En oikeastaan ajattele etukäteen, mitä teen. En harkitse, puntaroi, vatvo, vello. Olen ajanut kotiin raitiovaunulla kevätpastan ainekset kassissa, tuntenut syvää tyytyväisyyttä siitä, että viimein voin tehdä työtä, joka saattaa suoraan hyödyttää toisia ihmisiä, tehdä näiden olosta siedettävämpää, olen hyräillyt vähän mielessäni ja pannut merkille, miten neljän aikaan on nykyisin jo aivan päivä, ei ilta eikä yö. En jaksa huolehtia loskasta, lätäköistä, liikenteestä. Basilika on tuoksunut kassissa.
Olen sulkenut oven takanani ja astunut huoneisiin tarvitsematta sytyttää valoa. Olen riisunut takin ja kengät. Hyräillyt, nyt ääneen. Heilutellut käsiä selkärankaa kiertäen, oikeastaan se ei ole käsien heiluttamista, ne heiluvat itsekseen, selkärangan liikkeen jatkona, lätsähtävät lantion tienoville. Ja sitten olen katsonut peiliin ja ajatellut, että voi luoja, näitä hiuksia, on se nyt kumma, että minun pitää pitää kiinni jostakin kummallisesta linjasta, etten leikkaa hiuksia. Että olen vähän kuin tuomittu siihen ihan vaan siksi, että lakkasin leikkaamasta hiuksia silloin kun täytin, mitä, seitsemäntoista, niin sen täytyy olla, yli puoli elämää sitten.
Ja kas, siinähän nuo sakset ovat, tuolilla. Päästän hiukset pidikkeestään, suin niitä taakse, laitan ne ponnarille pidikkeeseen ja etsin pidikkeen alta kohdan, josta saan hyvin kiinni. Raks. Avaan pidikkeen. Hiukset näyttävät edelleen valtavan pitkiltä. Muutosta ei oikein huomaa. Haluan enemmän. Toistan operaation. Raks. Avaan hiukset. Voi, miten kevyiltä ne näyttävät nyt. Vaikka ne ovat ohut hassu häntä, jonka painon muutos ei mitenkään voi tuntua nikamatasolla, kasvot näyttävät yllättäen iloisemmilta. Johtuuko se kevätpastasta vai hiuksista vai palautepaperiin asiakkaan piirtämästä sydämestä, en osaa attribuoida, mutta ainakaan kotikampaajatempaus ei päädy katastrofiin.
Tiedä vaikka tästä voimautuisin roksuttelemaan lisääkin. Toistaiseksi tämäkin tukka tuntuu eksoottiselta, onhan siitä lähtenyt hetken päähänpistosta (ja vuosien sitkeästä tyytymättömyydestä hiusten roikkuvuuteen ja nirunarumelankolisuuteen) parikymmentä senttiä.
Tekstit
気になる
7 tuntia sitten
2 kommenttia:
Minä en muuten yhtään ihmettele sitä hoidettavasi piirtämää sydänkuvaa. :) Uskon että olet varmaan tosi sovelias hierojaksi, osaat lähestyä ihmisiä oikein. Sellaisen vaikutelman olen saanut!
Mistä se johtuu että hieronnassa usein tuntuu olevan tosi olennaista se hierojan PERSOONA..?? Vaikka ei kai saisi olla niin. Itse olen aina saanut kaikkein rentouttavimman kokemuksen sellaisen hierojan kanssa, joka jotenkin tuntuu.. no, äh, ymmärtävän elämää? Olevan helposti lähestyttävä, sellainen jolle uskaltaa puhua + esittää toiveita. Kerran olin yhdellä miehellä, joka k o k o a j a n mollasi vain kaikkia työttömiä, sanoi että kyllä suomessa töitä riittää jos on tekohaluja ym.. Vaikkei se kohdistunut suoraan muhun (ei se mies tiennyt että oon työtön lortti), niin kuitenkin siitä jäi paha maku suuhun, enkä oikein osannut kai rentoua. Ja hän oli kovakourainenkin, en tiedä miksi.
Tuo hiustenleikkuu tempaus on mahtava! :) On tosi rohkeaa, että uskalsit itse kynittää! Mä aina pelkurimaisesti menen kampaajaan!
Ah, minusta itse leikkaaminen taas on pelkurimaisempi ratkaisu - minulla on kokemusta kampaajista, jotka eivät usko sanoja "muttei tästä lyhyempää"... :D
Onhan hierontatilanne aika intiimi. Ja usein käsitellään juuri niitä kohtia, jotka ovat jo jotenkin kivulloisia. Jos toiseen ei jollakin perustasolla luota, miten siihen luottaisi näiden kipupisteiden käsittelyssä?
Mullakin on pari huonoa hierojakokemusta. Pahin oli se, kun hieroja kaiken aikaa syyllisti siitä, etten venyttele tarpeeksi ja etten venyttele juuri aamuisin. (Hänelle ei kelvannut jostakin syystä iltaisin venyttely, luoja paratkoon, enkä ymmärrä edelleenkään, miksi ihmeessä...) Ja siitäkin hän moitti, ettei saisi käydä niin harvoin hieronnassa. Huh. Ikään kuin se motivoisi tulemaan uudelleen... syyllistettäväksi. Vaikka tilanne on kuitenkin se, että voisi kehua asiakasta siitä, että hienoa, kun sinua kiinnostaa sinun vointisi ja hyvä, kun jaksat pitää huolta, että pienetkin venyttelyt ja kuntoilut ovat aina plussaa... ihan hullua! Jotenkin kummastutti se linja. Yhdellä ystävälläni on tuollaisen asennoitumisen takia hammaslääkärikammo. Hän ei pelkää poraamista tms. vaan sitä, että kun hän menee lääkäriin, alkaa syyllistys. Se on jotenkin sääli. Hoitoalan koulutuksissa ei kai voisi tarpeeksi korostaa sitä, että asiakkaiden syyllistämisellä ja moittimisella ei voida voittaa mitään. Ja pahimmillaan se tuottaa sen, että hoitoa vältellään, silloinkin kun olisi jo polttava tarve. :(
Lähetä kommentti