sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Unohdus, anteeksianto, ristiriitojen ymmärtäminen suhteiden olennaisena tekijänä

Lainaan kirjastosta kaksi kirjaa. Oikeastaan ne ovat Vompelmussille, josta olen välillä enemmän huolissani. (Nyt olen vähemmän huolissani, mutta se ei johdu kirjoista.) Toisessa niistä kohtaan heti ensiselailulla kummallisen kohdan. Jään lueskelemaan anteeksiannon harjoituksia, koska olen monesti miettinyt, mikä koko anteeksiannon pointsi on. En tarkoita sitä, että olisin erityinen jurnu, vaan pikemminkin päinvastoin - kysymys anteeksiannon merkityksestä ei ole erityisemmin noussut keskeiseksi omassa mielenmaisemassani, jossa vihaisuus kestää ehkä kaksi sekuntia, ehkä päivän. Osaan olla surullinen ratkeamattomista intressiristiriidoista mutta toisaalta miellän ne jotenkin ihmiselämään ja ihmissuhteisiin kuuluviksi. Sen vuoksi minulle ei jotenkin tule mieleen suuttua ja pitää vihaa, vaikka joku toinen käyttäytyy mielestäni tuhoavasti rakentavuuden sijaan. Ei, mieluummin sitten otan etäisyyttä, jos temperamenttimme eivät osu yhteen tai käsityksemme kommunikaatiosta poikkeavat liiaksi toisistaan.

Minun on helppo ymmärtää Jorge Luis Borgesin kirjahdus:
En puhu kostosta tai anteeksiannosta; unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto.
(Lähde)
Mutta tässäpä kirjassa puhutaankin kostosta, ja vielä anteeksiannon harjoitteiden yhteydessä:
Muista, että paras kosto on se, että menestyt elämässä. Sen sijaat, että suuntaat huomiosi loukkaantumisen tunteisiisi ja siten annat loukkaajallesi yhä valtaa elämässäsi, opettele etsimään rakkautta, kauneutta ja ystävällisyyttä ympäriltäsi.
Tekstikohta pysäyttää. Koetan nyt kuvata mahdollisimman tarkasti ne ajatukset, jotka risteilevät pääparassani karahdettuani tähän kohtaan.

Mitä ihmettä, ajattelen ensiksi. Kauhea syyllisyys tulvahtaa mieleeni. Noinhan olen itse juuri elänyt aika usein paskaa niskaan saatuani. Olen ravistellut pettymystä, loukkaantumista ja itsesääliä pois ja purrut hammasta, kuunnellut lohduttavaa musiikkia, ihaillut kasvien rakennetta, lukenut hyvää runoutta, ulkoillut auringossa ystävän kanssa, jatkanut elämää, kutonut merkitysten verkolla umpeen toisen maailmaani repäisemän reiän, ehkä tarkastellut ymmärtämättömyyden ja jopa pahankin ongelmaa etäännytettynä, huokaissut ja päästänyt irti ja iloinnut taas. En ole ajatellut kostavani kellekään. Kauheaa, ajattelen, ajattelevatko muut, että nyt erityisesti kostan jollekulle, kun käännän selkäni ja iloitsen toiseen suuntaan.

Sitten ajatus nuljahtaa kuitenkin toiseen suuntaan: hetkonen, hetkonen, tyttö pieni, mikäs kosto nyt tämä tämmöinen muka on? Muistan äkisti ne kohdat, joissa toisen reaktio on osoittanut, että olen hänen mielestään ylittänyt valtuuteni ja pahastuttanut toisen sydänjuuriaan myöten. (Joissain tapauksista olen ollut pahoillani ja toisissa sitä mieltä, että ikävää, mutta vahinkoja sattuu ja tämä saadaan sovittua. Se on hieman eri asia kuin pahoillaan oleminen. Jotenkin armollisempaa ja lievempää itsen suhteen, ja luo mielestäni paremmat edellytykset sovinnon neuvottelemiselle kuin pahoillaan olo ja siihen kerkeästi liittyvä itseinho ja itsesyytökset. Lopulta yleensä kyse on kuitenkin kahdesta hyvissä aikein toimineesta ihmisestä, joiden hyvät aikeet ovat takertuneet toisiinsa muodostaen melkoisen spagettioksennuksen.) Kun toinen on päästänyt loukkaantumisestaan irti ja alkanut ilakoida jälleen, en muista koskaan ajatelleeni saaneeni maistaa kostoa. Pikemminkin päinvastoin: Olen tuntenut syvää helpotusta siitä, että tuo ihminen on voimaantunut ja nauttii elämästään. Vaikka emme ehkä enää ole niin läheiset tai näe toisiamme - niinkin on käynyt ja se voi olla ihan hyvä vaihtoehto - niin kyllä minusta tuntuu hyvältä ja helpottavalta huomata, etten traumoita toisia ihmisiä. Jos toinen taas takertuisi loukkaantumiseen ja käpertyisi vihanpitämisen ympärille ja antaisi sen typistää elämäniloaan, minun olisi paljon, paljon vaikeampi olla. Mikä kosto se semmoinen on, josta kostettavalle tulee parempi olo?

No, sitten seuraavaksi ääneen astuu hämmentynyt moralisti: Ja mitä hemmettiä kostopuhe nyt ylipäänsä tekee anteeksiantamisen harjoitteissa? Eikö anteeksiantaminen nyt kuitenkin tarkoita juuri sitä, ettei mitään kostoja käydä janoamaan? Onko kostaminen oikeasti jollekulle kovin keskeinen teema, mitä loukkaantumisiin tulee? Hahmottavatkohan he intressiristiriidat ehkä jotenkin ihan toisin, joinakin valtataisteluina tai sensellaisina?

Mieleen nousee myös kuva keskustelusta, joka taannoin, vuosi pari sitten, hämmensi minua kovasti. Keskustelu koski sitä, onko oikein toipua täysin (mitä se sitten tarkoittaakaan, ei minulla ainakaan ole tästä aavistusta, my heart bitten and pierced mutta iloinen, valmiuteni vastata tilanteisiin kokemuksieni ja temperamenttini summa) siitä intentionaalisella tavalla huonosta kohtelusta, joka on omalle kohdalle osunut. Eli saako kiusaamisesta kuntoutua iloiseksi, ihmisistä hyvää uskovaksi, rakastavaksi ja anteeksiantavaksi. (Minun on kyllä vaikeaa hahmottaa sitäkään, missä määrin esim. koulukiusaaminen on aivan niin intentionaalista kuin joskus väitetään. En tällä tarkoita, ettei mielestäni siihen tarvitse tai saisi puuttua. Totta vie siihen pitää puuttua. Kyllä ihmisten pitää oppia kohtelemaan toisiaan ystävällisesti ja rohkaisevasti, ei tuhoavasti. Mutta luultavasti paras puuttumisen metodi on sellainen, jossa kiusaaja ja kiusattu saavat yhdessä selvitellä turva-aikuisten läsnäollessa, mistä oikeastaan on kyse, miltä tapahtumat tuntuvat, mitä hän itse aiheuttamastaan ahdistuksesta ajattelee ja niin edelleen. Olisi varmasti hyvä käsitellä myös, mikä oikeastaan kiusatussa on ärsyttänyt kiusaajaa - tietysti muistaen, että kiusattua ei syyllistetä muiden taholta; ei ole kiusatun syy, ettei kiusaaja osaa kontrolloida käytöstään ja kiusaajan käyttäytyminen on nyt se, mitä ollaan selvittämässä - ehkä tämä osuus olisi järkevintä hoitaa niin, ettei kiusattu joudu kuuntelemaan sitä, se voisi olla aika tuskallista. En olisi ehkä itse selvinnyt tällaisen osuuden kuuntelemisesta ilman että olisin alkanut syyllistää itseäni kaikesta mainitusta ja tuntenut itseni entistäkin osaamattomammaksi, pienemmäksi, likaisemmaksi ja ällöttävämmäksi.) (Tulipas pitkät sulut.) Keskustelussa oli näkyvissä kaksi kantaa: Ettei saa kuntoutua, koska se tavallaan oikeuttaisi kiusaamisen siinä mielessä, että se todistaisi, ettei oikeastaan kyse ole mistään vakavasta. Ja toisaalta, että eikö juuri traumoittumalla anna kiusaajalleen valtaa - ja että vallan antaminen henkilölle, joka suhtautuu omiin intresseihin tuhoavasti ja vihamielisesti, ei ole erityisen järkevää. About näin sen itse muistan. Ensimmäinen kanta hämmensi minua toista enemmän, toisessa hämmensi lähinnä sanallistus. (Mutta niinhän se tapaa hämmentää, kun on periaatteessa jostakin asiasta samaa mieltä, mutta perustelut tulevat itselle vieraan käsitejärjestelmän kautta. Tuon tuosta unohdan, miten olen päättänyt pysyä pragmaattisena näissä kohdissa ja olla takertumatta sanoihin ja merkityksiin, jotka tuntuvat omalle kokemusmaailmalleni vierailta. Voi min päätäin.)

Itse kai ajattelisin suunnilleen niin, että vaikka joku minua kurmottaisi, ja onhan minua jossain vaiheessa kurmotettu pahastikin, niin ei se totta vie oikeastaan minun haasteeni ole. Minun suruni se toki on, mutta se on eri asia. Tai oikeammin, se oli minun suruni, silloin. Siitä on kauhean kauan jo. En koe, että kiusaaja olisi minun kohdallani halunnut valtaa mielialaani tai muuta sellaista. Tuskinpa hän sitäkään halusi, että kävisin epävarmaksi. Tai että meni monta vuotta, että uskalsin varovasti alkaa uskoa, että joku oman ikäiseni ihminen voisi pitää minusta. (Vieläkin huomaan, että epäröin sen suhteen, voivatko ala-asteikäiset lapset pitää minusta, mutta se epäröinti nyt saa olla omassa arvossaan. Tiedän, mistä se tulee ja annan sen itselleni anteeksi ja olen välittämättä siitä niin paljon kuin voin.) Samalla kun olen kuntoutunut, voimaantunut ja kasvanut hieman itseluottamuksessa, olen ajatellut tekeväni harjoitteita itselleni, olen halunnut enemmän tämmöistä elämää kuin jotakin muunlaista. En ole juurikaan miettinyt, miltä tämä kaikki näyttää jostakusta kaukaisesta henkilöstä, jonka kanssa minut aikoinaan pakotettiin jakamaan oppimistilanteet monen vuoden ajan. En usko, että hänellä on intressejä minun tilaani sen enempää kuin minulla hänen tilaansa. Hänen kohdallaan toivon vain, että hän voisi olla onnellinen ja unohtaa nuo hankalat vuodet. (Ja käsittääkseni niin on käynytkin.) Vaikka usein koulu tuntui helvetiltä, en olisi varmastikaan monessa asiassa yhtä tarkkasilmäinen nyt, jos kaikkia noita tapahtumia ei olisi tullut läpielettyä silloin. Olisin luultavasti paljon tunnekuurompi, kovaotteisempi ja remakampi. Suhtautuisin ehkä hyviin ihmissuhteisiin ja ystävällisyyteen paljon enemmän itsestäänselvyyksinä enkä ehkä osaisi arvostaa niitä samalla lailla kuin nyt osaan. Ei se tarkoita, että pitäisin hänen toimintaansa silloin oikeutettuna, ei lainkaan. Mutta kolikoilla tuppaa olemaan kaksi puolta.

Kirjan viereisellä sivulla on toinen anteeksiantoon liittyvä harjoitus, anteeksiantamisen askeleet, joita noudatetaan monissa anteeksiantoon keskittyvissä terapiaryhmissä. Vaihe viisi on nimeltään nöyryys. Sitä kuvataan näin:
Muistele aikoja tai tilanteita, jolloin sinä olet saanut anteeksi omia virheitäsi ja miltä se tuntui. Se voi herättää kiitollisuuden ja nöyryyden tunteita ja lisätä valmiuttasi antaa anteeksi.
Koetan muistella, mutta törmään taas kuin seinään. Muistan kyllä ison joukon ristiriitatilanteita, selvittelyitä, neuvotteluita ja vähitellen leppymisiä. (Minusta toisten leppymiseen vaatima aika tuntuu usein järkyttävän pitkältä mutta näin vanhemmiten olen oppinut olemaan odottamatta ihmisiltä niin nopeita leppymisiä kuin ennen odotin.) Mutta huomaan, etten ole erityisemmin mieltänyt saavani virheitäni anteeksi. Enemmän olen ajatellut, että tilanteessa on ollut kaksi hyvin erilaista, hyvin eri odotuksin varustettua ihmistä, joiden intressit ovat menneet ristiin niin että soi. Vähitellen sitten on tapahtunut sen tajuaminen, että jaahas, tämä toinen oikeasti toimii ja ymmärtää maailmaa tällä viisiin, ja ei hän nyt mitään erityisen ilkeää ole tarkoittanut näillä sanoillaan ja tekemisen tavallaan. Joskus tähän sopeutumiseen menee tosiaan järisyttävän kauan. Mutta en muista, että olisin erityisemmin huolehtinut ja stressannut siitä, että toinen on minulle vihainen jostakin. (Sen sijaan välillä joku kolmas on ollut huolissaan, ehkä jotenkin harmoniahakuisemman ystävyyskäsityksensä siivittämänä tai jotakin.) Jos minulle ollaan vihaisia jostakin, jossa olen mielestäni toiminut hyvin aikein, ehkä voimaa väärin säätäen tai toisen väärin tulkiten, olen lähinnä ajatellut, että voi apua, mitähän tuo ihminen vielä haluaisi minun tekevän, kun olen jo kerran sanonut, että ikävää, että meille tuli kiista. Olen oppinut hänestä paljon uutta kiistan myötä ja voin seuraavan kerran kiistan uhatessa luovia jo ehkä ongelmien ympäri, kun tiedän, mikä häntä ärsyttää, mutta en voi jo tapahtuneelle yhtään mitään. Eikä toisen lisälepyttely nyt mitenkään voi olla vastuullani. En voi antaa kuin aikaa ja sitten myöhemmin huokaista helpottuneena, kun huomaan ihmisen päässeen siitä ylitse. Mutta en siinä vaiheessa tunne erityisemmin kiitollisuutta enkä nöyryyttä. Pikemminkin ajattelen, että toinen on tullut järkiinsä ja möykky on liuennut. (Ajattelen myös sitä järkiinsä tulemisena, jos joku ottaa etäisyyttä, koska on sitä mieltä, että tapani käsitellä asioita loukkaa häntä jatkuvasti.)

Joskus minulle on myös ilmoitettu, että asianomainen on päättänyt antaa asian anteeksi. Mutta eleet, ilmeet ja tyyli ovat saaneet minut epäilemään, että lieneeköhän tuo nyt koko totuus. Ehkä tuo ilmoitus tarkoittaa, että toinen on päättänyt yrittää antaa anteeksi. Ei se kyllä ole virittänyt erityisempää kiitollisuutta eikä nöyryyttä, koska koko päätöksenteon kautta anteeksiantamisponnisteleminen on itselleni niin vieras juttu, etten oikein osaa edes kuvitella sitä.

En itse jotenkin osaa edes ajatella toisten minua ärsyttäviä piirteitä heidän virheinään. (Jos jokin virhe onkin, se on välillämme. Vähintään yhtä paljon minä olen virheellinen, kun en onnistu käsittämään juuri kuinkaan, miten tämän ihmisen kanssa toimitaan rakentavasti ja ollaan järkyttymättä hänen luontevastaan.) Toiset, hankalilta tuntuvat ihmiset vain käsittävät asiat jotenkin eri tavalla. Jonkun mielestä voi jopa olla okei käyttäytyä sillä tavalla, että ajattelen hänen käyttäytyvän hyvin ilkeästi. Jos käsityksemme ja niistä versovat käytännöt alkavat sakata pahasti eikä toisen tyyliin sopeutumisesta tunnu tulevan mitään, en enää jää tilanteeseen pitkiksi ajoiksi murentamaan molempien mielenrauhaa.

Ehkä jotta kiitollisuutta ja nöyryyttä voisi tuntea anteeksiannon tilanteessa, pitäisi kiistan olla todella syvä ja repivä ja toisen osapuolen hyvin läheinen, ja joku, johon ei periaatteessakaan oikein voi ottaa etäisyyttä. (En oikein keksi, mitä tämä voisi tarkoittaa. Ehkä omaa, alaikäistä lasta niille joilla semmoisia on?) Muistan kyllä useitakin kiistoja vanhempien kanssa. Olen ollut helpottunut niiden rauetessa, mutta toisaalta, en ole kyllä missään vaiheessa ollut erityisen kiitollinen enkä nöyrä, koska kiistojani vanhempien kanssa luonnehtii heidän halunsa määrätä elämästäni ja oma ponteva vastareaktioni. Minusta heillä ei yksinkertaisesti ole oikeutta vaatia minua järjestämään elämääni heitä miellyttäväksi. (En yritä ärsyttää tahallani, ennemminkin pitää etäisyyttä.) Niinpä helpotus kiistan ratketessa on ollut käytännön helpotusta, huoahtavaa iloa siitä, ettei joudu kuuntelemaan jipitystä enää tämän aiheen tiimoilta.

Koen kyllä kiitollisuutta ja nöyryyttä, aika useinkin, mutta hyvin toisenlaisissa tilanteissa: kun minua kohdellaan mukavasti, kokiessani luontoelämyksen, pystyessäni rentoutumaan, osatessani antaa itselleni anteeksi jonkin virheen, hyvän musiikin ääressä, hilpeän ja huolettomuudentäyteisen illallisen jälkeen. Käytännönläheinen helpotus siitä, että jonkun kanssa kommunikoiminen onnistuu tästä eteenpäin taas vähän sutjakammin, ei vipua sitä esiin.

En tiedä, pitäisikö tästä olla huolissaan. Ei kai, mutta voihan asiaa tutkia. On se ainakin jollakin tavalla kiinnostava. Toisaalta, jos seitsemästätoista anteeksiannon kohdasta tunnistaa hyvin tutuiksi viisitoista eikä vihan pitäminen ole vielä tähän mennessä erityisemmin vääristänyt omaa elämää (tai varmaan olen aika jäävi arvioimaan tätä, mutta useampi tuttu on luonnehtinut minua ei kovin helposti loukkaantuvaksi ja ällistyttävän lyhytvihaiseksi - no, tietysti he ovatkin ihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen, ja varmasti joku, jonka kanssa minun on vaikeampi löytää keinoja olla sopuisasti, voisi arvioida ihan toisin), mitäpä tästä huolehtimaan.

On silti jännittävää, että seitsemästätoista kohdasta kaksi tuntuu näin vieraalta. Ovatkohan ne jollekulle hyvinkin keskeisiä loukkaantumisten ja niistä eteenpäin luovimisten käsittelyssä? Jos ovat, voisin miltei veikata, että ristiriitatilanteessa me emme ymmärtäisi toisiamme kovinkaan hyvin.

9 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Vaikka tämä oli vain pieni osa tekstiäsi, ja esimerkkinä käytetty, minun oli ihan pakko tarttua siihen.

”Mutta luultavasti paras puuttumisen metodi on sellainen, jossa kiusaaja ja kiusattu saavat yhdessä selvitellä turva-aikuisten läsnäollessa”

Me olemme todella erilaisia ihmisiä, jos tämä olisi auttanut sinua lapsena. Itse en olisi voinut silloin kuvitella mitään nöyryyttävämpää tai kamalampaa. Varsinkin, kun minun lapsuudessani ei ollut "turva-aikuisia" (onko sellaisia olemassa, oikeasti, joskus vain ihmettelen - tai no, kai niitä on, mutta niin harvassa, että jo se kaataa minusta moisen vaihtoehdon koulukiusaamisen käsittelyyn). Toisaalta, minä tiesin syyn kiusaamiselleni, tai ainakin luulen niin. Tai syyt. Ne olivat hyvin konkreettiset, osittain kai lajityypillisetkin (apinat kiusaavat tietyllä tavalla heikompiaan, ja myös alemmassa arvoasemassa oleviaan). Toinen syy oli pitää minut hiljaisena, etten vain paljastaisi tietystä henkilöstä ikäviä asioita, jotka voisivat alentaa hänen asemaansa koulussa. Eli kyllä, minusta koulukiusaaminen voi olla myös tietoista ja tarkoituksellista (tosin tuskin tuossa lajityypillisessä tapauksessa, mutta jälkimmäisessä mitä luultavammin).

Pahin kiusaajani kun oli entinen paras ystäväni.

milomalo kirjoitti...

Edellisessä tekstissäsi kirjoitat, että isommassa seurueessa sinulle ei tule mieleenkään, että heitä voisi suostutella ja koet siksi olosi kurjaksi. Toisin sanoen: isoa seuruetta ei pysty manipuloimaan samalla tavalla kuin pientä, esimerkiksi kolmen hengen seuruetta eli avokommuunia vai miksi nyt kutsuttekaan tuota rakkaussuhteen ivamukaelmaa, mikä teillä on meneillään.

Olet ilmeisesti onnistunut manipuloimaan kaksi miestä kuvittelemaan, että he ovat yksin vastuussa tunteistaan ja mikäli suhde tuntuu pahalta, sinulla ei ole asiantilaan osaa eikä arpaa, vaikka soudatkin heidän välissään. Eli sinä määrittelet pohjimmiltaan, miten näiden kahden alamaisen kuuluu tilanne kokea. Kun tuohon yhdistää sävyn, johon kirjoitat aviomiehestäsi blogissasi, panee vaan ihmettelemään, mikä on se liima, joka pitää teitä yhdessä? Eikö olisi rehellisintä erota ja antaa aviomiehelle mahdollisuus löytää oikea onni jostain muualta, ennen kuin hän menettää lopullisesti uskonsa rakkaussuhteisiin? Rehellisintä se lienisi myös uutta rakastettuasi kohtaan, vaikka itse asiassa tuollaisen laskelmoinnin ja kylmyyden jälkeen olisi kaikkein oikeutetuinta, että sinä jäisit yksin, ilman kumpaakaan miestä ja sitä mukaa mahdollisuuden tutkiskella itseäsi oikein kunnolla. Ilmeisesti sinulle ei uskalleta näyttää peiliä tai sitten pistät silmäsi tosi tiukasti kiinni, koska pelkäät, mitä peili näyttäisi.

Eikä ihme.

kukkuu kirjoitti...

V = veloena
M = milomalo

Edellisessä kirjoituksessaan V toteaa, ettei viihdy isommissa seurueissa, koska ei uskalla osallistua mitenkään tapahtuman kulun muovaamiseen (toisin kuin muut). Tämän V:n sosiaalisen haasteen M näkee siten, että ilman tätä estettä V manipuloi läheisimpiä ihmisiään. Hmm.

M:n kommentti on kyllä hieman ilkeä ja paremmintietävä -- toivoa nyt V:lle elämäänsä kuoppia, koska hän ja kaksi muuta eivät järjestä elämäänsä siten, miten M parhaaksi näkisi, vaan miten itse haluavat...

Omalta osaltani voin vain todeta, etten ole aiemmin ollut suhteessa, jossa vaikeista asioista keskustellaan näin intensiivisesti ja herkästi toista kuunnellen. Muutenkin kuvaus kylmän laskelmoivasta ja reflektiota ja introspektiota kaihtavasta V:stä manipuloituine alamaisineen vuorotellen ärsyttää ja hihityttää vieraudessaan. :) Myös panee miettimään, miten vaikeaa tekstuaalinen kommunikaatio on ja miksi arkailen bloggauksen aloittamista, kun asiat välittyvät niin dramaattisen eri tavalla kuin kasvotusten kommunikoiden.

Samoin tunnevastuukuvaukseen päätelmineen siitä, kuka määrittelee miten tilanne kuuluu kokea, on hieman vaikea löytää tulokulmaa. Ei meillä kellään kai niin pahaa harhaa ole, että kuvittelisimme, ettemme vaikuta toistemme tunteisiin. Itse kylläkin ajattelen, että vastuu tunteistani on omani, muilla heidän omansa, ja ikävien tunteiden ilmaisu muille asianosaisille usein johtaa yritykseen muuttaa yhteisessä vaikutuspiirissä olevia kurjia asiantiloja.

t: uunisiiven tonttu

Veloena kirjoitti...

Jäänainen, luulen, että se olisi auttanut minua lapsena, mutta ihan VARMASTI se olisi tuntunut instantisti kamalalta. Mutta luulen, että toisaalta vähän kerrassaan olisin ymmärtänyt kuulemaani. Ei minullakaan ollut turva-aikuista siinä tilanteessa, mutta minusta kyllä sellainen PITÄISI olla. Ja: olisi kouluyhteisön vastuu huolehtia siitä, että joku ryhtyy sellaiseksi, jos lapsen omat vanhemmat eivät osaa/kehtaa/ehdi tms.

Nyt kun mietin tätä tarkemmin, varmasti olet oikeassa siinä, että osa tilanteista on niin tulehtuneita, ettei kiusattu kestäisi yhteiskäsittelyä.

Päädyin itse ajattelemaan tuota hyödylliseksi ehkä sitä kautta, että olen kuullut positiivisia arvioita nimenomaan keskustelevan välienselvittelemisen mahdollisuuksista. (Törmäsin tällaiseen selvittelyn malliin ensiksi Frans deVaalin jossakin kirjassa.) Ja minusta tosiaan tuntuu, että siinä kiusaustapauksessa, jossa elin, se olisi voinut ratkaista jotakin. Siskoni kiusaajan kohdalla tämä menetelmä osoittautuikin hyvin tehokkaaksi - kiusaaja nolosteli kauheasti keskustelussa ja paljasti ärsyyntyneensä siitä, miten kaunis ja keveäliikkeinen siskoni on, mikä aika lailla voimaannutti siskoa. Ensin heidän välinsä olivat neutraalit, mutta myöhemmin siskosta ja ex-kiusaajasta tuli hyvät kaverit.

Mut joo, ei varmaan tosiaan aina toimisi. :)

Veloena kirjoitti...

Milomalo, en minä nyt ihan noin jyrkästi ole tainnut kellekään todeta, että he olisivat vain yksin vastuussa tunteistaan. Kyllä minun on aika vaikeaa kokea iloa, jos elän kärsivän ihmisen kanssa (vaikka kuinka ponnistelisin pitääkseni pään pinnalla). Eivät tunteet todellakaan rajaudu yhteen kehoon vaan liikkuvat kehosta toiseen vapaammin kuin usein haluaisimme myöntääkään. Ja kyllä jos joku kanssani vaikuttaa kerta toisensa jälkeen tuskaiselta, vaikeaa minun on mitenkään mieltää, ettei seurani ja toimintatyylini vaikuttaisi häneen näin. (Se ei ole sama asia kuin että se olisi virheellinen tai paha tms. - se ei vain ole yhteensopiva hänen tunteidensa, odotustensa, asenteidensa tms. kanssa.)

Ja totta kai kamppailen kolmiosuhteessa sen ajatuksen kanssa, että olenko nyt aivan sokea jollekin järkyttävälle ja että suuttuvatko nämä molemmat minulle jossain vaiheessa - tilastojen mukaan suuttuvatkin, mutta toisaalta, eihän se, johon rakastuu, nyt miltään tilastoluvulta tunnu ;).

(Suuttuminen tapahtuu, kiintoisaa kyllä, yleensä eroamisen JÄLKEEN. Kai sen voi mieltää niin, että vasta silloin on vapaa toisen manipuloinnista ja löytää oman tahtonsa. Itse olen kuitenkin mieltänyt hedelmällisemmäksi ajatella, että niin kauan kuin vietän paljon aikaa jonkun kanssa, muokkaan itse huomaamattani mutta hyvin aktiivisesti itseäni myönteiseksi ja vastaanottavaiseksi juuri hänen tavalleen jäsentää maailmaa. Ja sitten kun lakkaan tuolla tavoin esitietoisesti muokkaaamasta itseäni - koska sen tarve katoaa, kun välit poikkaistaan - alan hahmottaa asioita vähän uudesta kulmasta, joidenkin toisten käsitejärjestelmiin virittyen... en osaa oikein kuvitella "vain omaa" tai "täysin omaa" tapaa hahmottaa asiat, niin kerkeästi minusta me ihmiset tunnustelemme toisiamme jatkuvasti ja teemme pieniä mukautusliikkeitä.)

Tietysti olen myös jollakin tavalla pahoillani, etten osaa järjestää rakkauselämääni kätevän konventionaalisesti; toisaalta, kätevän konventionaalisesti järjestetty rakkauselämä on tehnyt minusta usein aika neuroottisen ja onnettoman. Ongelmaksi tämä osaamattomuus muuttuu vain silloin, kun se on ristiriidassa toisten osapuolten toiveiden kanssa. Osittain tällaisia toiveita on löytynytkin ja niistä on puhuttu ja koetetaan yhdessä miettiä, miten nuo toiveet voisi ottaa huomioon.

Sikäli milomalon kommentti on kiinnostava, että minusta on tuntunut siltä, että tällaisessa hieman epätyypillisemmässä suhdekuviossa itse asiassa joka ikisellä on VÄHEMMÄN muokkausvaltaa toisiin kuin niissä parisuhteissa, joissa olen ollut. Ainakin huomaan itse pitäväni paremmin kiinni näkemyksistäni ja olen huomannut Vompsunkin löytäneen itsestään aivan uutta sinnikkyyttä ja omaehtoisuutta. (Faunista en osaa sanoa, olemme tunteneet niin pienen aikaa.) Tästä puuttuu sellainen ahdistava LOPULLISUUDEN ja LUKKOONLYÖTYYDEN tuntu täysin. Niinpä ei tarvitse pelätä jonkin "kultakauden" päättymistä, jos en täytä toisen ääneen lausumattomia toiveita (ja voisin kuvitella, että on myös aika resistentti ääneen lausutuille uhkauksille, jos sellainen pääsisi lipsahtamaan joltakulta). Tilanne elää ja tuntuu problemaattiselta, mutta ei tukkoisalla tavalla.

Vompsis esimerkiksi miettii, haluaisiko asua tovin toisaalla. Asia on luonnollisesti täysin hänen päätettävissään, ja hän saa palata lähdettyään, jos näkee sen parhaaksi. Jokainen tekee omat päätöksensä. On vain todella vaikeaa TIETÄÄ, mitä oikeastaan HALUAA. (Tai ainakin minun on. Ja Vompsun... ja kai Fauninkin...) Tähän törmää tietysti ihan yhtä hyvin perinteisemmässäkin rakkaussuhdemallissa... Kaipa ihminen sopeutuu useaankin tilanteeseen ja olosuhteeseen? Ehkä haluaminen muokkautuu etenemisen myötä? Hmm, hmm.

Mitä siihen tulee, onko tämä rakkautta vai "rakkautta", niin siihen ei varmaan osaa kukaan vastata. Romanttista rakkautta tämä ei ainakaan ole, mutta itse pidän sitä vain hyvänä asiana.

Veloena kirjoitti...

Mitä uunisiiven nunutonttuun ja bloggaamisen aloittamiseen tulee, niin tavallaan ymmärrän arkailun, mutta jään miettimään sitä, että mikä on se vahinko, joka voi koitua itsen osaksi, kun kerran jo tiedostaa, miten monelle tavalla kommunikaatio katkoo ja vääristyy. Minusta ei muuten vain kirjoitettu kommunikaatio; kyllä harvemmin tavattaessakin usein toisesta voi muodostaa todella kummallisen kuvan... tai vaikka useamminkin tavattaessa, jos toinen jotenkin onnistuu silkalla tekemisen tyylillään painaltamaan ohimennen jotakin omaa kipukohtaa, "tunnenappia"... tai vaikkapa vain jollakin kierolla tavalla muistuttaa ihmistä, jonka kanssa on saanut purra hammasta, ettei pillahtaisi itkuun.

Joskus menee aika kauan, kasvokkainkin, että jostakusta oppii pitämään. Ja sitä ennen on aika epäluotettava tulkitsija ja kuuntelija.

Eufemia kirjoitti...

Veloena, huomiosi jälkeenpäinsuuttumisesta oli hieno (toisin sanoen kolahti, eli tunnistin itseni). Olisi hyvä oppia olemaan tietoisempi siitä, kuinka muokkaa itseään vastaanottavaiseksi toisen tavalle jäsentää maailmaa, siis vastuullisemmaksi: niin ettei tarvitsisi kohdata ärtymystä tai kaunantunteita jos tai kun tästä etääntyy.

Kirjoitin vastikään lojaalisuudesta, ja koska kommenttisi tuntui liittyvän aiheeseen, siteerasin sitä kirjoitukseni alle syntyneessä keskustelussa.

paulasankelo kirjoitti...

Ei ehkä pitäisi saada hupiaan tällaisesta, mutta minua nauratti kovasti tuo "rakkaussuhteen ivamukaelma", ja oikeastaan se koko kommentti.

Kiusaamisesta: Minäkin olen sillä kannalla, että tilanteen selvittely yhdessä kiusaajan ja kiusatun kanssa voi olla äärimmäisen arka paikka ja johtaa vain uuteen traumatisoitumiseen. Ainakin pitäisin ehdottomana kriteerinä sitä, että kiusattu itse haluaa tällaista selvittelyä kasvokkain. Jos kiusattu osapuoli on tällaiseen kohtaamiseen haluton (tai ei pysty kertomaan kantaansa, koska koko tilanne pamautetaan yllätyksenä), niin siihen pakottaminen tai painostaminen on minusta ehdottomasti väärin.

Mitä tulee tuohon "paras kosto on elää vain elämäänsä ja olla iloinen" -juttuun, niin minäkään en voi nähdä sitä millään tavalla järkevänä ystävyyssuhteen normaalien ristiriitojen kontekstissa. (Minäkin käsitän ristiriidat pakostakin ystävyyssuhteeseen kuuluviksi.) Sen sijaan ymmärrän sen kyllä esimerkiksi joidenkin riittävän syvien lapsuuden traumojen yhteydessä.

Jos vaikkapa vanhemmat ovat laiminlyöneet tai kohdelleet kaltoin, ja toisaalta jos he kiistävät tämän jälkikäteen eivätkä ole koskaan joutuneet minkäänlaiseen vastuuseen teoistaan, niin silloin voinee syntyä tuollaisia tunteita... Siis että "täytyy" voida huonosti, jotta lapsuuden kaltoinkohtelusta oli edes jonkinlaisia näkyviä seurauksia. Se ikään kuin tekee omaa kokemusta todeksi, joskaan varsinaiseksi kostoksi siitä ei tosiasiassa ole. Jos vanhemmat tai kasvattajat ovat riittävän paatuneita kiistääkseen minkäänlaista kaltoinkohtelua tapahtuneenkaan, niin tuskin heitä mikään määrä diagnooseja saa pyörtämään kantaansa.

Tällaisessa yhteydessä ymmärtäisin tuon ohjeen, että "koston" ajatukset on syytä jättää ja keskittyä "kostoksi" vain elämään ja voimaan hyvin. Ehkä sama voisi tavallaan päteä vakavissa koulukiusaamistapauksissakin, mutta kiusaajiensa kanssa ei yleensä onneksi tarvitse olla tekemisissä kouluajan jälkeen, kun taan vanhempiensa kanssa yleensä tarvitsee. Ei kai niihin menneisyyden kiusaajiin nyt koko ajan itseään ja vointiaan peilaa... tai mistä minä tiedän.

paulasankelo kirjoitti...

Ei ehkä pitäisi saada hupiaan tällaisesta, mutta minua nauratti kovasti tuo "rakkaussuhteen ivamukaelma", ja oikeastaan se koko kommentti.

Kiusaamisesta: Minäkin olen sillä kannalla, että tilanteen selvittely yhdessä kiusaajan ja kiusatun kanssa voi olla äärimmäisen arka paikka ja johtaa vain uuteen traumatisoitumiseen. Ainakin pitäisin ehdottomana kriteerinä sitä, että kiusattu itse haluaa tällaista selvittelyä kasvokkain. Jos kiusattu osapuoli on tällaiseen kohtaamiseen haluton (tai ei pysty kertomaan kantaansa, koska koko tilanne pamautetaan yllätyksenä), niin siihen pakottaminen tai painostaminen on minusta ehdottomasti väärin.

Mitä tulee tuohon "paras kosto on elää vain elämäänsä ja olla iloinen" -juttuun, niin minäkään en voi nähdä sitä millään tavalla järkevänä ystävyyssuhteen normaalien ristiriitojen kontekstissa. (Minäkin käsitän ristiriidat pakostakin ystävyyssuhteeseen kuuluviksi.) Sen sijaan ymmärrän sen kyllä esimerkiksi joidenkin riittävän syvien lapsuuden traumojen yhteydessä.

Jos vaikkapa vanhemmat ovat laiminlyöneet tai kohdelleet kaltoin, ja toisaalta jos he kiistävät tämän jälkikäteen eivätkä ole koskaan joutuneet minkäänlaiseen vastuuseen teoistaan, niin silloin voinee syntyä tuollaisia tunteita... Siis että "täytyy" voida huonosti, jotta lapsuuden kaltoinkohtelusta oli edes jonkinlaisia näkyviä seurauksia. Se ikään kuin tekee omaa kokemusta todeksi, joskaan varsinaiseksi kostoksi siitä ei tosiasiassa ole. Jos vanhemmat tai kasvattajat ovat riittävän paatuneita kiistääkseen minkäänlaista kaltoinkohtelua tapahtuneenkaan, niin tuskin heitä mikään määrä diagnooseja saa pyörtämään kantaansa.

Tällaisessa yhteydessä ymmärtäisin tuon ohjeen, että "koston" ajatukset on syytä jättää ja keskittyä "kostoksi" vain elämään ja voimaan hyvin. Ehkä sama voisi tavallaan päteä vakavissa koulukiusaamistapauksissakin, mutta kiusaajiensa kanssa ei yleensä onneksi tarvitse olla tekemisissä kouluajan jälkeen, kun taan vanhempiensa kanssa yleensä tarvitsee. Ei kai niihin menneisyyden kiusaajiin nyt koko ajan itseään ja vointiaan peilaa... tai mistä minä tiedän.