Erilaisuudesta

Meinasin aloittaa kirjoittamalla, että taas minä palaan erilaisuuteen teemana, mutta sitten alan epäröidä, koska en totta puhuen muista, olenko aiemmin kirjoittanut aiheesta näin suoraan. Ja en tietysti tiedä edes, miten suoraksi aion äityä...

jotenkin perverssiä, että otsikkokenttä on tuossa ensimmäisenä. Tietysti voisi kirjoittaa ensin ja täyttää sen sitten vasta viimeiseksi, mutta jotenkin tuntuu vaikealta jättää tuota laatikkoa tyhjäksi ja siirtyä suoraan tekstiin. Todennäköisesti otsikon ylös paneminen jollakin tavalla järjestää jo ajatuksia... vaikka usein laatikkoon joutuu lisäilemään kamaa tai jopa muuttamaan sen kokonaan.

No niin, aiheeseen. Kuvaan ensin lyhyesti tilanteen, jotta ymmärtäisit, mistä puhun. Minut hierottiin tavalla, joka todennäköisesti laukaisi iskiaskipuni. Kirjoitan "todennäköisesti", koska ehdotonta varmuutta asiasta ei tietenkään ole mahdollista saada. Ainakin hermokipu ilmestyi ensimmäisen kerran hierontaa seuraavana yönä, ja jo hoitopöydältä alas kompuroidessani vasen jalka osoitti kummia heikkouden merkkejä eikä tahtonut kannatella minua normaaliin tapaan lopun työpäivän aikana. Olen puhunut tapauksesta sekä minua hoitavan lääkärin että kahden alan ammattilaisen kanssa, ja nämä ammattilaiset ovat hyvin suoraan sanoneet, että he epäilevät hoitovirhettä. Lääkäri taas ei kokenut osaavansa arvella niin hyvin, mistä tarkalleen hermo on ärtynyt; selvää kuitenkin on, että hermo on tulehtunut ja ettei tulehdus johdu rakenteellisesta viasta kuten välilevyn pullistumasta tms. Lääkäristäkin on siis mahdollista, että hermo on ärtynyt nimenomaan liian kovasta käsittelystä, mutta hän sanoi, ettei ole mikään spesialisti tällä alalla. Jo ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen kirjoitin minua hieroneelle ihmiselle ja kerroin, mitä on tapahtunut. Vaikka kirje oli sävyltään kohtelias ja ymmärtäväinen, hän ei ole vastannut mitään. (Kyseessä on hänen työsähköpostinsa, joten hän lienee kuitenkin lukenut viestin viimeistään seuraavana päivänä.)

Nyt kun kerroin tästä vastaamattomuudesta toiselle asiantuntijalle, hän vaikutti tuohtuneelta ja esitti, että minun pitäisi vaatia hierojalta korvausta, ja kysyi, haluanko siinä hänen apuaan.

Olen nyt koko päivän keskittynyt opinnäytetyömateriaaliin aika surkeasti, koska aihe jotenkin tekee kummalla tavalla levottomaksi. Olen virkannut monia isoäidin neliöitä ja miettinyt itsekseni tilannetta. On nimittäin aivan selvää, etten itse pidä minkään korvaushakemuksen väsäämistä hyödyllisenä, ja olen miettinyt, miten saisin selitettyä kantani. Tarkastellessani omia intuitioitani tajuan myös, miten monia ne mahdollisesti ärsyttävät. Se on toki ensisijaisesti heidän ongelmansa, mutta on aika vaikeaa olla reagoimatta toisten ärsyyntymiseen. Hölmöyksissäni menin laittamaan aiheesta facebook-päivityksen, ja vasta sitten parin tunnin päästä tajusin, että yksi tuttavani, jonka kanssa olemme ennenkin ajautuneet törmäyskurssille vastaavista tilanteista ja niihin liittyvistä selityksistä ja asenteista, repii luultavasti jälleen jossain vaiheessa päivää pelihousunsa ja yrittää muuttaa minut reaktioiltani joksikin toiseksi tässä ja nyt, heti paikalla, ja onnistuu siinä sivussa syyllistämään minua tavastani jäsentää asia, vaikka kuinka koettaisin pysyä jupakan yläpuolella ja todeta, että maailmassa on tilaa monenlaisille reaktioille ja että meidän jäsentämiseen liittyvät eromme taitavat olla kytköksissä meidän erilaisiin temperamentteihimme ja miellettyihin elämäntehtäviimme.

Huh, kylläpä avoin kommunikaatio on hankalaa! Tällaisessa tilanteessa tulee aina välillä mieleen, että ennen, silloin kun talletin kaikki ristiriidat syvälle itseeni enkä puhunut mistään oleellisesta kellekään, tai ainakin vain parille harvalle ja valitulle, jotka eivät koskaan yrittäneet muuttaa minua väkivaltaisesti ihan toisenlaiseksi käsityksiltäni, ah ennen, olipa silloin helpompaa. Mutta ei se tietysti pidä paikkaansa. Vaikenemisessa ja puhumisessa on molemmissa hyvät ja huonot puolensa. Pidän puhumisen hyvistä puolista niin kovasti, että koetan valaa itseeni uskoa sen suhteen, että sen rasittavat puolet ovat oikeastaan ihan helpostikin kestettävissä ja että voin aina sanoa, jos joku alkaa liikaa ahdistaa tai syyllistää, että nyt minusta tuntuu siltä, että minulta vaaditaan liikaa muutosta tässä ja nyt, ja että ymmärrän kyllä, ettei se ole tarkoitus, mutta etten nyt jaksa jatkaa keskustelua. (Tätä on muuten ihan hervottoman vaikeaa saada sanotuksi!)

Kai tärkeintä olisi antaa itse itselleen lupa, että vaikka joku vaatisi minua muuttamaan mieltäni juuri tässä ja nyt, asian käsitteleminen sisuksissani vie aikansa (ja voi olla, etten ikinä pysty mukautumaan toisen näkemykseen oikeasta menettelytavasta, koska en pohjimmiltani pysty uskomaan samoja premissejä kuin hän tai koska en halua itselleni tietynlaista, rasittavan kuuloista elämäntehtävää, jota en pystyisi hoitelemaan ilolla vaan jossa tuntisin pettävän omat intuitioni), ja jos toinen siitä hermostuu, minun ei tarvitse ottaa tuota hermostusta enää syykseni tai epäonnistumisekseni.

Mutta niin, takaisin asiaan. Ajattelen asiasta suurin piirtein näin: Olen tehnyt tiettäväksi minut käsitelleelle ihmiselle, mitä tapahtui. Olen tehnyt tiettäväksi myös sen, että ymmärrän, ettei hän sitä tahallaan tehnyt. Minulle on koitunut asiasta kuluja kolmenkymmenenkahden euron edestä, eli ei mitään huimia summia. Tietysti tässä on ollut myös kipua ja särkyä, mutta ne ovat menossa ohi eikä kyse ole mistään pysyvästä vammasta. Olen istunut oikeudessa lautamiehenä suunnilleen kymmenen vuotta ja nähnyt, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat kärsimiinsä vääryyksiin, joista osa on ollut tahallisesti aiheutettuja ja osa esimerkiksi huolimattomuudesta aiheutuneita vahinkoja. Tämä, mitä minulle on tapahtunut, on vielä hyvin pientä ja helposti ymmärrettävää. Arviointivirhe kudoksen sietokyvystä - ja jokaisen ihmisen kudos on erilainen. Mitä hyötyä saisin korvausta vaatimalla? Ehkä maksimissaan muutaman satasen rahaa, mutta en koe, että tuo raha millään lailla tulisi ansaitusti. Kipua, särkyä ja kärsimystä nyt tulee itse kunkin kohdalle, miksei sitten minunkin kohdalleni, ei niissä ole mitään ihmeellistä, ja kun ne eivät kerran ole tahallisesti aiheutettuja, korvauksen hakeminen tuntuisi kummalta.

Hahmotan tilanteen ennen kaikkea oppimistilanteena. Hoitaja on tehnyt virheen ja nyt hänen pitäisi pystyä muuttamaan tulevaa toimintaansa. (Sitä, mikä on tapahtunut, ei voi mitenkään enää muuttaa.) Hänen on todennäköisesti helpompi muuttaa toimintaansa, jos tilanne ei paisu kovin suureksi. Tarkoitan tätä: Jos hänessä on halua oppia ja kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena, viestini on jo saanut aikaan aika tavalla muutoksia hänen käsityksissään käsittelyn tehokkuuden ja voimakkuuden suhteesta, synnyttänyt tarpeen tarkistaa omaa osaamista, ts. synnyttänyt muutosta tehokkaasti vauhtiin potkivan kognitiivisen dissonanssin. (Ehkä muodossa: haluan auttaa ihmisiä tehdessäni näin - - näin tekeminen on synnyttänyt kudosvaurioita.) Jos taas hänessä ei ole halua oppia ja kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena, ei mikään rangaistus eikä korvausvaatimus tuota halua kyllä myöskään roihauta liekkeihin. Sen sijaan korvausvaatimus, joka mieltyy rankaisemiseen, synnyttää aika helposti - oikeudessa tarkkailluista reaktioista päätellen sekä ystävien ja omien tuntemusten kuuntelemisen pohjalta - joko valtataistelu- tai marttyyrimentaliteettia, joista kumpikaan ei ole oppimiselle hyvä lähtökohta.

Tavoitteenani on tässä, kuten yleensä muutenkin suorassa kommunikaatiossa (johon en laske tätä blogi-kaatosäkkiä), tarjota kenties mahdolliselle muutokselle eväät mahdollisimman pienellä eleellä, puuttuen mahdollisimman keveästi. Kenties muutos ei ole mahdollinen, mutta se ei ole minun ongelmani. Tavoitteeni ei ole muuttaa toista tai tämän käyttäytymistä vaan ennemminkin luoda tilanne, jossa muutos on hänen sitä toivoessaan helposti toteutettavissa.

(Oikeastaan nyt kun sanallistan tätä, ymmärrän sen syövän juovan, joka erottaa minut niin monesta kansalaisjärjestöissä pontevammin toimivasta tuttavasta ja ystävästä. Heidän elämäntavoitteisiinsa tuntuu olevan kirjattu paljon suoraviivaisempi toisten käyttäytymisen muuttamisen päämäärää. Heillä on enemmän voimalla kasvattajan mentaliteettia kuin minulla. Heillä tuntuu olevan usein myös selkeämmät tavoitteet tuon kasvun päämäärästä, minulla ei. En koe tuntevani toisia niin hyvin, että voisin määrittää heidän elämäntavoitteensa tai edes pienet väliaikatavoitteensa heidän kehitystilansa, temperamenttinsa, arvomaailmansa jne. kannalta relevantilla tavalla. Hyvät hykkyräiset, välillä minun on vaikeaa motivoida itsenikin johonkin ihan järkevään toimintaan...)

Huomaan kirjoittaessani olevani jotenkin hermostunut tästä kaikesta kirjoittamastani, joten päätän poistaa kommenttimahdollisuuden tähän kirjoitukseen. En taida olla vielä ihan valmis keskustelemaan asiasta, vaikka en oikein ymmärrä, miksi se tuntuu niin viiltävältä.

Ehkä uhkaavuus on siinä, miten suoraan ristiriidassa tällainen suhtautuminen on länsimaisen oikeuskäytännön kanssa. Kasvatuskäytäntöjen kanssa. ("Se lastaan vihaa, joka vitsaa säästää"... meneekö tämä analogian kautta niin, että se yhteiskuntarauhaa vihaa, joka korvausvaatimuksia säästää?) Melkein kukaan ei usko rankaisemiseen enää julkisesti, mutta silti meillä on oikeuslaitos, joka rankaisee, kun ei oikein muutakaan keksitä koston kierteen katkaisemiseksi. Kukaan järkevä ihminen ei kai enää usko, että rangaistukset, kuten suuret sakot tai vapaudenmenetys, oikeasti kasvattaisivat ihmisiä jotenkin paremmin toisiaan huomioiviksi, vai uskooko? (Jos uskoo, suosittelen lautamiespestiä ja siellä silmien auki pitämistä.) Kasvatuksessakin uhkailu ja kiristys ovat voimissaan. Ja aika moni asia, joita ei ole mitenkään kaavailtu rangaistuksiksi, mielletään silti sellaisiksi, alvista ruuhkamaksuihin, ja niitä vastaan sitten viritellään kapinamielialaa. Jotenkin rankaisemisen käsite on kulttuurissamme valitettavan keskeinen.

Ja silti: Totta vie olen esimerkiksi rikosoikeuden suhteen ihan yhtä neuvoton kuin kaikki muutkin. Ei, minulla ei ole viisastenkiveä, ratkaisua siihen, miten toisen mukiloinut ihminen saataisiin ymmärtämään tekonsa vakavuus, mutta ei se tarkoita mielestäni vielä sitä, ettenkö saisi nähdä, ettei rankaiseminen nyt ainakaan ole vastaus. Tai koettaa joissakin lievemmissä intressiristiriidoissa, joihin törmään oikeusprosessien ulkopuolella, jotakin lievempää ja armollisempaa lähestymistapaa, jotakin keveämpää ja elemäisempää. Elettä, ei vaatimusta. Olkoonkin, ettei se ole tavanomainen käytäntö näissä asioissa etenemisessä. Mutta tavanomainen käytäntö on keskinkertainen käytäntö ja vaatisi kehittämistä. (Jep, totta vie on helvetin omahyväistä haluta jotakin muuta kuin keskinkertaisuutta, mutta minä haluan ja sillä siisti. Pääni ei pysy ollenkaan kasassa epätyydyttävään keskinkertaisuuteen takertumalla, ja haluan pääni pysyvän kasassa, haluan, että pystyn iloon ja olemaan terveellä tavalla ylpeä siitä, miten asiat teen, sinne saakka, että tajuan äkisti, että oikeastaan tässä on hassuja piirteitä ja voisi tehdä vielä fiksumminkin.)

Ymmärrän rankaisua vaativasta mielenmaisemasta kauhean vähän. Toisinaan olen vihainen, erittäin harvoin, mutta silloin saatan ajatella, että toivottavasti tuo ihminen saa opetuksen, kun hän kerran käyttäytyy noin ääliömäisesti. Se on mielestäni kuitenkin vain vihan sumentamaa päättelyä, kyvyttömyyttä hahmottaa, millaisissa tilanteissa ihmiset oikeasti kykenevät oppimaan. Eivät ainakaan silloin, kun he kokevat itseään syyllistettävän. Heti kun pahin järkytys jonkun törpöstä menettelytavasta menee ohi, tuohdun itselleni moisesta hyödyttömästä vihan sumentamasta oikeudenmukaisuuden kinuamisesta. Minunhan pitäisi miettiä tilannetta, jossa tuo ihminen voisi turvallisesti tunnistaa toimivansa arvelluttavasti, eikä suinkaan puhista ja toivoa tilannetta, jossa hän on niin siilipuolustusasennossa, ettei hän voi mitenkään syvemmin tunnistaa, mikä tarkalleen meni pieleen. Olen hukannut tästä elämästäni aivan kyllin monta sekuntia haluamalla rankaista itseäni ääliömäisyydestä läskikätisyyteen, milloin mistäkin syystä, eikä se ole tuottanut mitään muuta kuin mielipahaa. Rankaiseminen ei vain toimi.

Ymmärrän kyllä, miten oikeuslaitoksen tehtävä on ratkaista koston kierre ja että korvausvaatimusten hakemisen käytäntö on viritelty tuota koston kierteen katkaisemista silmälläpitäen. Kysymykseni kuuluukin tässä tilanteessa: Jos koston kierteestä ei ole vaaraa tietyssä tilanteessa, mitä virkaa rangaistuksella tai korvausvaatimuksilla on? Oppimisteoria osoittaa, ettei rangaistus nyt ainakaan kasvatuksen välineenä ole kovin ihmeellinen. (Ja toiseksi, ei voi olla automaattisesti minun vastuullani kasvattaa joka ikistä kohtaamaani ihmistä. Enkä aio itse ottaa tuota vastuuta. Sen vastuun kyllä mielelläni otan, että yritän pitää tilanteet sillä lailla rakentavina, ettei kenenkään tarvitsisi tuntea itseään millään lailla uhatuksi. En onnistu siinä, hitto vie, sen verran onnistun aina välillä kiihdyttämään ystäviäni näillä mielipiteilläni. Ne ja niiden erilaisuus tuntuvat jotenkin uhkaavan heitä.)

Moni ystäväni ajattelee näistä asioista ihan toisella tavalla ja jopa saattaa pitää minua (yhteiskunnallisesti) vastuuttomana näiden ajatusten takia. Itse jätän mieluummin arvioimatta toisten vastuuttomuutta. (Joskin tietysti mieluusti kehun, jos joku mielestäni kantaa vastuuta ilolla ja itselleen sopivalla tavalla.) On vain niin vaikeaa arvioida, miten toinen tilanteen ja velvollisuudet siinä mieltää, etten koe itseäni lainkaan päteväksi siinä. (Evidenssi osoittaa, että miellän toisten tilanteet useimmiten päin persusta, ja vasta pitkällisen ja detaljoidun keskustelun jälkeen saan kalpean kuvan siitä, miten toinen asiat näkee.) Enkä usko, että esimerkiksi tässä tilanteessa, jota nyt pohdin, olisi mitään yhtä ainoaa oikeaa tilanteen jäsentämisen tapaa. Minä tahdon jäsentää sen arviossaan moganneen mahdollisena oppimistilanteena, ehkä johtuen assosiaatioista myöhempään omaan ammatillisuuteeni ja siitä, miten arvelisin itse reagoivani vastaavassa tilanteessa. (Olisi tietysti ammatillista vastata heti kielteiseen palautteeseen omasta työstä, mutta kyllähän kaikki ammattilaiset nyt ovat ensisijaisesti hauraita, tasapainonsa eteen ponnistelevia ihmisiä, voimakkaissa tunnetiloissa pienen lapsen kaltaisia, ja vasta sitten ammattimaisia toimijoita. Minusta on liikaa olettaa, että hyvä ammatissa toimiminen tarkoittaisi psyykkisesti täysin kypsää reagointimallia ja itsehallintaa. Eihän se ole mikään normi vaan harvinainen poikkeus.) Ehkä sama identifioituminen ammattiryhmään saa toisen asiantuntijoista taas pitämään itsestään selvänä, että esitän korvausvaatimukset; hän ehkä pitää kiinni enemmän ammattiryhmän koherenssista ja maineesta tai muusta vastaavasta. (Ehkä kuulen perustelun, kun kerron, miksen itse ajatellut esittää mitään vaatimuksia.)

Jotenkin huomaan pelkääväni aika kovasti, että saan taas kuulla saarnan siitä, mitä tapahtuisi, jos kaikki toimisivat siten kuin minä toimin. Aika hassua, oikeastaan tajuan nyt, kun kirjoitan tätä, että minulla on kohtuuhyvät vastaukset tuohon kysymykseen. Että ensinnäkin, en pysty kuvittelemaan maailmaa, jossa kaikki ihmiset toimisivat täsmälleen samalla tavalla, en liioin koe sellaista maailmannäkymää kovin houkuttelevana. Että ajattelen, että täällä maailmassa on tilaa tällä tavalla ajatteleville ja toisella tavalla ajatteleville, tällä tavalla toimiville ja toisella tavalla toimiville. Tarvitaan oikeuslaitos ja tarvitaan ihmisiä, jotka pohtivat, onko rankaisemiselle parempia vaihtoehtoja. Nuo toiset eivät muutu minuksi enkä minä heiksi. Meidän elämäntavoitteemme ja kommunikaatiotavoitteemme on muotoiltu hyvin eri tavalla ja me molemmat tunnumme suhteellisen tyytyväisiltä omiimme (vaikka ihan varmasti pinnan alla muhii muutoksia, jotka eivät vain ihan heti vielä hahmotu). Ja sitten, että toiseksi, jos kaikki tosiaan toimisivat siten kuten minä toimin, aivan ehdottomasti pieni ele riittäisi aiheuttamaan riittävän kognitiivisen dissonanssin, joka potpuroisi muutosta. Muutokseen menisi tietysti oma aikansa ja sen suunta saattaisi yllättää kaikki tarkkailijat, mutta voimallisemmat keinot vain saisivat aikaan minän poteroitumisen siilipuolustuskuoppaan. Kuvittelen nyt vielä närkästyneen vastaväitteenkin, että en saa saivarrella, ja että kysymyksen kontekstista selviää kyllä, että minun tavallani toimiminen viittaa vain siihen, että korvaukset jätetään vaatimatta. Siihen vastaisin nyt kaikessa omassa rauhassani tätä pohtien sillä tavalla, että miten ihmeessä yksittäinen, yksittäiseen asiaan suhtautuminen muka voidaan erottaa ihmisen muusta reagointimallista, arvopohjasta, asenteista, itselle asetetuista elämäntavoitteista. Siitä, miten keho liikkuu tilassa, hengittää ja mieltää. Ei tämä ole nyt mikään retorinen käänne vaan totisinta totta - ihmisiä on hyvin vaikeaa ymmärtää edes auttavasti ymmärtämättä jollakin tasolla heidän elämäntavoitteitaan.

Kas niin, me ihmiset olemme kauhean erilaisia.

Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sen kerkeämmin hyväksyn tuon erilaisuuden. Ja sen myötä ajatuksen, ettei keskustelun tavoitteena tarvitse välttämättä olla yksimielisyys. Joskus erimielisyys on rasittavampaa kuin joskus toiste, ja luulen tajuavani nyt tätä kirjoittaessani välähdyksenomaisesti, että erimielisyys tuntuu erityisen repivältä silloin kun rivien välistä tai hengityksen rytmistä hahmottaa, ettei toinen jollakin tasolla voi hyväksyä sitä seikkaa, etteivät kokemuksemme tai näkemyksemme tule lankeamaan yhteen.

Ehkä nyt olen valmis vastaamaan rauhallisesti ja jäsennellysti saamaani viestiin ja kertomaan, miksi en ollut ajatellut hakea mitään korvauksia. Pysyisinköhän rauhallisena myös, jos minua aletaan kovastikin konfrontoida tästä toisaalla?

Olen jättänyt lihasrelaksantit kokonaan pois, mutten tunne oloani ahdistuneeksi, pikemminkin vähemmän ahdistuneeksi nyt kun ei tarvitse koko ajan kelailla, mikä rentoudessani on lääkerentoutta ja mikä aitoa viihtymistä tässä kehossa, kivunkin kanssa. Hieman hermostuneeksi kyllä, kun minun odotetaan selvästi toimivan eettisiä intuitioitani vastaan. Mutta eihän minua kukaan pakottamaan pysty. Sekin on hyvä muistaa.

Muutos vie oman aikansa ja on kovin arvaamatonta. Se liikahtelee johonkin suuntaan eikä sitä voi oikeastaan paljonkaan vauhdittaa, ainoastaan estellä.