Absurdi palaveri ja tulehtunut hermokudos

Työssäoppimiskeskustelu käydään juuri sen jälkeen, kun olen ontunut lääkäristä kotiin. Minulla on sairaslomaa viikon loppuun, mutta en peruuta keskustelua, sillä yhteiset aikataulut on vaikeaa saada kohdalleen. Kinkkaan työssäoppimispaikalle, jota kutsun mielessäni toimistoksi. Ei siellä tehdä toimistotöitä, mutta siellä on sentään varauskalenteri. Eikö se riitäkin jo tekemään toimistomaisen vaikutelman?

Opettaja soittaa ovikelloa, kun makaan alushoususillani hoitopöydällä ja pakaraani laseroidaan. Kiskon housut jalkaan, koetan hakeutua normaalin oloisena ovensuuhun, vaikka kipulääke tuntuu masentavan heikkotehoiselta eikä lihasrelaksantti vielä tunnu oikein millään tavalla. Opettaja on tullut katsomaan työtäni, mutta minulla onkin työkielto. Kerron tapahtumista: siitä, miten minut hierottiin voimakkaasti, miten jalat alkoivat heti siinä krampata, miten kramppaus syveni polttavaksi hermosäryksi ja miten sitten nyt menin lääkäriin, kun huomasin kivun ja univaikeuksien vähä vähältä syövän elämästäni kaiken ilon. Miten todettiin, että iskiashermoni oli tulehtunut liian kovasta hierontakäsittelystä rasituksen lomassa ja miten sain sairaslomaa ja relaksantteja. Opettaja sanoo voi ja hoitovirhe ja että vielä nykyäänkin, työnohjaaja on pahoillaan ja sanoo, ettei voinut arvata, että minut hierottaisiin niin. Ei kukaan kai voinut arvata, että hermostoni reagoi näin. Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni tulehtunut iskiashermo, se on kuin jalkaan olisi kaadettu pakaran keskeltä alkaen alas valuvaa palavaa elohopeaa ja kun kävelee, hitaasti ja syvään kipua hengittäen, pakottautuen yrittämään normaalia askellusta, on kuin joku nipistelisi sähköpihdeillä reiden sivusta ja pohkeesta. Niin, tässä me olemme palaverissa työssäoppimisestani, olen juuri kerennyt nielaista lihasrelaksantin ja kirjoittaa ystävällisen sähköpostin ihmiselle, joka hieroi iskiashermoni kipeäksi. En tingi ystävällisyydestä, tiedän, etteivät ihmiset turhaan halua toisten kärsivän. Virheitä tapahtuu. Silti kirjoitan, etten enää uskalla antautua saman ihmisen käsittelyyn. Hänellä on kudosteni kannalta väärä ideologia, suoraviivaisen tehokkuuden ideologia. Kudokseni vastaavat paremmin lempeyteen ja suostutteluun kuin pakottamiseen.

Koetan istua tuolilla, mutta se on aika kivuliasta, ja kun mainitsen, että oikeastaan minun on käsketty maata sinne saakka, että lihasrelaksantti alkaa purra, minulle sijataan peti. Tyynyt jalkojen alle ja kaikki. Opettaja asettelee jalat. Makaan kansio sylissä, sairaslomatodistus leijailee hoitopöydän ja seinän väliin. Käymme läpi tavoitteita, puhumme vuorovaikutuksesta. Kerron, miten minua nyt pelottaa hieroa ketään, kun tunnen koivissani, mitä kaikkea kamalaa väärällä käsittelyllä voi saada aikaan. Ei, taatusti en ole erehtymätön. Haluan edetä hyvin varovaisesti, en haluaisi erehtyä sillä lailla, että toiset joutuvat kärsimään sen takia. Enkä halua nähdä unia, jossa hieromani nainen syttyy tuleen. (En kerro unesta, mutta näen sen mielessäni, kun kerron pelosta.)

Pakaralihakset polttelevat edelleen vasemmalla puolella, niiden lähtö- ja kiinnityskohdat huutavat lihaksen koettaessa puristua yhä tiukempaan supistukseen tahdostani välittämättä. Relaksantti porautuu enemmän mieleen, joka las keu t u u u u a l u s t a l l e

(Ehkä se joskus yltää lihaksiin saakka, ja kun pakaralihakset hellittävät, hermo saa lisää tilaa, ja sitten se ei käskytä enää pakaraparkoja supistelemaan yhtä raivokkaasti; käytännössä tilanne farkkujen takamuksen sisässä muistuttaa kovasti piriformissyndroomaa, vaikka se alkoikin toisella tapaa.)

Äkisti kaikki on ohitse. Tuntuu unenomaiselta, miten surullinen olin edellisinä päivinä ja yöllä ja aamusta, miten mieleen tulvivat muistikuvat niistä pahoinpitelyistä, joiden rajapinnalla olen elänyt, miltä pää tuntuu, kun siihen on lyöty, miten vaikeaa on tulla vanhempien eteen molemmat silmät mustana, miten jotenkin nöyryyttävää on joutua toteamaan, ettei pysty kävelemään ontumatta, miten helppoa on pelätä, että yksi sairaus tai vamma kaataa kaiken, sekoittaa iloon liian mustaa sameaa niin että tuntuu jotenkin kummalliselta ja ulkomaailmaiselta, että joku kirjoittaa ihanasta auringonpaisteesta ja keväästä, keväästä, kun kivun tylppä taltta puskee reiden läpi kohti menosuuntaa ja leveä peitinkalvo kipinöi. Ulkona selkeä sää, lumi sulamassa, raahustan korttelin kotiinpäin, kahvilaan menijät mönkivät jäljessäni, eivät ohita, vaikka koetan sulaa mahdollisimman ohueksi seinän viereen hitaudessani.

Kotona laitan kupillisen pyhäbasilikateetä. Sen lipukkeessa lukee, että onnellisuus on sitä, että ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat.

Joskus se tarkoittanee, että ottaa surullisuuden, pettymyksen ja toiveikkuuden horjumisen sellaisinaan, pelot sellaisinaan. Omituinen onnellisuus, loppuviikon sairasloma, vuoteeseen laskostuminen, kylmäpakkauksen kaveeraaminen, varovaiset liikelaajuuksien ylläpitotoimet ja piikkimatolla makaaminen kivun porttikontrolliteoriaa ajattellen.