Kiropraktikolla

Nyt saa riittää, ajattelen aamulla, kun herään nalkuttavaan kipuun ristiluun vasemmalla sivulla. Hermokivun polttava juova on hävinnyt eikä ole vieraillut moneen päivään, mutta jostain syystä lihakset lantiokorin alueella kouristelevat kuin huvikseen - tarkoitan, etten pysty kartoittamaan, että jokin tietty liikerata tai asento ärsyttäisi niitä. Ne vain spasmaavat säännöllisin väliajoin ja tihentävät tahtiaan iltaa kohti.

Nyt voin taas keskittyä tuntemuksiini ja parantumiseeni, koska kirjeenvaihto on alkanut imeä. Saan ensin kylmän, empatiattoman ja jotenkin pompöösin viestin, jossa todetaan, että hieronta kyllä laukaisi kivut esiin, mutta että ongelma oli edeltänyt hierontaa. Hämmennyn viestistä niin, että itkeskelen kippurassa ja tunnen itseni täysin kyvyttömäksi käymään keskustelua moisen torjunnan asteen kanssa. Päätän vastata vasta aamulla, onneksi, ja eilen aamulla minua odottaakin toinen viesti, jossa pyydetään anteeksi virhearviota hoidossa ja edellisen viestin sävyä. Käymme päivän mittaan lyhyen ja ystävällisen kirjeenvaihdon ammattietiikasta ja tunteiden merkityksestä hoitotyössä, joten asia on siltä osin kunnossa, ja voin taas koettaa ratkaista kipujen arvoitusta.

Niinpä soitan muutamaan paikkaan, jossa annetaan omt-fysioterapiaa, osteopatiaa ja kiropraktiikkaa. Ainoastaan kiropraktikolta saa saman päivän ajan, ja olen superkyllästynyt siihen, että minulle vain syötetään tulehduskipulääkettä ja käsketään rajoittaa liikkumista, ilman että kukaan on edes kunnolla tutkinut manuaalisesti aluetta, josta iskiaskipu olettavasti heijastui ja jossa nyt ristiluun päällinen ja sivu turpoilee ja kramppaa, varaan ajan sen kummemmin mukisematta, vaikka kiropraktiikka oikeastaan on minusta tuntunut noista epäillyttävimmältä aina. Perustelen kuitenkin itselleni asiaa näin: nyt joku ainakin tutkii kramppaavan alueen kunnolla, ja enhän nyt toki kuvittele, että asia ratkaistuisi muutamalla niksautuksella, mutta ehkä tästä on ensiavuksi. Olen kuitenkin tunnustellut käsin omia suoliluitani ja SI-niveltä ja todennut, että vasen ja oikea puoli eroavat toisistaan aika tavalla asennoltaan. Koulunkin puolesta jo tiedän sen, että usein piriformiksen ärtymisen takaa löytyy SI-nivelen toimintahäiriöitä.

Niinpä matkaan raitiovaunulla ja ajattelen kehittyväni ammatillisesti. Tällainen ekskursio tänään! Jos en saakaan täyttä lastia työssäoppimista, harjoitan sosiaali- ja terveydenhoitoalan ammattien toimintaan tutustumista saikullaoppimisena...

Ensin kuvaan vaivani ja kiropraktikko kirjaa kuvauksen pääkohdat koneelle. Häntä hämmentää se, että käytän anatomiassa latinaa. "Jotenkin tässä on vaikeaa kirjata tätä, kun olen tottunut siihen, että ihmiset vain osoittelevat sormella selkäänsä", hän huoahtaa. "Hyvä on", vastaan, "voin kyllä tehdä niinkin jos se on helpompaa." Päädymme kuitenkin anatomian sanastoon latinaksi, koska niin voin paljon spesifimmin kuvata, mihin kivut paikantuvat.

Kiropraktikko tutkii ryhdin, palpoi ja testaa liikkuvuutta suunnilleen samassa mittakaavassa kuin hierojakin tekee. Silti palpoinnin osuminen ja keskittyminen eri kohtiin kuin esimerkiksi omassa tutkimisessani kertoo siitä, että hän havainnoinee jotakin, mitä en itse vielä osaa hakea. (Mutta haluan kyllä oppia.) Hänellä on briljantti keino saada asentotottumusta paremmin esiin: ryhti katsotaan niin, että ensin ravistellaan koko kehoa silmät kiinni ja sitten mennään siitä mukavaan seisoma-asentoon silmiä kiinni pitäen. Tämän nappaan aivan varmasti omaan käytäntööni. "Seiso luonnollisessa asennossa" on niin tönkkö käsky, että sen tuloksena on mitä kummallisimpia jäkityksiä, joista voi yhdellä silmäyksellä sanoa, että ei tämä ihminen tosiaankaan näin normaalisti seiso. Kiropraktikko on samaa mieltä siitä, että crista iliacat ja SI-nivelet ovat aivan erilaiset vasemmalla ja oikealla puolella. Mutta yllätyksenä tulee se, että se, mikä minusta tuntui vasemmalla kummalta törröttämiseltä, onkin SI-nivelen hyvä asento - vika onkin oikealla puolella, siellä nivel on vääntynyt omituiseen asentoon.

Sitten seuraa varsinainen hoito. Käyn hoitopöydälle, ja minua käännellään. Tarkoituksena on pysyä mahdollisimman rentona. Hengittelen käskystä syvään sisään ja ulos, ja uloshengityksen viiveellä kiropraktikko tekee liikeradan äärirajoilla pienen nykäisevän liikkeen. Liikkeeseen ei liity minkäänlaista kipua, ei edes arkaa takamusparkaani ja kokonaista alaraajaa käsiteltäessä. Sen sijaan selkä paksahtelee kuuluvasti - mutta niin se tekee sitä ihan itse kiertäessäkin tai puolapuista roikkuessa. Selästä löytyy useampia fasettinivelten "lukkoja", eikä ihme, kun olen vain maannut monta päivää ja vielä kipulääkkeissä, eli normaali asentotunto ei ole päässyt narisemaan huonoista asennoista. En ole ihan varma, kuinka paljon uskon lukittumisiin kaiken tähän mennessä lukemani perusteella, mutta toisaalta - ei tämä pahaltakaan tunnu, ja monesti hieronnassakin se yksi naksahdus keskellä rintarankaa tuo äkisti helpotuksen jumiin, ja voi tuntea, kuinka lämpö leviää kudokseen. Naksuttelun jälkeen terapeutti käy vielä läpi jumittavimpien lihasten triggerpisteet. Pakaralihasten triggeri on niin kipeä, että meinaan melkein nousta pöydältä ja kieltää käsittelyn. Mutta puhisen vain ja epäilen ääneen, josko tämä piste nyt lainkaan suostuu hellittämään kuten edelliset pisteet. Ja sitten äkkiä oikein tuntee, kuinka lihas höltiää otteen alla, löpsähtää rennoksi. Voi juma, ajattelen, tämän tahdon totisesti oppia.

Sitten äkisti minun käsketään nousta. Jalat tuntuvat löllöiltä ja vähän vapisevilta, ehkä ihan jännityksen laukeamisesta. Selkä tuntuu pitkältä ja helpolta, pää kääntyy uskomattoman vaivattomasti. "Tuntuuko kipu?" kysyy kiropraktikko. Seison ja koetan erottaa kipua jossakin. Mutta ei, en tunne sitä missään. Enkä oikein pysty uskomaan tuntemukseen, vaan koetan skannata yhä tarkemmin ja tarkemmin lihaksista tulevia viestejä siinä seisoen. Jotenkin vastasyntynyt olo, kaikki on aivan uutta ja kummallista. "Koeta istua, sehän oli äsken tosi vaikeaa", kiropraktikko kehottaa. Kävelen tuolille ja istun. Ei mitään. Huomaan tuijottavani kiropraktikkoa hämmentyneenä, ehkä vähän loukkaantuneenakin melkein. Ei kai kivun nyt tällä lailla pitäisi kadota... ja sitten melkein suutun itselleni. Mikä ihme siinä on, etten osaa uskoa kivun kadonneen? En tarvitse kipua, en halua sitä, olen tullut tänne ja maksan siitä, että se katoaa. Toivon enemmän kuin mitään muuta tässä ja nyt, että se katoaa... ja sitten en meinaa pystyä uskomaan sen kadonneen.

Kiropraktikkoa huvittaa vähän skeptisyyteni, kun sanon, että on niin kummallista, kun en löydä kipua mistään. Hän lohduttaa sanoen, että varmasti se vielä palaa illan mittaan, kun lihakset koettavat kiskoa vanhat jumit voimiinsa. Käsittelyarkuuteen kylmää. Nyökkään vähän poissaolevasti... niin, kylmäpussi, paras kaveri.

Tuntuu jotenkin kiittämättömältä olla niin vilpittömän hämmästynyt siitä, että tällä on vaikutusta, ja vielä näin äkisti ja dramaattisesti. Olo on sellainen, että tahtoisin juosta kotiin. Mutta tyydyn ottamaan raitiovaunun. En halua, että kaikki lukittuu heti takaisin tai ärtyy. Miten helpolta hengittäminen taas tuntuu.

Ostan kodin viereisestä kukkakaupasta kaksi ruukkua nuputtavia narsisseja ja kävelen toisen työharjoittelupaikkaan. Se on ihanalle pomolleni, joka on joutunut hankaluuksiin oireiluni takia siinä missä minäkin. Koetan pitää kaiken aikaa syvät vatsat aktiivisina, että manipuloitu ranka joutuisi mahdollisimman vähälle kuormalle. Kävelen kotiin leipomon kautta, ostan pari ruisleipää ja keitän kofeiinittomat soijalattet. Ehkä tämä tästä.

Tiistaina menen kiropraktikolle uudestaan. Syödessä mietin, että ehkä voin lantioni kanssa nyt kiertää läpi kaikki koulukunnat ja vertailla niitä käytännössä... sitten voin suosittaa kullekin asiakkaalle hänelle sopivinta hoitoa, jos olen sitä mieltä, ettei hieronnasta yksin tai lainkaan ole hyötyä tiettyyn, spesifiin vaivaan. Jännittävää.