Pieteetistä ja priorisoinnista

Koulussa pitää listata, mitkä ovat omat kolme osaamishuippua tällä erää. Kirjaan ensimmäiseksi - helpottavimmaksi - hoitotilanteen päätöksenteon, priorisoinnin. Olen huomannut, että pysyn aikatauluissa ja koen tehneeni hyvää työtä vain silloin kuin priorisoin niitä kohtia, joiden koen vaativan työstämistä. Olen hidas ja utelias, takerrun seikkoihin, ei siis ole järkevää koettaa myllätä kaikkea mahdollista läpi kerralla.

Oikeastaan vasta jokin hetki sen jälkeen, kun olen kirjoittanut lappuun ja sanonut ääneen tuon kohdan, tajuan, ettei tämä ole mitään uutta. Että pieteetti jossakin kohdin tarkoittaa jostakin toisesta päästämistä. Joskus hankaluuksia on tuottanut se, että näkemykseni alueesta, joka vaatii erityistä huomiota, eroaa jonkun toisen näkemyksestä. Olen saanut palautetta, että olen keskittynyt vääriin asioihin tai vääriin kysymyksiin, epäolennaiseen. (En täällä, aiemmin.) Ja kuitenkin minun on ollut vaikeaa ymmärtää, miksi samat kysymykset olisivat aina olennaisia kaikkien mahdollisten tilanteiden ja pulmien analysoinnissa. Että olisi yhdet universaalisti tärkeät kysymykset, jotka vaativat työstön joka ikisessä aiheessa ja joihin kaikki muu tuntuu joidenkin toisten mielestä palautuvan.

Ehkäpä minun maailmani ei ole sillä tavalla yhtenäinen. Joskus huomaan ajattelevani, että vesijuokseminen, kouluoppiminen, itsetutkiskelu, kehotekniikat, rakastaminen ja siivoaminen ovat tyystin eri universumeissa, erilakisia. Ja että niistä siirtyy elementtejä ja rakenteita toisiinsa vain väljien analogioiden kautta. Ja etteivät nuo analogiat päde ennen kuin ne ohjaavat toimintaani tilanteessa. Silloin ne muuttuvat kausaalisiksi vaikuttajiksi, muokkaavat tilanteen kulkua.

Huomaan koulussa senkin asian, etten jaksa tehdä pieteetillä enää jokaista harjoitetta. Nyt kun meillä on oikeita asiakkaita, vieraita ihmisiä, joita hieromme, kirjalliset työt ovat menettäneet pieteettivaatimustaan. (Tosiaan, en koe, että haluaisin suhtautua johonkin pieteetillä, että erityisesti valitsisin, että tämä on nyt minusta keskeinen asia; ennemminkin tuntuu siltä, että tilanteesta itsestään nousee kiireellisyyden ja ensisijaisuuden järjestys, vaatimus paneutua tähän ja tähän kohtaan.) Muutkin ilmeilevät ja elehtivät uupumusta.

Puolentoista kuukauden sisään on palautettava useita kirjallisia raportteja. Samalla on tehtävä kokopäivätyötä harjoittelupaikassa. Ja toista työtä sen lisäksi, jotta on rahaa maksaa vuokra ja ostaa ruokaa. Tunnen entisiin standardeihin verrattuna laiminlyöväni blogia tällä erää. Mutta en tunne siitä erityistä syyllisyyttä. Sen pieteettivaatimukset eivät vain ole kovin ehdottomia tällä erää.