Lääkärissä & isoäidin neliöt & motivaatio, varsinainen kaatosäkki

Lääkärissä kaikki sujuu. Koipipolo ei ole normaali, mutta parempi kuin viime viikolla. En itse hahmota eroa niin selkeästi, mutta lääkäri sentään hahmottaa. Hänellä onkin kirjattuna asioita. Kysyn myös lihasrelaksanteista, siitä, mikseivät ne toimi, ja pitäisikö niitä ottaa sitten isompi annos. Lääkäri on kuitenkin sitä mieltä, että kun parantumisprosessi on aluillaan ja relaksantteihin jää helposti koukkuun, on parempi olla lainkaan kajoamatta niihin enää, jos kerran ne miedommat eivät juuri auta. Koukuttuminen kuulostaa niin karmealta, että olen heti paikalla samaa mieltä. Ei koukuille!

Lääkäristä myös ahdistukseni ja jännittämiseni kuulostaa ihan normaalilta ja tavanomaiselta. Mikä helpotus. Olen nyt vetistellyt pari päivää kuvitellen, että jotenkin onnistun polttamaan itseni loppuun, kehollisesti jos ei muuten, ja tuntuu hyvältä, kun joku vähän tuhahtaa mokomalle. Nyt on taas helpompi hahmottaa itsensä, oma slapstickinsa, kun se ei kerran ole mitään vakavaa.

Poistun voimaantuneena, mutta voimaantuminen laantuu aika tavalla pöngertäessäni mäkeä ylös. Sen jälkeen, kun pakara kramppaa, jätän relaksantit koskematta. Vaikeaa sanoa, onko kramppi pahempi nyt, ilman niitä. Kestettävissä se joka tapauksessa on.

Kotona löydän uudelleen isoäidin neliöt. Laupias taivas, luulin virkkausinnon kuolleen jo minusta. Vielä joululomamatkalla katselin Qtean käsityöinnostusta hämmentyneenä ja mietin, miksiköhän hassahdin itse neliöihin jossakin vaiheessa. Neliöihin ja pipoihin. No, here we go again! Lopetan virkkaamisen vasta kun tajuan virkanneeni yhdestä sormesta nahat tiehensä. Ei tätä voi järjellä ymmärtää, ei, eikä tunteellakaan. Ymmärryksen tuolla puolen olisi mainio nimi virkkausoppaalle. Tai miksikä käsityöreseptejä sisältävää kirjaa nyt sanotaankaan. (Taitaa olla vähän myöhä jo.)

Luulen, että parantuminen lähtee nyt käyntiin vauhdilla, koska minulla on motivaatio. Se on kahden kuukauden päässä, ja tuntuu tuulelta ja auringonpoltteelta ja suolamereltä ja delfiineiltä laivan vanavedessä. Huomaan äkisti unohtavani kipeän kankun ja laskelmoivani, monetko bikinit tarvitaan. Entä hattu. Voiko luottaa siihen, että periltä löytyy hattu? Kuurinmaan kynnäkseltäkään ei löytynyt aikanaan hattua. Mutta minulla on nyt kahdet miellyttävät aurinkolasit, sellaiset vanhanaikaiset, kissamaiset ja pienet ja kapeat, miu. Jos koipireisi ei parannu, leikkaan sen pois, raks raks. Ihan kuin hiukset!

Yleinen harjahäntäopossumi on aloittanut bloginpidon.

Ja sitten bloggeriin on tullut sellainen toiminto, jossa blogia on helppo muuttaa... tempaannun tietysti siihenkin tässä nousukiidossa kohti keskiyötä. Huooh. Mutta keväänsininen on aika hauska.