Meemi kuuluu näin:
Kirjoita neljä asiaa, joissa tarkastelet omaa tunne- vs. asiakeskeisyyttäsi, ja toisaalta ekstro- vs. introverttiyttäsi.
1. tapa ajatella ja suhtautua asioihin
2. suhtautuminen ympäristöön ja vieraaseen/uuteen ainekseen
3. vuorovaikutustilanteet
4. energian hankintatavat ja ihmissuhteet
Ensinnäkin minusta on kauhean hankalaa arvuutella, olenko universaalisti ottaen tunne- vai asiakeskeinen. En edes tarkalleen ottaen ymmärrä, miten voisin olla korostuneesti jompaakumpaa tai ainakaan itse arvioida ajattelussani taipumustani. Sen kyllä huomaan, että tietyissä tilanteissa kiihdyn kovasti ja tuo kiihtymys värittää aistimukset ja informaationkäsittelyn siinä määrin, että lapset oikein huuhtoutuvat ovista ja ikkunoista pesuvesien mukana. Toisaalta kyllä luulen myös, että silloin, kun oikein tongin argumentaation syntyjä syviä ja koetan hahmottaa, pitääkö tietty ajatusrakennelma kutinsa (esim. voiko tietyn kausaaliketjun tosiaan päätellä näistä ja näistä tutkimustuloksista käsin), tunteeni eivät ole mitenkään poisleikatut - usein tällaiseen tehtävään liittyy jopa polttava tarpeellisuuden ja asiallisena pysymisen tärkeyden tuntu, jota on aika vaikeaa mieltää "asiakeskeiseksi".
No mutta, sen enempää murisematta voin ainakin todeta, että kaikissa testeissä, jotka olen tähän ikään mennessä tehnyt, olen saanut tulokseksi olevani introvertti. Se ei tietenkään tarkoita, etten pitäisi ihmisistä tai etten osaisi työskennellä ryhmässä tai että olisin erityisen kiinnostunut vain siitä, mitä minä tässä ja nyt teen ja ajattelen. Pikemminkin ajattelen asiaa rentoutumisen kannalta. Rentous on minulle vaikea juttu. Minussa kihisee hurjan paljon energiaa. Herään puuhakkaana, ja sängyllä lojuminen ja rauhallinen vain oleminen tuntuvat kauhean vierailta lajeilta. Jotenkin niissä voin kuitenkin onnistua silloin kun olen aivan tuttujen seurassa (muutama lähin ihminen) tai yksin. Isommassa joukossa koko kysymys rentoudesta tuntuu mielettömyydeltä. Mitenkä voisi ehtiä rentoutumaan ja vain hengittelemään, kun toisten mielialat, eleet ja ilmeet sekä heidän ideologioidensa sanoitukset tunkeutuvat tietoisuuteeni, hämmästyttävät, ihastuttavat ja virittävät minua tiettyyn suuntaan. (Joskus tietysti myös närkästyttävät, mutta sitä ei tapahdu kovin usein, koska valikoin seurani aika tarkasti.) Ja väsyttävät - huonolla, ylikuormittavalla tavalla.
Oikeastaan vasta tässä parin viime vuoden aikana olen oppinut tajuamaan, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä sähköistyneitä kuin itse olen. Että monen on oikeasti esimerkiksi vaikeaa pysyä hereillä! Tai herätä! Se tuntuu todella kummalliselta, enkä osaa kuvitella sitä. En osaa oikein hyvin myöskään kuvitella, miltä tuntuisi se, ettei kiinnostu siitä, mitä tekee. Että pitkästyisi kroonisesti omaan elämäänsä. Että kaipaisi lisää virikkeitä, jotain ekstremeä ja hurjaa. Tai jatkuvasti jotakin uutta.
Tämä rentoutumiskysymys on tietysti hyvin tunnepitoinen, olisi helppo ajatella ensin. Mutta onhan se myös asiapitoinen, hyvänen aika.
Tapa ajatella, kysyy meemi. Ainakin sen olen huomannut, että käsittelen mieluusti asioita jonkin verran itse ennen kuin pulautan ne muiden näkyville. Kai jokaisessa kaveripiirissä on muutama tyyppi, jotka ovat hurjan vaikutteille alttiita sillä lailla nopealla tavalla - he soittavat ja kysyvät, että se sanoi näin ja näin, mitä mä nyt teen, ja tekevät sitten juuri niin kuin toinen ehdottaa. Sitä on jotenkin vaikeaa ymmärtää, miten niin voi tapahtua. Kyllä minäkin kysyn neuvoa ja kuuntelen niitä, mutta menee jokin aika, että pureksin kunnolla saamani neuvon ymmärrettäväksi. Ja aika usein käy niinkin, että vaikka arvostan neuvon antajaa, jokin neuvossa saa minut epäröimään - ajattelen, etten ole nyt selvästi oikein osannut kommunikoida tilanteen kaikkia nyansseja neuvojalle, koska hän noin neuvoo. (Olen kai melko epäluuloinen enkä kovinkaan toiveikas kommunikaation suhteen. Minua hämmentävät ihmiset, jotka sanovat jostakusta toisista, että hän ymmärtää kaiken. En osaa oikein kuvitella sellaista, niin jäämätöntä kommunikaatiota ja ajatteluyhteyttä. Osaan kyllä kuvitella sellaisen kehollisen tason hyväksymisen, koska olen kokenut sellaisen. Harvoin, ohimenevästi, mutta kuitenkin. Tärkeä kokemus, jota ilman en varmasti pitäisi ihmisistä niin paljon.)
Olen oppinut kysymään neuvoja vasta näin päälle kolmikymppisenä. Aiemmin ajattelin, ettei ketään voisi vähemmän kiinnostaa, onko minulla ongelmia tai ei. Ei se ole mikään ihme, minun lapsuudenhistoriallani. Lapsuudessa ketään ei kiinnostanut. Aikuisilla oli omat isot ongelmansa eikä niistäkään puhuttu. Kerran kyllä soitin teininä auttavaan puhelimeen, ja siitä oli apua. Tunsin, että sitä ihmistä puhelimessa kiinnosti se, etten kokenut enää jaksavani. En kuitenkaan uskaltautunut koulupsykologille, kuten ääni puhelimessa ehdotti. Pelkäsin, että äiti romahtaisi kasaan, jos saisi kuulla, että minulla on vaikeaa. (Minulla ei ole saanut olla vaikeaa... minullahan on ollut "kaikki kunnossa".)
Kohtaan kaksi, tapa suhtautua ympäristöön ja uuteen ainekseen. Kirjoitin äsken, etten oikein ymmärrä uutuuksien ja äärikokemusten kahmimista. Toisaalta näin, mutta toisaalta taidan olla aika utelias toisten ihmisten ja muiden eläinten kokemusmaailmoja kohtaan. (Minusta niiden kokemisessa olen sananmukaisesti äärilläni, pyhää lähellä...) Pidän kyllä toistumisesta ja tuttuudesta, mutta en koe, että ne pysyisivät samana. Joka päivä talo, jossa asun, näyttäytyy erilaisena. Voin sulkea silmät ja katsoa sitä ihan uudella tavalla. Sama pätee puihin, nurmikonpalasiin, asfalttiin. Yksi hyvä uusi tapa, joka tyydyttää uteliaisuutta, on lukea lisää jostakin aiheesta. Esimerkiksi: mistä aineksista asfaltti on sekoitettu, miksi pitkäselkäisen ihmisen alaselkä kipeytyy helpommin kuin lyhytselkäisen, ja niin edelleen. Olen vähän hulluna teknisiin termeihin ja niiden määritelmiin. Toisaalta unohdan ne nopeasti, ellen käytä niitä säännöllisesti. Äh, en osaa tässäkään jakaa tunne- ja asiapitoisuuksia...
Sitten vuorovaikutustavat. Pidän seurasta, kunhan se on tarpeeksi pientä kerrallaan. Yksi tai kaksi ihmistä itsen lisäksi on minulle hyvä seura, isommassa huomaa helposti istuvansa hiljaa ja jännittyneenä ja kuuntelevansa, tulevansa äkisti hyvin itsetietoiseksi ja ujostuvansa siitä. Pienemmässä seurueessa niin ei tunnu käyvän. Siinä saatan olla liiankin riehakas ja ottaa joskus paljonkin tilaa, jos toinen antaa. (Yleensä kyllä päädyn pahoittelemaan tilannetta, jos olen mielestäni liikaa äänessä.) Toisaalta saatan tahtoa voimakkaasti joitakin asioita ja silloin saatan paljastua varsin tarmokkaaksi suostuttelijaksi. Isommassa seurueessa minulle ei tule yleensä mieleenkään, että voisin alkaa suostutella seuruetta mihinkään. Isoissa seurueissa tuntuu usein ehkä juuri sen vuoksi kurjalta. Jotenkin eteneminen on hidasta ja poukkoilevaa ja tuntuu, että yhteistä tahtoa on vaikeaa löytää. (No tottavie, kun en itse uskalla mitenkään osallistua sen muovaamiseen... huooh! Olisi niin paljon opittavaa!) Vuorovaikutustyylin kohdalla on ehkä vähäsen helpompi hahmottaa, miten tunne- ja asiapitoisuus voitaisiin jäsentää. Sanoisin näin: Jos näen, että toisella on sukka rutussa ja paha mieli, minun on hyvin vaikeaa keskittyä vähään aikaan mihinkään muuhun kuin hänen kokoon kursimiseensa. (Joka voi tietysti jonkun kohdalla tarkoittaa sitä, että olen kuin en huomaisikaan, silti keskittyen anturoimaan hänen mielialaansa.) Ja jos minulla on paha mieli, saatan olla joko hyvin asioissa pitäytyvä ja superkohtelias tai sitten läväyttää pahan oloni näkyville silmänräpäyksessä. Riippuu aika paljon siitä, luotanko keskustelukumppaaniin vai en. Mutta joka tapauksessa: jos vuorovaikutuksen tunnelma on ikävä, ei informaatiokaan virtaa esteettä. (Veikkaan kyllä, että näin se menee muidenkin kohdalla. Vai?)
Pidän kyllä siitä, että informaatio liikkuu sutjakkaasti. (Kuten sanottua, olen pannahisen utelias.) Siinä mielessä voisi ajatella, että olen vuorovaikutuksessa asiapitoinen kommunikoija. Joskus ärryn, jos hyvässä hengessä toteutuvassa keskustelussa jaanataan hyvää-päivää-kirvesvartta eikä mennä asioihin.
Eli - taas epäselvyyttä. (uhhuh, tunnen itseni nyt vähän vaikea-ankeaksi).
Kirjoitin jo tuossa aiemmin, että isot seurueet väsyttävät minut. Luultavasti saan aika paljon voimia ja iloa kuitenkin juuri vuorovaikutuksen ja asioiden jakamisen kautta. Yksityinen ilo on aika tuntematon käsite. Haluan jakaa hyvät oivallukset ja saan paljon toisten kokemusten kuulemisesta. Minun on vain saatava tehdä se omalla tavallani. Joskus ystävystyn nopeasti ja joskus tuskallisen ponnistellen ja hitaasti. Mutta aina tuntuu pätevän se, että mukavinta on jonkun kodissa, toisen tai omassa, kahden kesken. Ei hälyä, ei meteliä, ei joukkioita. Ei itsetietoisuuden ylitulveksimista ja itseinhoa. Voi oikein tuntea, miten uudet ajatukset lainehtivat ihmisestä toiseen, vääristyen tietysti matkalla, mutta entä sitten. Joskus on hauskaa saada toiselta takaisin jokin "uutuus", josta kiittäessä toinen sanoo, että mitä ihmettä, sinultahan minä tämän juuri opin. Tykkään leikkiä tällaista rikkinäistä puhelinta!
Ja pidän siitä, että erotan jo pitkältä hahmon, jonka tunnistan. Tarkoitan nyt fyysistä olemusta, en ajattelun hahmoa.
Ehkä olen kyllä vähän huono introvertti siinä suhteessa, etten osaa enää ajatella ketään itsenäisenä tai riippumattomana. Etten hahmota niin rajoja ihmisten välille. Että ajattelen, että tunne ei jää koskaan yhden kehon säilöön. Että ajattelen että tilanteet ovat perustavampia kuin ihmiset niissä... vaikka kirjoitankin, että on joitakin dispositioita, kuten että minun on helpompi kahden kesken. Kieli kinnaa vastaan näissä ajatuksissa. Ehkä senkin takia suhtaudun niin luimukorvaisesti sanalliseen vuorovuorovaikukseen.
Nyt minun on kiskottava takki niskaan ja laukattava bussipysäkille! Matkaan Espooseen.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti