäistä kertaa elämässäni pään polveen eteentaivutuksessa. Kun aloin seurustella taas, ei venytyksille ollut enää tilaa, ja valeriaanankin tietysti jätin hyvillä mielin. Nyt ajatus moisesta notkeudesta, että saisi pään polveen, tuntuu satumaiselta.

Ehkä voisi kuitenkin olla taas sen aika? Ja olisikohan ehkä hyvä ajatus myös keskustella lääkärin kanssa tästä hermostollisesta kiihtymyksestäni ja siitä, pysyykö se turvallisen rajoissa vai vahingoitanko sillä itseäni jollakin tavalla? (Yhdessä asumisia se on ainakin hankaloittanut, koska kukaan ei tunnu pidemmän päälle kestävän sitä tarmokkuutta, jolla suuntaudun maailmaan ja harrasteisiin.)

Mutta jos alankin taas venytellä huolellisemmin, se voisi olla hyväksi hieronnan vastapainona, sen on tapahduttava lempeästi, armollisesti, suostutellen. Toistaiseksi on jaksettava kuunnella iskiashermoa ja pakaralihasten jännitystilaa. Annettava tilaa ja aikaa parantua, pieniä lempeitä tuuppaisuja kunnolla, kivutta toimimista kohti. Koska totuus on kuitenkin se, etten ole se maailman ääriin porskuttava, vahva ja jaksava eläin, jollaiseksi itseni helposti miellän niinäkin hetkinä, kun tunnen selkeästi jännittyneen lihaksen origot ja insertiot ja kulumat varpaiden tyvinivelissä, tai sen, miten itku käpertyy rintakehän sisään ja kiskoo kylkiluita tiiviimmin suppuun.

Kai elintärkeä kysymys kuuluu: Voiko leppoisuutta oppia? Voiko oppia olemaan syttymättä liekkeihin heti innostavan idean luona? Armollisuutta voi oppia, sen tiedän. Ja minusta tuntuu, että olen tullut leppoisammaksi ja kuulostelevammaksi kuin olin ennen, mutta pelkään, ettei tämä määrä vielä mitenkään voi riittää. Ja että etenen liian hitaasti, vahingoitan itseäni viilettäessäni eteenpäin.

Jotakin olen kyllä jo oppinut: Kun en ollut varma, olenko vain täysin sisuton nahjus, joka ei siedä pientä kipua, vai itsepäinen muuli, joka ei suostu myöntämään, että sitä sattuu, enkä osannut siten päättää, mennäkö suoraan lääkäriin vai ensin töihin ja sitten sieltä ehkä lääkäriin, jos työnantaja niin päättää, olin kerrankin kohtuullinen ja sysäsin vastuun toisaalle, nimittäin soitin työnantajalle ja kerroin, miltä minusta tuntuu. Hän kielsi ehdottomasti minua tulemasta töihin. Nyt kun työnantajani on määritelmänkin mukaan työssäoppimisen ohjaaja, tuntuu hyvältä ajatukselta hyödyntää häntä työhön liittyvien kysymysten ratkaisemisessa. Minun kohdallani ne kysymykset eivät koske niinkään yksittäisiä metodeja ja hoitotilanteen ratkaisuja, vaan tuntuvat liittyvän aika paljon tämmöisiin käytännön seikkoihin: Missä vaiheessa on syytä huolestua omasta jaksamisesta? Mikä on se piste, jossa pitää jäädä sairaslomalle? Onko ok, että tuon työpaikalle omia käytäntöjäni ja rohkaisen asiakkaita pyytämään niitä muultakin henkilökunnalta? (Onneksi se on ok, kysyin sitä suoraan, ja minun olisi varmasti hurjan vaikeaa viihtyä paikassa, jossa pitäisi pitäytyä vain paikan omissa muoteissa, jos huomaan, että asiakkaalle voisi tehdä hyvää jokin toinen käytäntö, jota antamaan minut on jo opetettu.) Minulle tuollaiset käytännön järjestelyihin liityvät kysymykset ovat paljon enemmän hepreaa kuin varsinaiseen työsuoritukseen liittyvät pohdinnat. Kukaan ei ole koskaan käynyt kunnolla läpi esimerkiksi sairastamisen ja sairastumisen oikeutta kanssani, ja lapsuudenkodin mallissa töihin mennään vaikka pää jeesusteipillä paikalleen fiksoituna. En oikein osaa tunnistaa kehostani, milloin se tarvitsisi lepoa. Tunnistan sen vasta sitten, kun en enää todellakaan pysy tolpillani ja minut on kaadettu puoliväkisin lepäämään ja äkkiä alkaessani parantua havaitsen, että tosiaan, elämä voi olla myös sellaista, ettei iltaisin ole niin väsynyt, että vain itkisi ja purisi hammasta kestääkseen ajatusta, että kesään ja lomaan (ja pahimmillaan sitten vielä luonnolliseen kuolemaan joskus sikapaljon vanhempana) on vielä x päivää, joiden läpi pitää jaksaa kyntää tällä raskaaalla kivuliaalla muhkurakivikeholla.

Voi, kevät ja kesä! Nyt ne tuntuvat kauhean kaukaisilta, kun koetan jotenkin jaksaa kipua. Silti ne tulevat vääjäämättä, riippumatta siitä, onnistunko uskomaan niihin, jaksanko pitää katsettani niihin kohdistettuna. Maailma jyskyttää eteenpäin, autot muurahaispienet liikkuvat mäkeä alas kohti osuusliikkeen taloa, linnut leikkaavat puolipilveen katoavia siipipolkujaan, lumi katolla on pienentynyt surkeaksi rannuksi, basilikat eivät kuole lasiin valonpuutteesta.

Että osaisi pysähtyä, rentoutua, muutenkin kuin hetkeksi, pariksi kerrallaan. Se olkoon nyt tavoite, lopuksi työssäoppimisjaksoa ja saikkua ja koulua, lopuksi elämää.

3 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Tuota, vaikka tämä tuntuu ehkä oman diagnoosini tyrkyttämiseltä, ja sitä en haluaisi tosiaankaan tehdä, mieleeni tuli ad/hd. Ainakin tuo lihasjännittäminen ja tekemisen pakko tuntuivat tutuilta. Ja se, että ne ovat olleet sinussa jo lapsena (ja että vanhempasi ovat vieneet sinut lääkäriin asian johdosta). Tosin sinulta tuntuu puuttuvan tykkänään tietynlainen keskittymiskyvyttömyys ja huonomuistisuus. Lisäksi (ainakin tämän blogisi perusteella) olet jo tuntunut saavan aikaiseksi paljon enemmän asioita, kuin kenties "keskiverto" addi. Toisaalta, älykäs addi kykenee kompensoimaan puutteitaan todella hyvin, ja se kompensointi taas saattaa johtaa juuri tuollaiseen "kaikki pitää tehdä täysillä"-tilaan.

Minä olen pystynyt rentoutumaan vain, jos olen heittänyt kaiken ihan "läskiksi", eli vakuuttanut itselleni, ettei minusta ole mihinkään, joten ei edes kannata yrittää. Ja sittenkin se on ollut vaikeaa.

Tiedän myös ainakin yhden henkilön, jolla luultavasti on ad/hd, ja hän on saanut todella paljon tehtyä elämässään, koska on aikatauluttanut kaiken. Ja on silti iloinen, pirteä, ystävällinen, ja kaiketi onnellinenkin, ja tekee työkseen juuri sitä, mitä haluaa. Ja olen vuorenvarma, että jotakin tekemistä asian kanssa on lapsuudella ja vanhemmilla ja perimällä (itse asiassa, tutkimuksenkin mukaan näin, koska ad/hd-oireet eivät "puhkea" jos kasvuolosuhteet eivät tuo niitä esiin).

Vaan johan tästä taas uhkaa tulla pitkä kommentti. Tulipahan vain mieleeni, vaikka tosiaan oli ensimmäinen kerta, kun tuli sinun blogisi kohdalla. Mutta juuri nuo fyysiset oireet täsmäävät niin hyvin. Voihan kyseessä olla tietenkin myös jonkinlainen toisenlainen välittäjäaineiden omituisuus. ;)

Veloena kirjoitti...

Uhh, välittäjäaineet... :D

No jaa, en kyllä pidä itseäni kovinkaan hyvämuistisena.

Ihan mahdollista, sanoisin. Tosin juuri tuo keskittymiskyvyttömyys on ihan päinvastaista laitaa. (Minusta valtaosa tapaamistani ihmisistä tuntuu valtavan keskittymiskyvyttömiltä, sillä lailla hämmentävällä tavalla.)

Jäänainen kirjoitti...

Niin no, keskittymiskyvyttömyyskin vähän riippuu. Kun teen jotakin itselleni mieluista, saatan juuttua siihen tunneiksi hyvinkin helposti. Kirjoja olen mm. lapsesta asti lukenut niin, etten kuule, jos joku yrittää puhua minulle. Oikeastaan kyseessä ei kai ole keskittyminen, joka on ongelma, vaan enemmänkin jonkinlainen vaikeus suunnata toimintansa johonkin tiettyyn asiaan tarpeeksi pitkäksi aikaa, ja jaksaa tehdä niin niin kauan, kunnes se asia on "valmis". Kuten monilla addeilla esim. opiskelu jää helposti kesken, tai opinnot jäävät roikkumaan vuosiksi. (Vaikka tiedänkin addeja, jotka ovat käyneet yliopistonkin ihan ilman lääkitystä tai edes diagnoosia, ja itse olen aina suorittanut kaikki opintoni loppuun.) Nämä nyt ovat niitä näkyvimpiä piirteitä, joita lääkärit kyselevät. Itse mieltäisin sen jatkuvaksi pulinaksi pääni sisällä, pulinaksi, joka ei anna aikaa rauhoittua vaikka yrittäisi, ja vaikka ulospäin vaikuttaa ihan rauhalliselta (kaikki addit kun eivät ole hössöriehujia), niin pään sisällä on menossa kauhea kalabaliikki koko ajan.