Ihmeteltävää riittää

Tänään olen kohdannut monta hämmentävää, hämmästyttävää ja kiinnostavaa asiaa. Ensiksi kouluun kävellessä huomaan, että kaikki on valkoisenharmaata, kumma huurrekuura on silannut maisemasta täysin värit. En osaa sanoa, näyttääkö se kauniilta vai ikävystyttävältä, ainakin nyt ensiksi erilaiselta. Kaikki on tuota samaa sävyä. Se olisi viheliäinen sisätilan maalina tai kalusteen pinnassa tai vaatteessa, mutta ulkona se käy luonnostaan, eikä sille käy vastaansanominen. Huurrekuura silaa myös junien sähkölangat. Tai mikä niiden nimi nyt onkaan. No, ne pitkät lankalenkuraiset, jotka on ripustettu kiskojen yläpuolelle ja joihin junat osoittavat tuntosarvillaan tai sähkösarvillaan tai mikä niiden töröjen nimi nyt sitten lieneekään. (Hittolainen, huomaan tekniikan alan sanastoni aika keveäksi.) Joka tapauksessa JUNAT saavat SARVILLAAN sähköä LANGOISTA, terminologiasta viis (vaikka jos joku tietää oikeat termit, opin tietysti mielellään, kommenttilaatikossa saa sivistää!), ja tänään junat kuulee jo pitkältä, jo ennen kiskojumpsketta, terävästä, varoittavasta rätinästä. Ja kun juna ajaa tien yli siltaa pitkin, kaukana ylempänä, voi nähdä, miten rätinä syntyy sähkökaaresta tai kestokipinästä tai jostakin sellaisesta, hehkuvasta, sähisevästä valosta sarven ja langan kohdatessa. En ole ennen nähnyt moista, mutta nyt seison sillan luona ja töllistelen ylöspäin, ja kyllä vain, kaikilla yli ajavilla junilla on kaikissa sarvissaan sähinävalot. Johtuukohan se ehkä harmaanvalkoisesta huurrekuurasta?

(Sinänsä Sukliksen ajatus siitä, etteivät kalliolaiset töllistele, menee vikaan. Minä olen kova töllistelemään... pysähtelemään, hämmästelemään.)

Ja: mikähän ero on huurteella ja kuuralla? Huomaan, etten tiedä, kummalla nimellä kutsuisin tätä, mikä silaa puiden lisäksi myös liikennevalojen puolielliptiset lipat. Varmuuden vuoksi kursin kokoon yhdyssanan.

Koulussakin riittää ihmeteltävää. Kuten se, miten oikeastaan sydäntaudeissa psyykkinen puoli saattaa osoittautua vaikeimmaksi. Jos on koko ikänsä ollut nopea ja nostanut omaa häntäänsä sillä perusteella, että toiset sen kun kuppaavat, kun meikäläinen on jo menossa, sydänsairauksien tuoma hitaus ja hidas liikkeellelähtö saattavat muodostua suuremmaksi mieliharmiksi kuin oikean lääkityksen löytyminen, puristava tunne rinnassa ja muut elimellisemmin sairauteen jonakin fyysisenä ja ulkoa päin todettavana liittyvät seikat. Ei sen kai pitäisi minua hämmästyttää enää. Tiedän, miten omalle kehonkuvalleni ja identiteetilleni kävi, kun toinen jalkani petti rasitusvamman myötä. Kuinka kaikista vaikeinta oli hyväksyä se tosiseikka, että oma keho ei kestä ihan mitä tahansa. Että en olekaan se vahva, terve, korkealle ponnistava, ylväästi liikkuva olento, joksi olin itseni kuvitellut. En ainakaan, jos liikaa korostan tuota hyppimistä, liikkumista ja tanssia, teen sitä yli kehon sietorajan. Ehkä tuntuu kummalta ajatella sydänsairauksia ja niiden vaatimaa hidastamista ja rauhallisuutta, lämmittelyä ja jäähdyttelyä vaikeina jollekin seitsemänkymppiselle, kun on itse joutunut oppimaan noita asioita kantapään kautta jo nyt, tässä iässä? Kuuntelen hämmentyneenä, kun luokkatoveri kuvaa, kuinka hän ei voisi enää pelata mailapelejä, jos hänellä todettaisiin sydänvaiva, koska kun hän saa mailan käteen ja pallon ilmaan, ei ole muuta ajatusta kuin piestä vastapuolesta mehut irti ja voitto kotiin. Sitä on niin kovin vaikeaa kuvitella, vaikka huomaan omissa läheisissänikin näitä piirteitä. Sekä Vompsun että Faunin on vaikeaa löytää esimerkiksi vesijuoksuun tulokulmaa, koska vesijuoksu on tasaista, rauhallista, pehmeää, kilpailutonta. Heistä se tuntuu tylsältä. Minustakin se tuntui aluksi tappavan tylsältä, mutta sitten mieleni asettui tuohon harjoitteeseen ja opin sen myötä paljon muutakin. Kuten pyöräilemään rauhassa ja hermostumatta siitä, että joku toinen kaahaa ohi veren maku suussa. (Aiemmin tunsin siinä tilanteessa itseni jotenkin liian huonokuntoiseksi, huonoksi ja löysäksi.) Hyväksymään sen, että hiljaisuudessa ja pienissä sävyeroissa piilee rikas maailma, johon ei pääse käsiksi kuin malttamalla keskittyä. (No jaa, tuskin se on tullut vesijuoksun myötä, itse asiassa, mutta vesijuoksu on auttanut syventymään siihen, mistä esimerkiksi pitkästymisessä ja tylsistymisessä on kyse. Joskus vähän hämmästyn sitäkin, miten koulussa puhutaan liikunnan ohjauksen ja liikuntaneuvonnan tunneilla liikunnan motivoivuudesta ja otetaan itsestäänselvyytenä, että jos ei joudu ponnistelemaan äärirajoilla tai ainakin jonkin verran, motivoivuus katoaa. Mutta voihan olla myös toisenlainen motiivi: oppia sietämään näennäisesti tylsää, löytää siitä mielekkyys, sen nautinto sen omin ehdoin, kiinnostua tuosta tuntemuksesta ja tutkia sitä toistamalla toistamistaan samaa yksitoikkoista harjoitetta. Palaan tähän eri kulmasta vielä vähän myöhemmin tässä kirjoituksessa, sellaisessa vieraammassa muodossa, joka on vielä toistaiseksi minulle avautumaton.)

Harjoittelemme koulussa myös kyynärsauvoilla kulkemista. Tajuan siinä sauvoessani, että siitä on jumankauta viisi vuotta, kun sain sauvat ihan syystä. Meille neuvotaan nyt, miten portaita mennään ylös ja alas ja miten painavasta ovesta pääsee sauvojen kanssa. Silloin viisi vuotta sitten kukaan ei kerinnyt neuvoa, ja meno oli sen mukaista. Juurruin kotiin siksi toviksi, kun sauvoja oli pakko käyttää.

Aika kuluu niin nopeasti. Tilanteet muuttuvat. Silloin asuin suuresti, eri miehen kanssa, oli kolme kissaa ja kaksi koiraa. Jätin gradun samana päivänä kuin sain kyynärsauvat.

On vaikeaa uskoa, että siitä on jo viisi vuotta. Viisi vuotta kuulostaa pitkältä ajalta. Olen aivan eri ihminen jo. En olisi silloin osannut kuvitella monikkosuhteita enää itseni kohdalle. En olisi uskaltanut kirjoittaa raitiovaunusta, kun on myös sana spora. Ja niin edelleen. En olisi uskonut, että jokin päivä, eräs päivä vain tajuan, etten enää kykene asumaan siellä, en kuvitellut, että minusta olisi lähtemään, että voisin olla niin onneton, etten pysty enää syömään enkä nukkumaan, että on vain lähdettävä. Että voin ystävystyä naisten kanssa, vaikkemme tekisikään vapaaehtoistyötä samassa järjestössä. Kaikkea tuollaista kummallista. On vaikeaa muistaa niin kauas aikaa, joka ei tunnu toisaalta olevan kaukana. Ehkä jokainen välimatka ajassa (väliaika?) on hetki ja ikuisuus.

Pääsemme kotiin aiemmin ja kävelen Mäntymäen ylitse. Puussa koputtelee komea palokärki, ja jään taas töllistelemään sen touhuja. Palokärki on veikeä lintu, ja jostakin syystä tunnun näkevän sen aina juuri Mäntymäellä.

Lentoliskon näkemisen jälkeen ehdin pitkästä aikaa Talvipuutarhaan, joka on normaalisti kiinni aina kun taivallan siitä ohitse kohti kotia. Rahapuut ja laakeri kukkivat. Myös lumikuningattaret ovat vauhdissa. Laakerin kukat huomaan ensimmäistä kertaa. Niissä on hauska aromi. Talvipuutarhassa on paljon ihmisiä. Naisseurue pälpättää kovaan ääneen, nuori mies istuu villapaidassa karppilammen luona ja näyttää meditoivan silmät kiinni. En jaksa hälinää, joten kierrettyäni tervehtimässä hiljaisesti tutut kasvit pujahdan takaisin ulkoilmaan. Loppumatkan kotiin kuljen kymmenen askelta silmät kiinni, kolmekymmentä silmät auki niin kauan kuin tietä reunustaa turvallinen jättiläislumivalli, joka estää harhautumisen ajoväylälle. Silmät kiinni käveleminen herkistää jalkapohjan tuntoa ja tietoisuutta käyntiasennosta. Samalla se toimii luottamusharjoituksena ja liikuttaa tietoisuuden valokeilaa näkymästä ja ennakoitavasta tuntuvaan ja hetkessä ilmentyvään, ennakoimattomaan. Meinaan törmätä yhteen keski-ikäiseen tätiin, joka silmäilee minua hurjistuneesti ja kysyy, onko minulla ihan kaikki kotona. Alan hihittää ja vastaan, etten oikeastaan tiedä. Täti porhaltaa tuhahtaen eteenpäin. Kai sitä on itse vähän jäävi arvioimaan tuommoista. Minusta käveleminen silmät kiinni tuntuu hyvältä harjoitteelta nyt kun lumivalli estää putoamasta ajokaistoille ja talvipyöriäkään ei juuri ole liikenteessä, ja toisaalta maa on lumesta kiinnostavan epätasainen eikä keli ole lainkaan liukas. Hämmentävää, miten varmalta tuntuu kävellä silmät kiinni kymmenen askelta. Tasapainon säilyttäminen ei tunnu lainkaan vaikealta, vaikka seisten silmät kiinni usein tuntuu. Koetan kuvitella ristikkäiset paksut kalvorakenteet selässä, paksut pinkeät kalvot reisien sivuissa, niiden jouston ja tuen. Koetan tunnustella, miten kävelyssä lihastyö siirtyy lihakselta toiselle ja yhdessä lihaksessa konsentrisesta eksentriseen työhön ja staattiseen työhön. Niin eriytetty liikkeen tunteminen taitaa kyllä olla mahdotonta, mutta aina voi koettaa kuvitella. (Tässä muuten kiintoisa gradu kävelemisestä ja MBT-kengistä.)

Kotona tunnelma kääntyy yllättäen lomamaisesta hyväntuulisuudesta kireäksi, kun sätin ääneen Rainbow-sarjan uutta luomusoijamaitoa. Se maistuu nimittäin kamalalle. Vompsu vastaa, että entäs sitten, se on kuitenkin luomua ja elämähän nyt on joka tapauksessa kärsimystä. Jostakin syystä toteamus pimauttaa minut ihan rajoille. Ei, en halua hyväksyä sitä, että elämä on joka tapauksessa kärsimystä! Minusta elämä on monella tavalla mielenkiintoista. Mutta en pääse sisään siihen Vompsun moodiin, joka on hänelle kauhean tuttu ja rakas, ja jossa nautinnoille sanotaan kiitos ei, jos on tarjolla kurjempi, mutta terveellisempi vaihtoehto. Esimerkiksi Vompsu ei pidä puurosta, mutta lappaa sitä sisäänsä ämpärikaupalla vain siksi, että se on terveellistä. En oikein ymmärrä sitä. En, vaikka noin ulkokohtaisesti arvioiden se näyttää kovasti samalta kuin oma pitkästymisestä kiinnostumisen harjoitteeni, yhtä kummalliselta. Mutta sisäpuolisesti vesijuoksun pitkäveteisyyden tutkiminen onkin minun harjoitteeni ja puuron pahuuden sietäminen ei... sisältäkäsin näiden välille piirtyy selvä ero: ensimmäinen tuntuu motivoivalta, toinen yksinomaan tyrmistyttävältä ideatasolla. Kaiken lisäksi onnistun kuulemaan Vompsun toteamuksen jotenkin piilokehotuksena hyväksyä elämän kärsimyksellisyys, tyytyä luomusoijamaitoon tavanomaisen hyvänmakuisen soijamaidon sijaan. Vaikka ei kai hän mitään sellaista sano. Hän vain esittää, että se, että luomusoijamaito, jonka valikoimiin tulemista tervehdimme ilolla, jotenkin todistaa elämän kärsimyksellisyydestä. Ja minusta se taas todistaa vain sen, ettei moista purkkia enää uudestaan rahdata kotiin, kun kerran parempaakin soijamaitoa on tarjolla. Kummallinen kiihtymys! Emme onneksi riitele samalla tavalla kuin aviopari Bergmanissa, jota olemme viime aikoina katsoneet kirjaston laina-dvd:ltä pari jaksoa illassa, mutta jokin sävyero meidänkin välillämme on ja siihen törmätään kerta toisensa jälkeen. Pinnalta katsoen sanailu saattaa kuulostaa rauhalliselta merkitysten vuoroin vaivaamiselta, mutta siihen liittyy ainakin minussa yhä syventyvä ahdistus sen suhteen, miksi toinen haluaa ajatella maailmaa niin selkeästi nimenomaan kärsimyksenä ja suorittamisena. Siinä on jotakin hyvin ahdistavaa, etenkin kun puhutaan pienistä valinnoista ja päivärytmin rakentamisesta, seikoista, joissa voisi aika vähällä vaivalla päättää tehdä niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja jaksamista, jotka saavat huomaamaan maailman kauniita ja liikuttavia puolia, jotka saavat rakastamaan elämää. Minusta kun tuntuu siltä, että kärsimyksellä on terävät kyynärpäät ja että se tulee joka tapauksessa kylään ennemmin tai myöhemmin, kutsui sen tai ei. (Tuntuuko se ehkä helpommalta, jos sen kutsuu? Siitäkö on kyse? Minä olen joskus kutsunut kärsimystä enkä ole pitänyt olostani sen tultua. Ehkä Vompsun kohdalla on toisin.)

Mikä on tämä ahdistus? Miksi se iskee? Kyllähän minä tiedän, että Vompsun elämä on hänen elämänsä ja etten voi vaikuttaa siihen, miten hän sen kokee. Että on hänen asiansa, jos hän haluaa päättää, että elämän kärsimyksen voi kutsua ja ettei iloisista tekemisistä ja nautinnoista tarvitse erikseen pitää huolta. Mutta on vaikeaa olla itse ahdistumatta, kun toinen on ahdistunut ja surullinen ja valittaa. On vaikeaa kohottautua siitä ja muistaa, että on itse erillinen. Vai onko? En oikein kai osaa olla niin erillinen. Aluksi jaksoin suhtautua uteliaammin Vompsun surullisuuteen ja ahdistukseen. Vähitellen, kuukausi kuukauden jälkeen, minun on yhä vaikeampi jaksaa uteloitua siitä, niin tasaiselta sellumassalta se näyttää ja haisee. Vähitellen suru lujuu kuvitellun tai todellisen välimatkan ylitse minuun, ahdistus liukuu tuolta sängyltä tähän satulatuolin päälle. Koetan tutkia ahdistusta ja surua, jotka ovat solahtaneet minuun, suhtautua edes niihin uteliaasti, kiinnostua tavasta, jolla ne leviävät kuin pigmenttipisara kirkkaaseen veteen.

Se ei tunnu erityisen helpolta. Tai ei oikeastaan lainkaan helpolta. Tunnen itseni julmaksi, tein mitä hyvänsä: jos puhun lempeästi ja yritän ymmärtää, jos nauran ja koetan töykkäistä Vompsun irti mureksimisestaan, jos masennun. Tai jos en tee mitään, jos vain istun ja koetan antaa aikaa hänen tuntemuksilleen. (Nyt ne ovat hävinneet toisaalle, hän nauraa jo korjaten luokkiensa kokeita. Hänestä on tullut opettaja. Tuntuu omituiselta, että uskallan nukkua opettajan vieressä. Että minulla voisi olla jotakin annettavaa, ehkä, jollekulle, joka osaa opettaa.)

Koetan ihmetellä tätä julmuuden tuntua. Ehkä se on vain osaamattomuuden tuntua kummassa naamiossa.

Joskus toivon, että olisin yksinkertaisempi enkä tunnistaisi pieniä liikahduksia tilassa ja ajassa, ja sitten toisaalta, sehän tarkoittaisi kai kuolemista, en sitäkään halua, haluan tuntea nämä kaikki tuntemukset ja tunnustella niitä, hämmennellä niitä käsien rasitusvammojen uhalla, tunnistaa ja nimetä niitä, jäsennellä niitä, purkaa niihin kasaamiani merkityksiä ja julistaa olleeni väärässä, ikään kuin olisin nyt oikeassa, haluan kuvitella ymmärtäväni hetken aikaa rauetakseni sitten taas ymmärtämättömyyteen, kärsimättömyyteen ja toinenkulmakarvakoholluuteen,silmät kiinni ja silmät auki kävelemiseen, hengittämiseen, nukahtamiseen, heräämiseen.

Salustianat ja hedelmien myynninedistäminen

Joskus mietityttää, mikä puoli kiloa kasviksia -mantran toteuttamisessa voi olla niin vaikeaa. En itse kärsi erityisemmin vaikeuksista, paitsi niinä päivinä, kun olen liian väsynyt haluamaan mitään muuta kuin rasvasokeria, joka väikkyy silmäin edessä piparkakkuna, pullana, keksinä, soijajäätelönä... En pidä niistä päivistä. Makeasta tulee aika pieninäkin määrinä ötläkkä olo. Ja jos pitää makeilupäivän toisensa perään, pian ihokin alkaa kutista. Eilen kävi juuri näin. Nokkosihottuma nousi nilkoista nivusiin ja suostui talttumaan kirveltäen vasta pantysonia lätkimällä.

No mutta, näyn eksyvän aiheesta. Takaisin!

Tulin tänään kaupassa ajatelleeksi, että kenties kyse on siitä, että hedelmiä ja kasviksia ei ole tuotteistettu samalla tavalla kuin karamellejä, pakastepizzoja yms. valmisteita. Niissä ei ole takuuta tasaisesta laadusta. Usein niistä annettu informaatiokin on surkean huonoa. Tavallisessa kaupassa ei vaivauduta useinkaan merkitsemään lajikkeita tarkasti. (Jotkut hedelmätiskivastaavat pääkaupunkiseudulla ansaitsevat kyllä lämpimän kiitoksen: lajikkeet ovat lapuissa niissäkin hedelmissä, joissa niitä ei yleensä vaivauduta mainitsemaan.) Se tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät tiedä, mikä sen valtavan hyvän makuisen appelsiinin lajike oli, esimerkiksi. Sitten kun he ostavat seuraavan kerran appelsiineja, tuloksena voi olla pettymys. Ovathan nyt toki morot ja salustianat aivan eri maata kuin ne greipin kokoiset, puisevat suuret appelsiinit, ne missä on paksut kuoret ja aika mauton sisus. Helposti koko appelsiinien suku tulee tuomittua "ei syömisen arvoiseksi", vaikka appelsiineissa on yhtä isot makuerot kuin omenissakin. (Omenalajikkeet kai useimmat tuntevat, ainakin ne yleisimmät kaupoissa myytävät, golden ja red deliciousit, ida redit ja granny smithit?) Sama pätee greippeihin.

Nyt elämä on taas hetken ajan juhlaa, kun kaupoista saa reilun kaupan verkkopussissa salustiana-appelsiineja ja ruby red -greippejä. Ja pian hallin luomukauppaan tulevat morot. (Vai ovatkohan ne jo siellä? En koskaan tunnu oppivan, missä vaiheessa kevättalvea morot saapuvat. Ja tänä talvena en ole ehtinyt piipahdella siellä tuon tuosta tarkistamassa, joko ne olisivat siellä.)

Huomaan, että salustianat, morot ja ruby redit ovat ainakin minulle tuotteistuneet vähän vahingossa. Niitä ei sillä lailla ole mainostettu, mutta olen ottanut selvää asioista ja tiedän, mitä haluan, kun ostan appelsiinin tai greipin. Voi kunpa muutkin vihannekset merkattaisiin lajikkeittain. Lajikkeen alle voisi vielä kirjoittaa lyhyen kuvauksen, vähän kuin Alkossa viinipullojen luona. Luulen, että ainakin itse voisin houkuttua ostamaan erityisen mehukkaan ja makean lajike-eritellyn kaalinpään tai maultaan pyöreäksi ja juurevaksi kehutun lajikepurjon. Tomaatteihinkin soisi lajikemerkinnät. (Jos ei muuta, niin siksi, että voisi surra niin harvoja lajikkeita viljeltävän kaupallisesti - ja lajikkeita, joiden logistiset ominaisuudet korostuvat makuominaisuuksien sijaan.) Voisikohan tämä lisätä vihannesten ja hedelmien menekkiä noin yleisemminkin? Tuskin siitä kaupassa olisi kauheasti vaivaa. Lajikemerkinnät voisi koota tietokantaan (minkä ei pitäisi olla vaikeaa etenkään tässä suurten ruokakauppaketjujen maassa) ja sieltä voisi tulostaa pienet kortit siihen hyllynreunaan. Johan niihin nytkin tulostetaan alkuperämaa, samaan lappuun mahtuisi varsin mainiosti pienellä präntillä vähän enemmänkin informaatiota. Vaikka voi kyllä olla, ettei kaupan alalla moista ajatusta tervehdittäisi ilolla - kasvikset kun ovat herkästi pilaantuvia, ja kaupan kannalta tietysti einekset ja kuivatavarat ovat helpompaa myytävää, jota ei tarvitse vahtia niin tarkasti.

Oli miten oli, salustianat ilahduttavat minua suunnattomasti. Huomaan ostavani niitä helposti kilon päivässä meidän kolmen kotitarpeiksi.

Kivuliaan slapstickin vapaapäivä

Hitto, että joskus elämä tuntuu hankalalta. Ja silloin kun ei tunnu, kuinka harvoin sitä jaksaa olla kiitollinen tai edes tyytyväinen siitä, että asiat sujuvat tutulla mallillaan? Aina välillä, aina kun kuulee jonkun toisen karmaisevat kokemukset, mutta sitten on myös niitä päiviä, kun pyörittelee nilkkoja pöydän alla ja kuultu puuroutuu ja kello etenee hitaasti ja ei näe siinä kaikessa mitään tyytyväisyyttä esiin lietsovaa. Ajattelee: tapahtuisi ihan mitä hyvänsä. Nyt.

Tänään on vapaapäivä koulusta. Olin etukäteen buukannut mukavia tekemisiä: aamusta opinnäytetyökirjallisuutta (minulla on kiva aihe, joten lukeminen sujuu innolla), iltapäivällä kokovartalohieronta niin että kerrankin makaan itse nauttimassa, ja sen jälkeen vielä ystävän synttäriteet ja koiran hakeminen kylään viikonlopuksi.

Tiistaista saakka olen kuitenkin ollut hieman huolissani intiimialueen patista, jonka koko vaihtelee ärsytyksestä ja turvotuksesta riippuen aamun herneestä illan manteliin ja jonka kanssa on hankalaa kävellä ja istua. (Mitään seksuaalista en pysty edes ajattelemaan, kun patti tyksää kipua.) Varaan aamusta lääkärin akuuttiajan, koska patti tuntuu vain suurentuvan ja käyvän kivuliaammaksi. Koska tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla on tuommoinen kova, kipeä patti, joka on syvällä kudoksen sisässä, en ymmärrä, mitä alkuvalmisteluja kannattaisi tehdä. (Fauni kyllä kehottaa syömään särkylääkkeen varmuuden varalle, mutta lellun jotenkin siinä oletuksessa, että lääkäri vain vilkaisee pattia ja määrää lääkkeen.)

Niin siinä sitten käy, että makaan lääkärissä selälläni ja lääkäri palpoo pattia niin että haluaisin huutaa kivusta, ja sitten saan kuulla, että vapaapäivän ohjelma alkaa mukavasti spontaanilla intiimilävistyksellä: kyseessä on paise, joka on aika pahan näköinen ja se täytyy ehdottomasti puhkaista. Koska reikä tehdään limakalvoon, ei ole mahdollista oikein mitenkään puuduttaa. Ja koska paise on vielä aika syvällä, reiästä tulee syvä. Mutta että paise kannattaa kyllä heti koettaa puhkaista, koska se on sen verran hankalassa paikassa, ettei istumisesta ja kävelemisestä tosiaan taida tulla mitään, jos odoteltaisiin sen kypsymistä ja pinnemmas nousemista. Hengitän hetken saamaani tietoa ja sanon sitten, että okei, eihän tässä vaihtoehtojakaan ole. Lääkäri nyökkää ja toteaa, että nyt vain sitä kuulua naisten kivunsietoa peliin. Jään miettimään, sanottaisiinko miehille vastaava lause, mutta miehuuteen vedoten. (Minun kohdallani tietysti tuommoisiin kivunsietoihin on ihan turha vedota, koska en ole synnyttänyt enkä aio niin tehdä vastaisuudessakaan. Vaikka ehkä se ei näy päälle päin. Ehkä onneksikin. Niin monelle kuitenkin lapsettomuuden valitseminen tuntuu olevan outo juttu, jota pitäisi selittää jotenkin. Minusta tuntuu ihan toisinpäiseltä, tietysti: haluaisin, että lapsia haluavat selittäisivät, miten ja miksi ihmeessä he haluavat lapsia, mutta eivät he taida osata sitä yhtään sen paremmin kuin minäkään osaan omaa haluttomuuttani! Hiiteen koko selittäminen, miksei voisi vain elää kuten parhaaksi näkee.)

Lääkäri desinfioi ihon ja koetan hengitellä rentouttavasti. Kohta sattuu, hän varoittaa, tämä on aika hyvin hermotettu alue. "Vedä nyt ihan keuhkot täyteen ilmaa ja pidätä ja kun sattuu, koeta puhaltaa pihisten ulos." Nyökkään, pää ei tahtoisi pysyä alustassa. Sitten kipukaari, valkoinen rätisevä, saan käyttää kaiken tahdonvoiman, etten karkaa pöydältä, se on kumman jännitteinen ja kädet kylkiin kurova asento, ei ollenkaan suojautuva vaan on ikään kuin joku näkymätön vanhempi vuosien takaa puristaisi kädet kylkiin ja kiemurtelun loppumaan korvaa puhkaistaessa, poskiontelua punkteerattaessa, hammasta porattaessa ja niin edelleen, ehkä asento on muistuma tilanteista, joiden toisintoja olen harjoitellut eläinten kanssa eläinlääkärissä, pitänyt kiinni niin että hiki valuu ja lopulta puheen tavoittamaton keho lakkaa edes yrittämästä kiemurrella, suu huutaa, mutta vartalo on jäykkä ja nauliintunut, ja jossain vaiheessa tajuan, että tämä hirveä karjunta pääsee minusta, ja saan lopetettua äänen, tainnutettua sen nyyhkeeksi, kyyneleet valuvat korviin, lääkäri puristelee mätää reiästä ulos ja kehuu reippautta, kun saan puhalleltua pihisten ilmaa kaikkea muuta kuin rentona. Reippautta! Nauran itkun sekaan, koska reippaus on tilastani kaukana. Seuraavassa hetkessä nauru katkeaa ja saan keskittyä pihisten puhaltamiseen.

Puoli minuuttia, lupa kavuta alas toimenpidepöydältä, ja pyydän luimistellen anteeksi karjaisuani ja itkua. Lääkäri vain pyörittää silmiään. "Niin ihminen vain toimii", hän toteaa. Koetan ajatella noita sanoja apteekissa ja ruokakaupassa, jossa en pysty käyttäytymään normaalisti. Koetan pitää itkun sisällä ja kävellä muina miehinä, mutta kipu sivaltelee voimakkaasti enkä oikein onnistu, en jatkuvasti. Aina välillä kyyneleet vain tulevat ja onnun hetken ennen kuin ryhdistäydyn ja yritän hymyillä kassalla.

Oikeastaan vasta kotona pystyn rauhoittumaan ja nauramaan kunnolla. Saan nimittäin lääkäriltä ohjeen makoilla tämän päivän ajan selälläni haava-alue paljaana ja mieluusti vielä lonkat aukikierrossa ja koukistettuna, jotta paisealue saisi mahdollisimman hyvin ilmaa eikä joutuisi hautumaan. Kun visualisoin itseni moisessa asennossa ja vähäpukeisuudessa hierontapöydälle ja ystävän teekutsuille, tajuan, että minun on peruutettava päivän menot. Laupias taivas, millaisen väänteen sosiaalinen elämä voisi saada, jos vain menisin menoihini, riisuisin housut ja ilmoittaisin, että tämä on jumankauta lääkärin määräys, tästä ei tingitä. Tässä vaiheessa nauran jokseenkin hervottomasti. Että paiseen hoitokin voi olla huvittava asia! Ainakin sinne saakka, että joutuu lypsämään mätää reiän kautta. Se sattuu. On vaikeaa pakottaa itseään tuohon toimeen. Ainoa, mikä motivoi, on lääkärin painotus, että lypsäminen on antibioottiakin olennaisempi juttu. Jos en saa mätiä ulos, paraneminen voi pysähtyä ja saattaa olla, että olen maanantaina uudelleen vastaanotolla samassa jamassa lääkkeistä huolimatta. Silloin vuorossa on neulan sijaan skalpelli. Aika motivoivaa. "Mutta jos niin käy niin sitten kannattaa etukäteen syödä kipulääke tuntia ennen", ohjastaa lääkäri.

Ei siis auta kuin syödä kipulääkettä, pissiä suihkuavusteisesti ja lypsää mätää säännöllisesti. Melkoinen vapaa perjantai ja pitkä viikonloppu...

Jos näistä voisikin oppia jotakin. Mutta olen vähän skeptinen sen suhteen, muistanko näitä fiiliksiä silloin kun kaikki on periaatteessa hyvin ja olen vain vähän äreä ja kyllästynyt asioiden edetessä liian verkkaisesti ja tuijottelen minuuttiviisaria, joka ryömii eteenpäin tahmeasti. Ja onko ylipäänsä hyvä oppia näistä fiiliksistä, muistaa niitä. Mitä elämästä tulisi, jos kaiken aikaa pelkäisi sairauksia? Minulla on muutama ystävä, joilla on voimakkaita sairastumisen pelkoja. Ei se näytä miltään sellaiselta, mitä haluaisin omalle kohdalleni. Ja paiseen tyhjennystä on vaikeaa ajatella ilman vastenmielisyyden väristyksiä, halua vaikka nukahtaa sattumalta ennen kuin pitää mennä vessaan ja ryhtyä toimeen. Ehkä on aivan järkevää ja käytännöllistä, ettei enimmäkseen kykene muistamaan, millaista on sietää tulehduskipua.

Vaikka ei se nyt pahemmin tunnu, kun olen syönyt postoperatiivisiin kipuihin soveltuvan kipulääkkeen. Ei se tunnu, ennen kuin tartun paiseen kovan kapselin yläpuolelta ja työnnän sormieni paineella mätää pois ontelosta. Mutta nyt makaan sängyllä eikä ole vielä hetkeen tarvetta mennä.

Haaste

Koulun yrittäjyystunnilla kuka repeää milloin mistäkin. Pelot ovat erilaisia, haasteet erilaisia. Jotakuta ahdistaa kirjanpitäjän lasku, toista ajatus itse kokoon kursittavasta tilinpäätöksestä, kolmatta pankin yrityslaina, neljättä se summa, joka pitkistä päivistä jää käteen. Minua ei ahdista enää mikään epämääräinen, koska olen nyt vuoden pyörittänyt yritystä ja köyhäillytkin olen ainakin siitä saakka, kun muutin kotoa pois. Eikä tämä kaikki tunnu kauhean vaikealta. Kunhan ei liikaa huoli huomisesta eikä sido itseään lainojen takaisinmaksuohjelmiin, pieninkin tuloin pärjää, ja kirjanpitäjä hoitaa tekniset asiat.

Periaatteessa.

Tänään saan kirjanpitäjältä kirjeen, jossa on laskettuna viime vuoden tilinpäätös ja tase ja muutama pyyntö verotiliasioihin liittyen. Olen luonut verotilin käyttäjätunnukset, joten minun on järkevintä hoitaa asiat sitä kautta. Muistan tarkasti iltapäivän, jolloin tulostin verotilitunnuksia kirjastotyön lomassa. (Kotona ei ole tulostinta eikä mäkkikone osannut tallentaa verottajan sivujen infoa pdf-muotoon, tai tallensi se jonkun muodon, muttei enää osannutkaan avata sitä. Siksi kaikki oli tehtävä lauantaitöissä, ei kotona.) Muistan, miten laitoin tunnukset kirjaston kirjekuoreen ja reppuun. Muistan senkin, miten tulin kotiin väsyneenä, viikon kuudes työpäivä takana, ja miten sitten maanantaiaamuna lapoin repusta kamat lattialle ja laitoin koulukamat tilalle ja kiirehdin koululle. Muistan tämän kaiken pätkitellen, siinä vaiheessa kun istun lattialla ja olen käynyt Mikki Hiiri -kansion sisällön (yrityskansioni on Mikki Hiiri -kansio, koska se oli ilmaiseksi tarjolla ja riisuu yrittämiseltä liian byrokraattisen imagon) läpi useita kertoja ja joutunut toteamaan vastahankaisesti, ettei sitä hiivatan tunnustaulukkoa löydy mistään.

Huomaan löytäneeni yhden kipupisteen tai haasteen tai ahdistuksen aiheen yritystoimintaan liittyen. Laittaa paperit kansioon saman tien. Yleinen siisteys. Huokaan. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun puoli-itkuisena haeskelen jotakin tärkeää lippulappusta kodin paperivyöryistä. (Nyt paperia on ennätysmäärä, koska koulu tupruttaa monistesaastetta ennennäkemättömään tahtiin.) Löytyy se varmasti. Koti on onneksi yhdensäntoistaneliöinen. Ei ole montaa lipastoa, hyllyä tai laatikkoa. Ei ole yhtään sängynalustakaan.

Haasteet, tosiaan, ovat jokaiselle omansa.

Ei auta kuin tonkia, siivota.

Luvassa inhimillisyyttä

Sovimme tapaamisen iltapäiväksi. Tuulikaapissa on lappu, jossa pyydetään riisumaan kengät. Väkerrän nauhoja auki, mutaista vettä tirsuu sormille, jotka äsken kävin kuuraamassa kahvilassa edustuskelpoisiksi. (Minun piti mennä kävelemään, mutta auringosta olikin tullut kalpea haamu, jota saattaisi kuvitella kuuksi, ellei olisi aivan näin valoisan hämärää.) Olen vähän hermona, koska mäkeä ylös tarpoessani keksin äkkiä monta vähän hupsua juttua: Minulla on sateenkaarilakki, joten näytän suoraan pride-kulkueesta repäistyltä, ja vaikka noin ylipäänsä se on minusta hyvä asia, ehkä uutta työpaikkaa voisi totuttaa vähän kerrassaan omituisuuteeni. Minulla on myös mekko housujen päällä, ja saattaa olla, että vastassa on reippaita ja sporttisia kollegoita. (Onko mitään pelottavampaa kuin reippaus-sporttisuus, eipä kai!) En ole jaksanut pestä hiuksia ja huulipuna, jota käytän äärimmäisen harvoin, on mennyt ilkeästi yli huulten rajojen eikä lähde pois nätisti, enkä voi tietysti raapiakaan, ettei suun ympärys ole punainen ja nokkosrokolla... No, kelvatkoon! Joku raottaa tuulikaapin sisäovea. Uteliaat kasvot. "Oletko sinä...?" "Olen! Hauska tavata!"

Se peloista.

Harjoittelupaikka, jossa vietän puolitoista kuukautta, vaikuttaa kaikin puolin hauskalta. Ja silti se kaikki on sattumaa, koska soitin yli kymmeneen yritykseen ja kaupittelin ilmaista työvoimaani, ja siinä vaiheessa, kun jo googlasin netistä lisää paikkoja, osuin tämän paikan nimeen ja ajattelin, että hitto, koetetaan nyt, ja tämähän tärppäsi, joten en voi sanoa, että olisin erityisesti valinnut huolellisesti tämän paikan lupaavien joukosta. Mutta ehkä tämä on karmaa tai jotain. Ehkä se on sitä, että kun soitan, pomon ja minun välille viriää puhelimessa heti yhteisymmärrys, joka jatkuu tapaamisessa. Ehkä hän kuulee, että sopisin sinne. (Minäkin kuulin sen, mutta en osaa luottaa kuulemisiini, mikä on aika huvittavaa, koska no - kyllä ne aika hyvin pitävät kutinsa.)

Paikka on hauska ja pieni. Tosiaan, kengät on riisuttava heti ovella. Ovessa on liikkeentunnistin-pimpom, joka kummittelee ja pimputtaa olemattomia. Siitä ei kuulemma tarvitse enimmäkseen välittää. Pyyhkeet on tuotava itse, yhteisen pyyherumban pyörityksestä ei tule kuulemma mitään. (Tarjoudun yrittämään, mutta tarjous nauretaan kumoon.) Ja jos puhtaan pyyhkeen jättää lojumaan jonnekin, kollegat varastavat sen ja se palautuu vaivihkaa likaisena. Kollegat liihottelevat sisään ja ulos enimmäkseen kuin perhoset, ja yleensä viime tipassa tai melkein myöhässä, ja yhtä heistä ei voi olla huomaamatta, koska hän on persoona. Hänen sanomisiinsa tulee suhtautua varauksella, hänellä on oma tyylinsä, mutta toisaalta, siitä voi oppiakin paljon. Ja ennen kaikkea he haluavat haistella minusta uusia tuulia ja tutkimustietoa, kaikkea sellaista, mistä he ovat olleet kauan erossa. Koulunraikkautta. Lupaan pihistää koulusta muutamia tyhjiä asiakaskortteja, jotta voimme tutkia niiden rakennetta. Lupaan myös tutkia pomoni. "Oi voisitko, sehän olisi ihanaa!" Koska minulla ei ole autoa, puhumaton peikkomies ajaa minua ja pöytää hieromaan toisaalle. Pääsen ehkä osallistumaan myös kidutettujen kuntoutukseen katseluoppilaana. Kuumapakkauskeitinkin on, harmi ettei pakkauksia. Mutta ehkä semmoinen voitaisin jostain lainata, jos haluan käyttää sellaisia apuvälineitä.

Kuulostaa lupaavalta ja hyvin inhimilliseltä.

Voiko etukäteen tietää viihtyvänsä? Ehkä ei, mutta ainakaan yhtään pahaa merkkiä ei ole ilmassa. Ei designhuonekaluja, ei ison yrityksen tai organisaation jähmeyttä, ei virallisuutta, ei hiottuja markkinointisloganeita. Ehkä täällä tarvitaan päättäväisyyttä, ja kuten pomo sanoo, kärsivällisyyttä, mutta niitähän minussa on. Ja omatoimisuutta, itseohjautuvuutta. Sitä on melkein liikaa.

Erityisesti minua ilahduttaa tarina moksaajasta, joka käyttää moksauksessa niin haisevia yrttejä, että koko paikka on ihan huuruissa hoidon jälkeen. Kuulemma haisee siltä kuin joku olisi pössytellyt pilveä oikein huolella. Kaikki asiakkaat eivät ole ilahtuneet tästä, mutta toistaiseksi yrttien kohtalo on vielä auki.

Eikö olekin ihanan kotoisan kuuloista? Äidyn myös ultrarehelliseksi ja kerron, kuinka paljon pystyn tällä hetkellä hieromaan kunnolla, ilman että sormissa kipinöi ja kädet tykyttävät koko illan. Se luvataan ottaa huomioon.

Oi että. Vaikka kuinka väsyttäisi ja sormissa tykyttelisi, vaikka välillä ihmissuhteet ovat silkkaa takiaissetvintää ja ihmisiä nähdessään on niin väsynyt, että melkein pyytää toisia hengittämään toiseen suuntaan, ettei kaatuisi suorin vartaloin henkäyksestä takaraivolleen, näyttää kevään ohjelma valoisalta ja mukavalta. Ja flunssakin on hellittänyt niin, että pääsen ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen uimahalliin, ja sen jälkeen tunnistan taas itseni, oman kehoni, tutuksi.

Elämäntavoitteet ja lyhyin tie helvettiin

Tein taannoin toisaalle listan elämäntavoitteista tällä hetkellä ja hämmennyin sen saamasta palautteesta. Ihmiset pitivät listasta! Hassua, koska olen aina niin epävarma kaiken tämmöisen suhteen ja teen kovasti työtä sen eteen, että saan ajatella näin ja asennoitua näin (tuntea tietysti saan näin, tunteet ovat pilviä, asenne sadetakki; tunteille en voi lyhyellä tähtäimellä mitään, mutta kyllä jo viikon valmistumisella paljon - tulee mieleen: kunpa voisin pilvillekin jotakin viikon valmistumisella, mutta ei, en sittenkään halua sellaista vastuuta, vastuuta auringonpistoksista ja kuivuudesta tai toisaalta tulvista).

Kopsaan listani tähän, koska on lauantai ja olen laiska ja ehkä tämä on jollekulle vielä uutta.

"Jokaisella meillä on joitain tavoitteita elämänsä ja tulevaisuuden suhteen. Joten tee pieni lista (20 kpl) elämäntavoitteita ja kerro ystävillesi, mitä haluat saavuttaa/tehdä ennen kuin kuolo korjaa."

1. Tahdon tehdä töitä vain juuri sen verran, että jaksan iloita työstä, tehdä sen huolella ja rakastaen.

2. Haluan oppia kommunikoimaan toisille selkeämmin ja pelottomammin, mitä missäkin tilanteessa haluan, ja myös sen, kun en oikein tiedä, missä mennään ja mitä haluaisin ja mitä haluaisin haluta.

3. Pyrkimyksenäni on levittää ympärilleni ilon, sallivuuden ja armollisuuden ilmapiiriä, jossa jokainen saa olla omalla tavallaan kummallinen, viallinen, jääräpäinen ja hankalakin, koska lopulta olemme hassuja pikku muurahaisia villisti avaruuden lakea vierivällä kivipallolla, eivätkä minimaaliset epätäydellisyytemme ole niin vakavia juttuja.

4. Tahdon oppia elämään sillä lailla, että useampana yönä on helpompi nukahtaa turvalliseen oloon.

5. Tahdon muistaa ehkä tärkeimmän tämän vuoden koulusta oppimani läksyn: miten arvokasta on vapaus päättää omasta ajankäytöstään!

6. Haluan jaksaa edelleenkin miettiä tuon tuosta, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä oikeasti tekee minut onnelliseksi ja muistaa, että kaikkea ei voi saada, ja että siitä, mille on kääntänyt selkänsä itselle tärkeämpien asioiden takia, on turha katkeroitua, jos toisille sitä heidän valintojensa seurauksina siunaantuu.

7. Haluan edelleenkin paiskia töitä tärkeiden läheissuhteiden eteen. Ei aitojen ylittämistä matalimmista kohdista, vaan avointa keskustelua ja tutkiskelua ja yhdessä oppimista, meni syteen tai saveen!

8. Jos vaikka lisäksi oppisin oikeasti rentoutumaan muutenkin kuin ihan lähimpien kanssa... :)

9. Haluaisin jakaa iloa tuottavia oivalluksia, oppia kommunikoimaan niitä innostavasti ja siten tuoda vieraampienkin ihmisten elämään tanssin rytmiä, runojen hiljaisuutta, aamuisen metsän rauhaa ja hyvää oloa toisen kosketettavaksi antautuessa...

10. Haluan lakata säikähtelemästä sitä, miten paljon kunnianhimoisempia useat tuntemani ihmiset ovat. Tai ainakin miten eri lailla. Haluan ymmärtää, että omat vaatimattomat tavoitteeni voivat olla ihan riittävät ja silti niin vaativat, että saapi nähdä, miten niitä osaan toteuttaakaan...

11. Tahdon pitää kiinni siitä, että teen asioita vain sillä tahdilla, että pystyn lähestymään niitä ilon kautta, en uhrautuen tai hammasta purren.

12. Haluaisin myös oppia eroamaan herkkäkorvaisesti, tyylikkäästi ja rakentavasti, niin rakkaus- kuin ystävyyssuhteistakin, sillä eiköhän näitä suksien ristiin menemisiä tai intressiristiriitoja ole luvassa jatkossakin, ja on jotenkin niin raivostuttavaa, että ne listaa henkkoht pettymyksikseen ja epäonnistumisikseen ja sitten hermostuksissaan kuumottaa toista osapuolta tavalla, jota tämä ei ansaitsisi. Kuten konditionaali muotoilussa antaa ymmärtää, mietin vähän, onkohan tää ees mahdollista, mutta yrittää tahdon kuitenkin... Haluan uskoa tällaisessa haaksi hioutumisen mahdolliseksi, vaikka tietysti mieluusti harjoittelisin varsin suppeasti tässä lajissa. ;)

13. Haluan säilyttää lapsenomaisen innostuksen ja kokeilunhalun.

14. Haluan olla takertumatta aiempiin valintoihini vain "Koska se olisi järkevää". Ei se ole! Kyllä sitä saa muuttaa mieltään ja jopa harhailla ja olla eksyksissä! Mitään uutta ja ihmeellistä ei tunnu löytyvän, jos takertuu vanhoihin kaavoihin tietoisella tasolla (ikään kuin esitietoisella tasolla ei takertuisi niihin jo ihan tarpeeksi).

15. Haluan säilyttää yhteyden esikielelliseen elämään ja elottomaan luontoon; metsiin, kallioihin, mereen, pilviin, hirviin, oraviin, lehmiin, kissoihin, koiriin, alpakoihin, lihasten väsymystärinään, huokauksiin ja hihityksiin.

16. Tahdon muistaa sen, että teen toisille ihmisille hyvää vain niin kauan kuin jaksan muistaa, etten oikeastaan tunne heitä lainkaan. Itseänikään. Että vain niin kauan kuin kuuntelen herkin korvin ja sormin ja ilman ennakko-oletuksia, tapahtuu kaikkea hämmentävää, hienoa, uutta, voimauttavaa.

17. Tahdon pysyä pontevana sen suhteen, että kunnioitan toisten tuntoisten olioiden intressejä, enkä koe tätä valintaani kritiikinkään edessä liian kummallisena ja hankalana.

18. Koetan muistaa sen, että ne asiat, jotka ovat toimineet kohdallani, eivät välttämättä toimi toisten kohdalla ja etteivät ne ehkä ole parhaalla mahdollisella tavalla minuakaan muokanneet. Koetan muistaa, että tiedän kauhean vähäsen ja ymmärrän sitäkin vähemmän, ja että ne näkökulmat, jotka itsestäni tuntuvat läpeensä kummallisilta, ovat jonkun toisen luontevaa, ja että voin oppia niistä paljon, vaikken niitä tahtoisikaan omaksua itselleni (ja vaikkei se usein edes olisi mahdollista, niin erilaiset elämänhistoriat ja kaikki).

19. Haluan nauraa päivittäin, hymyillä ja halata, koskettaa ja suukotella. Haluan seurata hetkien pieniä vihjeitä, juosta meren jäätä, tanssia hassuun musiikkiin, ilahtua auringosta ja seurata sitä viltin kanssa puistoon, haluan myöntää myös väsymyksen sumuun, talveen ja kiireeseen, jotta jaksan tehdä niille jotakin.

20. Haluan jaksaa pitää itseni sen verran hyvässä fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa, että ylläolevat tavoitteet pysyvät pitkään mahdollisina.

Kohta kymmenen herätti toisella foorumilla paljon keskustelua. Tänään töissä luin lounastauolla lehteä, siinä oli juttu syömishäiriöstä kärsineestä naisesta, joka täräytti suoraan, että lyhyin tie helvettiin on vertailla itseään toisiin. Siinä taitaa olla vinha perä.

Eikä ehkä kauhean kaukana ole toteamus, että lyhyin tie perhehelvettiin on perhesysteemi, jossa perheenjäseniä verrataan toisiinsa ja kysytään, että miksi sinä et voi olla niin rauhallinen/rakentava/huolellinen/kiltti/iloinen kuin tuo toinen. En ole joutunut itse kärsimään tästä lajista kovinkaan paljon, mutta tunnen monia perheitä, joissa tämä käytäntö voi paksusti, ja oma siskoni on saanut kuulla sitä aika paljon vanhemmiltani. Ei ole myöskään mukavaa olla itse se vertauksen järkevä, rakentava ja huolellinen. En halua hahmottaa itseäni sellaisena, koska ei se tunnu mitenkään todelta. (Muistan sen kerran, kun meinaan melkein suuttua kesken mukavan rupattelun, kun hyvä ystävä luonnehtii minua rauhalliseksi ja järkeväksi parisuhdeasioissa. Ei varmasti pidä paikkaansa! En taatusti ole! Enkä halua olla! En halua määrittyä noin! Se, mikä tapahtuu, tapahtuu... onhan minulla tavoitteeni, mutta ne ovat tavoitteita, en minä.) Ei se tunnu edes hyvältä, ryhdistävältä ihanteelta. Ei mistään vertauksesta voi olla sisäiseksi mittapuuksi. Tulee vain sääli ja ikävystys ja taju siitä, että tuon toisen on ehkä ikinä mahdoton päästä lähelleni, kun hänelle on toitotettu tuhannet kerrat, miten paljon etevämpi olen siinä, tässä ja tuossa. Nyt aikuisena olen kyllä koettanut viestiä siskolleni, että hänelle minusta piirretty kuva on monin paikoin virheellinen enkä ole asiasta ollenkaan samaa mieltä kuin vanhempani, jotka ovat alusta saakka pitäneet myönteisenä kasvatuksena sitä, että kehutaan pingottuneen pidättyvää julkisivua ja jätetään mainitsematta sen alla odottavat syvät kuilut, joihin kuitenkin säännöllisesti romahtelen, vaikken ehkä yhtä näyttävästi kuin sisko.

Vertailumetodista olen saanut jo lapseni tarpeekseni, vaikkei minua olekaan kovasti verrattu muihin perheenjäseniin, ei ainakaan moittivasti. Minua nimittäin verrattiin hyvin ahkerasti ja melko syyllistävään sävyyn reippaampiin lapsiin, ikätovereihini. Niihin, jotka menivät suuna päänä, tykkäsivät esiintyä ja hurmata aikuiset. Sen sijaan, että olisivat jääneet nyhjäämään arkoina ja luimukorvaisina ja silmännurkat pakoteitä paikantaen. On aika vaikeaa muodostaa itsestään sellaista kuvaa, jossa ei näyttäisi tuolta: Pälyilevä eläin, joka jää vatvomaan kynnyksille, luimuilemaan ja empimään. Joka lähestyy enintään kehissä, vähä kerrassaan, koko ajan valmiina säpsähtämään karkuun. Ja silti tiedän, ettei se voi olla koko kuva. Mutta on aika vaikeaa saada hallintaan ja ympäripuhuttua ääni, joka toistaa automaattikelauksella: ei kukaan tule sinua hakemaan, itse pitää mennä ja tehdä ja saada aikaan, ei kukaan tule auttamaan, on oltava reipas, pää vaan pystyyn ja menoksi, mitä siinä vielä vatvot, tuo on ihan naurettavaa arkailua, rohkea rokan syö, ja niin edelleen.

On jotenkin kuvottavaa, että ajatukset uskaltavat sanoa noin itselle, kun eivät ne muihin koskaan kohdistu noin, vaan paikantavat toisten ujouden ja jännityksen ja pitävät sitä sympaattisena, osoituksena jonkin sortin hengenheimolaisuudesta. (Vaikken tietysti toisillekaan osaa sanoa mitään auttavaa, avaavaa tai järkevää, yleensä.) En pidä tuosta äänestä, en sen sävystä. En pidä siitä, miten sen sanat vain lisäävät vaikeutta lähestyä toisia, etenkin niitä pelottavia, niitä jotka vaikuttavat siltä, etteivät ne ole ikinä hahmottaneet itseään pieneksi säikyksi olennoksi, jonkinlaiseksi käveleväksi mytyksi, joka vinkaisee kauhusta, kun se huomataan ja siihen luodaan tutkiva, neutraali silmäys. Tiedän, että useimmat kokevat jotakin tuon kaltaista ainakin joissain tilanteissa ja seurueissa, ja vaikka eivät kokisikaan - entä sitten? Eivät he välttämättä suhtaudu halveksien lähestymishitauteeni ja epäröinteihini. Ei niihin ehkä suhtaudu halveksuvasti kuin muutama ihminen tässä maailmassa. Heitä kenkuttavat ne mahdollisuudet, jotka menetän tuolla lailla käyttäytymällä. (Empatian ja toisten kautta elämisen ero tulee ilmi tismalleen tässä kohdin. Ja kun joku koettaa elää kauttani, koen aika epämiellyttävän tuntemuksen, että joku koettaa riistää minulta jotakin tärkeää ja arvokasta - tuon elämän omaehtoisuuden, omalakisuuden; merkityskamppailun aiheeksi tulee yllättäen se, mistä oikeastaan vain minulla voisi olla sanani sanottavana. Onko mikään ihme, että minun täytyy kirjoittaa kirjoittamistani, että olen tehnyt sitä niin kauan kuin muistan ja että en pysty uskomaan, että lopulta muuta kuin ohihuutaisin kaikella kirjoituksellani, ohihuutaisin niistä, jotka eivät halua hyväksyä kokemukseni tällaisuutta. Sillä eivätkö juuri he sano myös, ettei näin pidä ajatella eikä kirjoittaa? Joskus tuntuu aika raskaalta, kun se, mikä on itselle hyvin tärkeää ja tuntuu joskus melkein yksin pitävän kiinni elämänjanossa, on sellaista, mitä omat vanhemmat eivät osaa hyväksyä, eivät ainakaan kaikissa moodeissaan. Toisaalta, mikä minä olen heiltä penäämään hyväksyntää - hitto vie, en itse hyväksy sitä, etteivät he hyväksy kirjoittamistani ja sitä, että saatan olla tuskainen toisinaan. Ehkä olisi vain hyvä lakata suremasta tätä kaikkea, mutten oikein tiedä, miten sen sureminen lopetetaan. Välillä kyllä naurankin kaikelle tälle, on tässä hullunkurisetkin puolensa. Joskus olen vihainen tästä. Joskus olen vain huudattavan kyllästynyt. Ei kai sillä ole niin paljon väliä.)

Kunpa aina voisi muistaa, miten neutraaleissa joukoissa sitä enimmäkseen kuljeskelee. Suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää ärsyttää minussa ne mahdollisuudet, jotka menetän tällä lailla käyttäytymällä. Ehkä he ovat jopa tyytyväisiä siitä, että ujouteni ja toisenlaisten kiinnostuksenkohteideni myötä nuo mahdollisuudet ovat esteettömämmin (jos kyseessä on niukka resurssi) toisten tavoiteltavissa, niiden, jotka kokevat ne omiksi mahdollisuuksikseen ja nauttivat niiden toteuttamisesta.

Joskus saatan hämmentyä, kun tajuan toimivani reippaasti. Tai kun huomaan, että joku ihminen onkin fyysisesti minua lyhyempi. (Miellän heidätkin muistissani paljon itseäni suurempina.) Nämä ovat jotenkin neutraaleja toteamuksia, lievästi huvittavia. Ajattelin niitä tänään töihin kävellessäni. Tutut liikkeenikkunat, talsittu matka, toistuva lauantaipäivä. Ajattelin sitäkin, miten en osaa surra sitä, etten koskaan mielestäni näytä kauniilta tai mukavalta, harvemmin mukiinmenevältäkään. Toiset saattavat säikähtää sitä ja surra. Itseni on vain tyydyttävä siihen, etten kiinnity liikaa tuollaisiin mittapuihin ja että muistan, etteivät omat arvioni ole niin intersubjektiivisesti päteviä. Se riittäköön, että on joku, joka pitää minua viehättävänä. Niin viehättävänä, että saan hihittää ja telmiä ja kirmata syliin, kaikkea sitä, mitä kaipasin niin paljon enemmän joskus kauan sitten. Se on luotettavampaa kuin oma hahmotukseni asiasta, mitä ulkoisiin seikkoihin tulee. Mitä naiselta vaikuttamiseen tulee. Pidän kyllä itseäni ihan onnistuneena eläimenä ja pidän siitä, miltä kehoni tuntuu sisältäkäsin, sen liikahduksista, sekä tahdonalaisista että unenrajaisista, reflekseistäkin, siitä miten lihakset panevat hanttiin, jos niitä lähestyy turhan kovakouraisesti venyttäen, miten ne alkavat treblata. En vain oikein usko, että voisin äkisti alkaa pitää itseäni pintatasoa tarkastellen kauniina tai miellyttävän näköisenä. (Enimmäkseen en toki yritäkään kovasti tällä saralla, koen ne ponnistelut jotenkin elämänvastaisina, en halua olla syömättä enkä ajaa itseäni treeni- tai meikkiputkeen.) Ehkä itsensä kauniina hahmottaminen on vähän liikaa vaadittu, kun ottaa perhetaustani huomioon. Alitan standardit niin että paukkuu. En jaksa meikata aina juhliinkaan, saati roskista viedessä, enkä ole ikinä edes harkinnut kauneusleikkausta. Enkä oikein osaa jutella näistä asioista äidin ja siskon kanssa, he ovat valinneet ponnistelun ja minä luovuttamisen. Enkä jaksa oikein enää surra tätä, tällä lailla elämäni vain on sujunut. Ehkä minun pitäisi tuntea itseni jotenkin lannistuneeksi ja raukkamaiseksi, kun en enää yritä vakuuttua mistään tällaisesta. Mutta en jaksa. Minusta tuntuu ihan hyvältä praktiselta päätökseltä sulkea silmäni omilta arvioiltani näissä asioissa. En ole selvästikään kovin asiantunteva tässä kysymyksessä.

Ajattelen tänään äitiä, kun kävelen töihin. Hänen ahdistustaan. Omia ristiriitaisia tunteitani häntä kohtaan. Ottamaani välimatkaa. Vanhempieni halua tulkita jokainen vastaamatta jäänyt puhelinsoitto yrityksekseni tavoitella heitä, vaikka puhelimen muistista he voisivat havaita, että soittaja on kyllä ollut joku muu. Sitä kaikkea, mistä olen kiitollinen ja mistä pidän. Ja kaikkea, mistä olen ärtynyt, vihainen, surullinen, lannistunut. Sitä miten haluaisin joskus vain huutaa suoraa huutoa ilman sanoja, päästää sen kaiken pois itsestäni, vieräyttää sen siihen hillitysti sisustettuun olohuoneeseen, ja samanaikaista haluttomuuttani tehdä niin, koska olen toki yrittänyt ja jollakin kummalla tavalla tunnen edelleen vastuuta siitä, etten saisi sillä lailla järkyttää, koska ei se ole sopivaa ja eivät he siitä toivu niin notkeasti kuin soisin heidän toipuvan. Ajattelen uudestaan sitä, miksi äidin on helpompaa viettää aikaa töissä kuin kotona, miksi hän välttelee kotia. Miten sen kaiken täytyy hänestä tuntua valtavalta ponnistukselta, suoritukselta, pusertamiselta. Miten jokainen sotkuinen sohvankulma huutaa, kirkuu epäonnistumista, samoin meidän lasten luonteenpiirteet, miten se kaikki säpälöityy eteenpäin siihen, että voin maata täysin rauhallisena keskellä sekasotkua omassa kodissani, mutta en kestä sitä, että tulee vieraita, koska he voivat ahdistua sotkemisestani yhtä paljon, vai voivatko, kuka sen tietää, ei, ei se oikeastaan voi tarkemmin ajatellen mennä niin, mutta me ihmiset, me vain mieluummin ajattelemme toisiamme eriöitämme siistivinä, oikovaatteisina, tahrattomina ja korkeintaan tahdonalaisesti joltakin haisevina. Miksi? Mikä siinä muussa uhkaa?

Tiedän itse siistineeni ahkerimmin silloin kun olin psyykkisesti siinä pisteessä, että hiukset lähtivät suihkussa tukkoina ja harkitsin tosissani, pitäisikö minun mennä lääkäriin, jos he vaikka siellä jotenkin - no, en oikein osannut muotoilla, millaista interventiota olisin tarkalleen kaivannut, joten en sitten mennyt. Mutta sinä talvena siistin ja koetin löytää siitä järjestyksen romahtaneen tilalle. Ja koetin olla reipas ja rohkea ja kaikkea muuta tuollaista, jonka koen hyvin vieraaksi muuten.

Sinä talvena kuvittelin myös purkaneeni pääni kuin kuulakärkikynän, kuvittelin vieterit ja putket ja ruuvautuvat ulkokappaleet ja taskuklipsin ja painonapin siihen kaikki erilleen, valoon, ja tunsin hämmennystä, miten tämän kaiken voisi pystyä kokoamaan. (Lapsena sain isältä kokonaisen kassillisen kuulakärkikyniä, joihin oli painettu väärin kaksi tekstiä päällekkäin. Purin kynät enkä osannut koota niitä. Ajattelin, että seuraavasta opin. Viimeisiä en kai purkanut, välillä otin kyniä muihin leikkeihin. Kun piirsin sukkahousuihin muurahaisia, sain kovasti toruja. Isä karjui, miten voin olla niin idiootti, äiti suuttui isälle nimittelemisestä, tunsin itseni syypääksi heidän eroonsa, jota ei koskaan tapahtunut.) Että ihminen voi olla väärässä... kuvitella purkaneensa kynä osiinsa. Ikään kuin osia ei voisi vielä edelleen pieniä. Tai menettää ylipäänsä halua koota kynä. Tai pää.

Tiedän äidinkin pelkäävän, että hänet vain viedään lupaa kysymättä. Se pelko näkyy harvoin, mutta on ilmestyessään aika vahva. Ja hänkin haluaa karata, kun pelkää, kyydittää itse itsensä pakoon riitasoinnuilta. Hän ei koskaan karannut, tai en ainakaan muista, vaikka puhui monta kertaa erimuotoisista pakenemisista: milloin junalla, laivalla, lentokoneella, milloin junan alle tai hyiseen mereen, minne vain pois helvetistä meidän kanssamme.

Tänään mietin sitäkin, kävellessä, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa, joka on matkalla tuota lyhyintä tietä helvettiin. Jos sellaisen kanssa taittaa matkaa, eikö itsekin matkusta helvettiä päin? Voiko voida hyvin, jos vieressä toinen parpattaa kaiken aikaa vertaavia lauseita? Eipä kai. Ei, vaikka toinen vertaisi vain itseään eikä koskaan kysyisi minulta, mikset sinä voi sitä ja tätä kun tuokin kerran voi.

Sekin tuli mieleen, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa kuin minä, sellaisen joka kyselee koko ajan ja ihmettelee, ja taistelee jatkuvasti itsessään ankaruutta vastaan nauramalla päin sen ankaruuden naamaa ja välillä vaanimalla sitä siellä, missä ankaruus heittäytyy varomattomaksi eikä siten piilottaudu yhtä tarkasti kuin toisaalla. Ja että onko kaikilla tosiaan vaikeaa omilla tavoillaan ja kuinka vähän me ymmärrämme niiden toisten vaikeuksista, tai ainakin minä ymmärrän kauhean vähän, tunnen tänäänkin tyhmäksi itseni, kun olen kolmenkymmenenviiden ja alan vasta nyt hahmottaa, että ehkä se seikka, että äidille koti on niin helvetillinen paikka, jotakin karmivaa ja paettavaa, ei olekaan minun syytäni tai siskon, ja olenhan minä tätä aiemminkin miettinyt joskus, mutta miten sen aina unohtaa, uudestaan ja uudestaan, ja sitten löytää sen ja hämmentyy, miten on mahdollista, että sillä lailla harhautuu muualle ja tuntee pelkät kaiut itsessään, eikä osaa sanoa niille, että lopettakaa, tässä on muutenkin tekemistä. Eikä silti ole tyhmää muistaa uudestaan, oivaltaa uudestaan, hyvähän se vain on.

Ja se on niin kovin vaikea muistaa. Että tämä riittää, tämä hitaus.

Polut

Lumi peittää maaston ja maamerkit, hassun muotoisen kiven, josta tietää, että pitäisi lähteä oikaisemaan kallioiden yli. Kalliot? Niin, nekin on huputettu. Minimalisti on sisustanut metsän tähän vuodenaikaan, ja siementen, korsien, pikkukivien, mutapaikkojen, sammalen, jäkälän, sienien, varpujen ja kukkien pilkuttama vihreä, tuulessa taipuva moninaisuus on heitetty romukoppaan. Muutama yksinäinen vadelmanpiiska on sentään saanut jäädä elävöittämään maisemaa. Keskellä tyhjää niiden eleiden draama saa valtavat puitteet. Ilmiö on tuttu näyttämöltä: jos joku ojentaa sormensa keskellä väkijoukkoa seistessään, ei se mitään, kukaan ei huomaa, hyvä jos ihminen itsekään, mutta jos tanssija seisoo mustalla näyttämöllä valokiilassa ja ojentaa sormensa - no, se on aika dramaattinen ele, eikö vaan?

Maamerkkien sijaan metsä on nyt täynnä polkuja. Onhan siellä ollut ennenkin polkuja, mutta ne tuntuvat eri poluilta, vaikka epäilenkin, että nämä nykyiset seurailevat tarkasti polunpohjia lumen alla. Metsä vain näyttää, tuoksuu, kuulostaa ja tuntuu jalan alla niin erilaiselta kuin ennen, että vanhojen polkujen kulkua kaiken sen detaljien massan lävitse on vaikeaa hahmottaa. Tekivätkö ne tällaisia kiemuroita? Kiertääkö tämä polku itse asiassa jonkin lumeen maastoutuneen lohkareen tai liukkaan kallion kulman? Soistuneen lätäkön? Nyt jäljelle jää vain kummallinen jälkien mutka lumella.

Poluille eksyy monia, joiden ei pitäisi oikeastaan eksyä niille ollenkaan. Heillä on matalavartiset kengät eikä lainkaan säärystimiä. Kun vastaan kävelee toinen ihminen - polulla, ennenkuulumatonta - he jäävät paikoilleen luimistelemaan ja pohtimaan, mitä tehdä. Hymyilen mursuhymyn ja humpsaan umpihankeen. Minulla on nimittäin mainiot talvikengät ja villaiset säärystimet eikä umpikahluusta siten seuraa mitään sen vakavampaa kuin tarve nostella jalkoja vähän tavanomaista korkeammalle. (Ja senkin ajattelen hyödyllisenä treeninä.) Joitakuita vastaantulijoita tämä käytös ahdistaa. Olen nyt lumiaikana saanut kuulla kahdesti kivahduksen, ettei sentään hangen puolelle tarvitse mennä. Toiselle kivahtajalle vastasin, että tarvitseepas, jotta pääsemme jatkamaan kulkua, ja ettei se mitenkään haittaa, ei ainakaan minua. (Häntä se kyllä jotenkin kismitti.) Toisen kommentista hämmennyin niin, että lakkasin vain hymyilemästä ja rynnistin säikkynä hänen ohitseen. Ja sitten jälkeenpäin mietin, miten hän olisi ratkaissut ohittamispulman. Olisinko ehkä ryöminyt hänen haarovälistään tai toisinpäin, tai kenties kiivennyt hänen olkapäänsä yli toiselle puolelle tai jotakin, tai ehkä loikannut oksaan yläpuolella ja heilauttanut itseni siitä hänen ylitseen komealla apinankeinauksella? Minusta se kuulostaa aika akrobaattiselta. Mieluummin hangen kautta!

Enimmäkseen poluilla saa kulkea rauhassa, ja sen takia tietysti niille hakeudunkin. Ja jalkaterien ja nilkan pikkulihasten, mutta se on tylsempi tarina. Metsä näyttää kummalliselta. Lunta on muurautunut pystysuoriin varpuihin paakkuina. Kun tuulee, lunta varisee puista hangelle. Tuntuu kuin suuri eläin hengittäisi lunta. Linnun siipi on piirtänyt aukealle paikalle kampakeraamisen kuvion.

Siihen, että pointillisti palaa ja sisustaa metsän uuteen uskoon, ei mene enää kauan.

Odotan sitä kaikkea kovasti, niin kovasti, että melkein sattuu. Onneksi koulu nielee päiviä, enää joitakin viikkoja koulua, sitten työharjoittelu, sitten enää lyhyt koulujakso, kesä. Valo tuntuu jo. Hitusen, mutta kuitenkin. Olen kuullut talitinttien tityyttävän hurjasti ja huomannut, ettei lumi ole vielä sinistä, kun astun koulun ovesta metsään, poluille.

Pääsen polkuja pitkin, vain muutaman autotien yli oikaisten, miltei koko matkan, aina kivikaupunkiosuuteen saakka.

Katoavat päivät

Päivät imeytyvät jonnekin. Paleluun, puoliflunssaan, väsymykseen, tuollaiseen epämääräiseen talvisaastaan. Koetan suhtautua lumeen ja talveen mukavasti, mutta olen niitä kurkkua myöten täynnä. Haluan auringon! Meren jää on okei, mutta vain auringossa.

Parhailta tuntuvat päivät, jolloin koulussa vain hierotaan. Se tuntuu mielekkäältä. Ja päivät, jolloin koulua ei ole lainkaan. Muut puhuvat siitä, kuinka illat ja viikonloput menevät opinnäytetyötä ja esseitä tehdessä. Olen työntänyt ne jonnekin kauemmas. Jos vaikka aurinkoa tulisi jossain vaiheessa ja äkisti jaksaisi. Tänään posti kantaa kotiin yhden kirjan opinnäytetyömateriaalia. Katselen sitä hetken ja lykkään sen pöydälle. Ei nyt. Sillä myös kamera on saapunut. Minulla on viimein taas se kamera, josta pidän kaikista eniten, sama kuin ensimmäinen digikamerani. Pidänkö siitä edelleen eniten, jää nähtäväksi.

Hurjaa, minne kaikki päivät katoavat. Tätä vauhtia työura on pian hurahtanut ja joudun varaosiksi, ajattelen appelsiinia koulussa mutustaessani. (Samaa tulen ajatelleeksi, kun herään keskellä yötä siihen, miten olen hikoillut vaatteet litimäriksi. Aika kuluu niin nopeasti. Eikö vielä äsken ollut vuosi 2005, ja sitä ennen 1996, sitä ennen 1989?) Siinä on jotakin lohduttavaa. Kevääseen ei voi olla enää pitkälti.

Katselen hämmentyneenä, miten yksi nainen kumoaa biojäteastiaan puolet lautasestaan. Tai siis ruoasta lautasella. Olen nähnyt tämän saman naisen tekevän niin jo monet kerrat. Asia ei tunnu haittaavan häntä mitenkään. Minä taas usein huomaan ajattelevani, miten harmillista on, miten paljon luonnonvaroja hömppään elämääni kuluu. Pidän kyllä tavallaan elämästäni ja aika usein minusta tuntuu, että minulla on oikeus hengittää ja syödä, mutta toisaalta, kun en kerran saa aikaiseksi mitään järkevämpää kuin ihmetellä ja poukkoilla suunnitelmasta toiseen, tuntuu moinen kuluttavuus myös vähän turhalta. Ja minä sentään syön ruoan, jonka nostan lautaselleni. En tiedä, miten tulisin toimeen itseni kanssa, jos kumoaisin ruokaa päivästä toiseen bioastiaan tuosta noin vain. Siinä on jotakin mystistä ja hämmentävää, miten helposti nainen näyttää sen tekevän.

Kaipauksesta keveästi

Joskus aamut käärivät kehon pehmeästi päivään. Huomaa hyräilevänsä ja tulee vasta siten tietoiseksi siitä, että päästää ääntä ympärilleen, kuulee itsensä ennen kuin tajuaa itsensä. Kai se on jälkiä tilasta, jossa vingahtelee kissanpentuna, koiranpentuna, vasikkana. Tilasta vailla nimiä, keholämmöstä peiton alla, problematisoimattomasta. Ei sillä tavoin alkava päivä käänny pahaksi oikein mistään.

Kun annan itselleni luvan olla pitämättä jostakin, saatan alkaa pitää siitä omilla ehdoillani, epäröiden ja vitkastellen, totutellen varovasti. Ainakin tällaisena päivänä. Oivallan sen tänään, kädet vihreää teetä sisältävän pahvimukin ympärille kierrettynä, sormet lämpöä etsien. Tarvitsen vain niin paljon enemmän aikaa kuin oletetaan. Lähestyn villieläimesti, kaarrellen, säikkynä ja epäluuloisena. Lopulta rentoudun. Siihen vain vaaditaan lähes loputtomasti aikaa. Kukaan ei saa sanoa: "Yrittäisit edes!" En etenkään saa itse ajatella niin, puhutella niin itseäni.

Äkisti asiat asettuvat kohdalleen ja huomaan iltapäivän omistuvan kaipaukselle. Kaipaan monia seikkoja. Keväistä maan tuoksua, sitä miten scillat työntyvät ruskeiden rapinalehtien alta valoon, pullistuvia silmuja, auringon tuntua säärillä ja kasvoilla, lokkien kirkunaa, piknikkejä ruoholla, kävelemistä metsässä ja kevätaurinkoisella jäällä, mäen laskemista pulkalla, elokuun iltoja, korvakorujen painoa korvanlehdissä ja sipaisuja kaulalla, kaipaan hillitöntä nauramista hikkaan saakka, ikkuna auki nukkumista. Kaipaan koirien kanssa sängyllä lojumista, aikaa jolloin luulin tietäväni, kuka olen ja mitä tahdon elämältä, meressä kellumista, paljaassa hevosen selässä istumista, keväistä maainnostusta. Kaipaan asioita, jotka ovat auttamatta ohitse, suutelemista Talvipuutarhan pihalla lunta kengissä, ovelle juoksemista toisen palatessa töistä kotiin, rauhallista päätöstä hengittää hitaasti ja kuunnella, tapahtui mitä tapahtui. Kaipaan asioita, jotka toistuvat jollakin tavalla, yhtä hämmentävinä. Kaipaan tätä aamua, kaipaan lämmintä syliä, josta pujahdan viileään huoneeseen, kaipaan päätä rintakehälläni kun mutustan rucolaleipää aamiaiseksi, kaipaan pujahtamista takaisin peiton alle kellosta välittämättä, kaipaan hiiteen muu maailma -kuohahdusta. Kaipaan tutkivia, huolestuneita silmiä, jopa käskyä olla mainitsematta tapahtuneesta kellekään. (Ikään kuin onnellisuutta voisi piilottaa.) Kaipaan sanaleikkimistä ja puheluita neljän aikaan yöllä, kaipaan eron jälkeistä alakuloa, jota podin vieraassa sohvassa, josta tuli kuukausiksi kotisohva ja työsohva, kaipaan sitä tunnetta, kun astuin tähtiportista kadulle enkä ymmärtänyt enää yhdenkään onnellisuuskäsitteen sisältöä ja näin äkkiä puiden kuuran ja pensaassa istuvan pörheän rastaan.

Kaipaan lojumista huostaanottokodin parvekkeella, jolle ei olisi saanut mennä romahdusvaaran takia, mutta siellä me vain lojuimme ja pylväiden varjot juoksivat paljaiden säärien poikki ja säärikarvat vaalentuivat ja kihartuivat.

Aamulla sanon, että minua harmittaa, kun on vain nämä muutamat pienet hetket, kimmeltävät ilon pisarat, ja minulle vastataan, että ihanaa, että on sentään nämä, se on hyvä korjaus, korjaannun tähän hetkeen ja jään siihen. Kaipaus on kummallinen tila. Se on niin tässä, niin hetkessä, niin läsnä, niin kiitollinen ja hellä. Ne asiat, ne hetket ovat tässä siinä missä sänky ja kädet ja tietokonekin. Aamu on tässä ja laiturilla lojuminen ja meren suolakieli ja jo kuolleet koirat ja hevoset, vanha kissa, isoäidin hiusten kampaaminen, pääskysten liikekieli ja lempeät kädet matkustamassa niskalta keskiselälle, hymy joka ei vaadi mitään ja joka vierähtää kasvoilleni ja jota itsekin hämmästyn, hyasintin aukeaminen on tässä ja jäätyneet ruusut ja se hetki kun balettitunnilla sai laskea käsivarren kannatuksesta. Tässä ovat aamujen pitkät varjot, teltan vetoketjun ääni ja uni Angkor Watista. Tässä on magnolia, joka kukki Quinta da Regaleirassa, ja kasvissosekeitto, tässä on Eiffel-torni sumussa, tässä on tyttö, joka työnsi keltaisen ruusun hiuksiinsa ja sylki kirsikankiviä kolera-altaaseen.

Ei minulla ole tästä kiire mihinkään, ei tässä ole mitään, mistä pakenisin. Kaipaus on keveää, onnelliseksi tekevää, hieman päihdyttävää. Se muistuttaa etäisesti kiitollisuutta tapahtuneesta.

Seison hiljaa hetken ja tuijotan sisäänpäin, taaksepäin. Sitten kuljen pesukoneen luokse ja nostelen pyykit narulle ja nautin niiden tunnusta ja tuoksusta. Olennot ja tapahtumat ympärilläni kasvavat paksuutta, muistavat taas merkityksiään, ojentelevat niitä. Sinisen lakanan tunnelikeinu, taivaan nauru keinun raosta, vedettävän pyykin tuoksu, lakana-iho -kontakti, linnun mukaan nimetty tie, kaikki se palaa ja on vaikeaa olla liikuttumatta pyykkiä ripustaessa.

väsynyt etäpäivä

Nyt klinikka on alkanut. Hieromme vieraita ihmisiä, toivotamme heidät tervetulleiksi ja ohjaamme heidät pedeille, vedämme kopin verhot kiinni ja katselemme ihmisiä alusvaatteisillaan edestä ja takaa ja kirjaamme asiakaskortteihin epäsymmetriat, kivut ja ryhdin. Laskemme kädet selälle, jonka omistajasta emme tiedä oikeastaan mitään. Käyn läpi lihakset ryhmittäin, muistan melkein kaikki otteet, jälkeenpäin saan kiitoksia. Se tuntuu kummalliselta, koska en osaa tuntea varmuutta sillä tavalla. Olen pelkkinä sormina ja kämmeninä, ja kun niiden automatiikka hetkeksi herpoaa, esimerkiksi siirryttäessä otteessa toiseen tai kehonalueelta toiseen, katson käsiäni ja selkää kuin kilometrien päästä.

Mitä, tätäkö on elämäni?

Illalla väsymys pyyhkäisee kaiken ylitse. On niin paljon, mitä pitäisi tehdä, eikä oikein koskaan tunnu olevan oikea hetki sille.

Nytkin, kun on etäpäivä, saan aikaiseksi huikaisevan vähän. Kaikki elämässä muuttuu hurjasti ryskyen, sen tajuaa, kun makaa tällä lailla hetken selällään ja malttaa ajatella. Siihen on viime aikoina ollut liian vähän aikaa. Olen vääntänyt kirjallisia töitä kouluun ja keskustellut ystävien kanssa. Eilen sentään sain luettua melkein puoli tuntia Doris Lessingiä ja se tuntui oikein piristävältä, ja aloin ihmetellä siinä lukiessani, miksi en ole pitänyt kirjojen lukemisestani huolta. Mutta se on aika vaikeaa, kun koulu nielee niin suuren osan päivästä ja sen jälkeen haluaisin ehtiä myös näkemään kavereita. Lähden aamuisin kävelemään koululle puoli kahdeksan aikaan ja olen takaisin kotona viideltä ja uuvuksissa. Tutkiva ei viihdy uudessa työssään, enkä osaa oikein sanoa muuta kuin että anna aikaa, anna sille kaikelle hetki aikaa, pari viikkoa edes, se ehkä muuttuu jollakin tapaa. Omatkin velvollisuuteni roikkuvat. Koetan kohentaa niitä tilaamalla netistä kolme kirjaa, jotka tarvitsen lopputyötä varten. Ja kokoan listan mahdollisista työharjoittelupaikoista, soitan kiinnostavimman kuuloiseen. Sen pomo ei ole paikalla, joten pistän hänelle sähköpostia, kuten kehotetaan. Sitten en haluakaan soittaa muihin paikkoihin, koska haluaisin sinne niin kovasti. Ei auta kuin odotella muutama päivä, viikonlopun jälkeen on jatkettava soittelua toisaalle, jos sieltä ei ala kuulua mitään. Mutta haluaisin sinne enkä halua soittaa muualle ennen kuin saan kuulla, miten tämän paikan kanssa käy. Saan sentään haettua viimein hepatiitti B-rokotteen ensimmäisen pistoksen. Ja tehtyä yhden yrittäjyyden etätehtävistä. (Enää yksi jäljellä... sen jälkeen alan arvatenkin väsätä opinnäytettä. Kunpa edes joskus voisi sanoa, että nyt ne on kaikki tehty. Arvatenkin toukokuun alkupuoliskolla ollaan siinä tilanteessa... huh!)

Päivä on harmaa enkä jaksa lähteä kuvaamaan hienoja jääpuikkoja, jotka roikkuvat kerrostalojen katonharjoista kunnioitusta ja pelkoa lietsoen, vaikka niin hehkutankin Eufemialle vielä illalla. Mokoma harmaus, vetoan siihen: eivät jääpuikot näytä oikein miltään ilman paistetta! Ehkä näin on okei, mutta soisin kyllä, ettei väsymys yltäisi ihan tällaiseen mittakaavaan. Toisaalta tämä on tutkintotilaisuuden jäljiltä ensimmäinen luvallinen, selväpäinen ja selkeä vapaapäivä, eli ehkä on aivan luonnollista, että tuntuu siltä, kuin joku olisi avannut venttiilin.

Ainakin tunnen tyytyväisyyttä siitä, että koin kriisini sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja maanantaipäivänä. Kriisin ilmaisemisessa ja työstämisessä on aina jotakin hyvin vapauttavaa. Se on tuhannesti parempaa kuin olosuhteissa vaiti kitkuttaminen ja epämääräinen tyytymättömyys. Mutta ei kriisi uuvasta oloa mihinkään häädä, ehei. Eikä siitä yleensä oivalla yhtikäs mitään. Paitsi ehkä että kriisiä tarvitsi. Niin oudolta kuin tämä voikin kuulostaa, minusta vaikuttaa siltä, että kriisejä on hyvä olla aina välistä. Kunhan niissä saa kokea kuohuvia tunnemyrskyjä ja ilmaista ne, jokin kumma närä tasapainottuu niiden myötä.

Äh, juutun kirjoittamaan, vaikka nyt on nukuttava, koska seuraava tilaisuus päiväuniin on aikaisintaan sunnuntaina. Kunpa sunnuntaina paistaisi aurinko, ehtisin nähdä sen pitkästä aikaa. Minulla on sitä kova ikävä.

Ilmapiirin tönimisestä tiettyyn suuntaan

Yksi niistä kummallisista vastuista, joita huomaan toistuvasti haluavani ottaa, on vastuu ilmapiiristä. En nyt tarkoita tunnelman keventämistä joillakin hassuilla nopeilla jutuilla - en halua vähätellä sitä ja sen tärkeyttä, se on vaikea laji ja pyrin siihenkin melko usein - vaan oikeastaan jotakin paljon syvempää ja hitaampaa. Osittain kyse on siitä, etten halua elää ilmapiirissä, joka on omiaan tukemaan ihmisten häpeällistymisprosesseja. Useimmissa piireissä, joissa liikun, esiintyy hyvin marginaalisesti mitään oikeaa, aktiivista toisten häpeällistämistä. (En enää ole niin tyhmä, että jäisin mätänemään sellaiseen ilmapiiriin. Sentään joitain tärkeyksiä sitä oppii, kun vanhemmaksi elää...) Sen sijaan niissä monesti esiintyy sen sortin vaikenemista kaikesta kummallisesta, oudosta, pelottavasta ja vaikeasta, että kun itse toimii jotenkin kummallisesti (kuten minä toimin eilen koulussa) ja on muutenkin vaikeaa, häpeällistyminen käy hyvin helposti itseohjautuvana toimintona, ellei pidä varaansa.

Häpeällistymisessä on monia ikäviä puolia. Paitsi että se tekee ulkopuolisen olon ja painaa mielialaa matalaksi, se myös estää syvempää ystävystymistä muiden piirin ihmisten kanssa. Ystävystymiset ovat hyvin hauraita, varovaisia prosesseja. En halua mitään, mikä estää niitä. Niinpä haluan tämän vastuun, vastuun töniä ilmapiiriä varovasti siihen suuntaan, että siinä on helpompi hengittää. En haluaisi, että joku toinen, joka eläisi yhtä vaikeaa päivää, samalla tavalla saisi paniikit ajatuksesta, että joku oudoksuu. (Voi toki olla, että olen vain vähän ylisäikky tietyissä moodeissa, mutta kun en näe toisten päiden sisään, voin aivan hyvin pelata varman päälle, etenkin kun toimiminen niin tuskin haittaa tai vahingoittaakaan ketään.)

Miten sitten voin höllätä ilmapiiriä, tehdä siitä häpeällistymiselle hankalampaa? No, vastaus on minusta hyvin yksinkertainen: voin kertoa, mitä tapahtui, miltä tuntui. Tietysti vasta sitten kun olen siihen valmis. Olin itse valmis itse asiassa jo tänään, mitä tuskin olisin ollut ilman blogien lukemista ja kaikkia tähän blogiin saamiani kommentteja. Ne ovat opettaneet minua huomaamaan, miten monet prosessit, joista olen aiemmin häpeällistynyt, ovat itse asiassa aivan ymmärrettäviä siinä mielessä, ettei niissä ole sillä lailla mitään kamalaa, että niistä pitäisi vaieta viimeiseen saakka. Niinpä puhuin eilisen järkystä kouluretkestä ruokalan pöydässä ja kaikki ottivat sen hyvin, hihitimme yhdessä ihmisen kummalle toisinaan-kalkkunuudelle. Sillä onhan kaikilla välillä näitä päiviä! Ja kun päästin luokkatovereita sillä lailla lähemmäksi, koin äkisti heidän läsnäolonsa itseäni tukevana, mikä on melkoinen ero siihen, mitä eilen koin.

Kai yksi olennaisia asioita tällaisia menettelyn onnistumiseksi on se, että osaa erottaa tunteen ja asenteen toisistaan. Ja hyväksyy sen, että tunne tapahtuu kuten tapahtuu. Se tulee juuri sellaisenaan. Se on oikeutettu ja oikea. Mutta sitten kun se höllentyy, tilanne muuttuu. Vaikka tunne olisi ollut kuinka oikea, se ei välttämättä ole oivallinen asenteen ottamisen ja toimeen ryhtymisen ohjenuora. Tarkoitan tätä: vaikka tunsin eilen juuri kuten tunsin, ja tunsin uhkaavana ajatuksen, että joku näki, kuinka pyörähdin koulussa ja säntäsin pakoon, enkä tuolla hetkellä mitenkään voinut kestää ajatusta, että kukaan näistä ihmisistä saisi tietää moisesta karmivasta nolosta kalkkunuudesta, sinnikkyyden puutteesta ja kontrollin täydestä romahtamisesta, vaikka se ajatus ja tuntemus oli sillä hetkellä ehdoton totuus ja oikea tulkinta tilastani, en voi antaa tuon tunteen, tuon painostavan uhkan ja pelon katsotuksi ja nähdyksi joutumisesta antaa ottaa elämästäni valtaa. Sillä millaista ilmapiiriä tukisin, jos koettaisin säilyttää kasvot? Enkö silloin tukisi juuri sellaista ilmapiiriä, jossa kasvot noin lähtökohtaisesti säilytetään? Eikö ole täysin mahdollista kuvitella tilanne, jossa kaikki koettaisivat säilyttää kasvojaan ja sitten jokaisen repsahduksiin ja hysterioihin liittyisi vahva häpeällistyminen? Lisään vielä: täysin turha häpeällistyminen, koska ei kukaan paheksuisi tapahtunutta, jos se tulisi julki. Hiljaisuus ja kasvojen säilyttäminen ja pidättyvyys vain saattaa sivutuotteenaan synnyttää pakkopaitamaisen ahdistavuuden ja kasata esteitä mahdollisien ystävyyksien tielle. Eikä se ole kenenkään syy, en halua puhua vastuusta sillä lailla, ulkopuolelta painettuna. Ulkopuolelta pakotettu vastuu tuntuu tällaisessa arassa asiassa väkivaltaiselta, vähintään yhtä karmivalta kuin vahingossa syntynyt ahdistava kasvojen säilyttämisen pakko.

Ylipäänsä, en kannata pakottamista enkä pitäisi-lauseita. Ehkä vastuukin on väärä sana. En vain juuri nyt keksi sen parempaa. Tai ehkä sittenkin.

Ehkä voisin kirjoittaa tästä mahdollisuutena. Sillä mahdollisuushan se on: mahdollisuus toimia sellaisen ilmapiirin eteen, jossa haluaa viettää aikaansa. Minusta siihen on mukavaa tarttua, ja voimaannun käsinkosketeltavasti tuon mahdollisuuden hyödyntämisestä.

Kuvaus, selityksestä ei tietoakaan

Jotkut lukijat ja ystävät eivät ole ainoita, jotka ovat vähän huolissaan siitä, mitä minulle kuuluu. Olen myös itse havahtunut siihen, miten elämä tuntuu hajoavan, valuvan sormista. Viime vuorokausi on ollut sellainen hirviömäisyys, etten muista kokeneeni vastaavaa vuosikausiin. En oikestaan osaa edes arvioida, onko jotakin järkyttävää tapahtunut vai ei. Ei ehkä ulkoisesti tai ainakaan kukaan muu ei vaikuta yhtään järkyttyneeltä. Itse olen kyllä järkyttynyt, mutta tyypillistä kyllä en osaa tarkalleen selittää, mistä se kaikki johtuu.

Koska en osaa selittää, koetan kuvata tarkasti, mitä se kaikki tässä tarkoittaa. Kuvaus rakentuu toki kohti jotakin päämäärää. Tässä on ehkä taustalla halu saada tapahtumista sen verran käsitystä, että osaisin päättää, miten edetä.

Oikeastaan olon kiristyminen alkaa jo puoleltapäivin eilen. Silloin paljastuu, että Vompsu on kokenut voimakkaan masentavana asian, jonka olen kuvitellut hänen kokevan aika neutraalisti, koska hänen ilmaisunsa asian tienoilta on ollut varsin kiihkotonta ja käytännönläheistä. Huomaan, miten sinänsä hauskan päivän aikana koetan vakuuttaa ääneen ja hiljaisesti itselleni, etten voi olla vastuussa asioista, joita en ole huomannut. Mutta en oikein osaa asettaa rajaa näin enkä vakuuttua: Entäpä jos minun olisi pitänyt huomata? Entä, jos olenkin päättänyt jossakin tietoisuuteni laitamilla olla huomaamatta asioita, koska ne estäisivät minua noudattamasta omaa preferenssijärjestystäni? Miten voisin kehittyä herkemmäksi havaitsemaan pieniä johtolankoja, jotka kertovat toisen pahasta olosta?

Illalla kaikki ratkeaa lopullisesti hajalle, kun koetamme ratkaista erästä vaikeaa yhtälöä. Älyän välähdyksenomaisesti - tulkintahan tämäkin on, mutta kuvan tulkinnallisuutta on vaikeaa tajuta hetkessä - miten toivottoman samanlaista oma elämäni on. Samanlaista pähkäilyjä hämärien muuttujien kanssa, kumma toive, että äkkiä suhteet hahmottuisivat ja kaikesta tulisi selkeää ja siististi ratkeavaa, ja miten toivottoman pönttö saatan olla ongelmanratkaisutilanteissa, tuijottaa ja tuijottaa ja odottaa, että jumala koneesta pudottaa ratkaisun sievänä pakettina käsiini. Ja jos en osaa ratkaista tämmöistä yksinkertaista yhtälöä, niin miten ihmeessä voin kuvitella, että osaisin jotenkin elää tyydyttävällä tavalla? Äkkiä mieleeni tulvahtavat kaikki kritiikit viime keväältä saakka, ja minusta tuntuu, että elän isoa ongelmaa, jotakin, mikä pitäisi ratkaista vähän tarmokkaammin, mutta tarmo on hävinnyt, luvutkin hämärtyvät silmissä, saan taistella, etten alkaisi itkeä. Tuntuu niin tyhmältä istua tässä ja kuvitella, että minusta voisi olla jotakin apua tähän touhuun, nämä toiset ovat sentään tehneet sitä, mitä minullekin on koetettu syöttää järkevänä, opiskelleet matematiikkaa yliopistotasolla, ja minä olen tuhlannut aikani kaiken maailman jonninjoutavaan. Olen muun muassa kutsunut ihmisiä illallisille ja nähnyt vaivaa tekstatakseni menun kauniisti. Mitä sekään ketään hyödyttää?

Tunnen, ettei minulla ole oikeastaan mitään oikeutta elää. Tai jos onkin, se pitäisi jollakin tavalla lunastaa hyvin töin, enkä ole viime aikoina kai tuottanut kuin etupäässä huolta ja surua, ja olen äkkiä aivan väsynyt, ja sanon meneväni nukkumaan nyt. Kotona yksin langon hampaat ihmetellen käsien tärisemistä. Seison sängyn vieressä pyjama päällä ja itken ja tajuan, ettei nukkumisesta kyllä taida tulla mitään. Ei tällä tavalla. Niinpä puen ulkoiluvaatteet päälle ja painelen uusien kävelysauvojeni kanssa lumituiskuun ja yöhön. On jo yli puolenyön ja aamulla alkaisi koulu kahdeksan kolmekymmentä. Ei se mitään, koetan lohduttaa itseäni, tärkeintä on, että rauhoitun enkä päästä itseäni siihen tilaan, että alan laskelmoida, mikä olisi järkevin ja kivuttomin tapa päättää päivänsä. On käveltävä, kunnes tunnistan jalkani ja elämänhaluni. Ja totisesti kävelenkin. Hiki alkaa valua selän keskivakoa, survon sauvoja pehmeään lumeen, kuovin vauhtia nilkoilla.

Yleensä käveleminen riittää rauhoittamaan, mutta nyt niin ei käy. Ja koska on jo yö ja pitäisi nukkua, on päästävä johonkin ratkaisuun. Elämässäni on jotakin pielessä, jos tulen näin helposti näin surulliseksi, levottomaksi ja armottomaksi. Jotakin ylikuormaa, se olisi saatava purettua. Vähitellen alan hahmottaa, miten julmaa on sillä lailla kävellä yössä ja miettiä näitä asioita, koetella mielessään kaikkia ratkaisuja. Kyllä toisten osallisten pitäisi tietää, millaista mielikuvatyötä teen. Niinpä kävelen kotiin, puhun lyhyesti Vompsun kanssa ja kapuan rappuset ylös Faunin luo kauhusta jäykkänä. En tiedä ollenkaan, mitä tapahtuu. Minulla ei ole minkäänlaista arvaustakaan. Enkä koe osaavani ilmaista oikein mitään. Pyörittelen avaimia kädessäni, voin hätätapauksessa ojentaa ne ja paeta, jos tilanne käy oikein kammottavaksi. En pysty lopettamaan itkemistä mitenkään, olen kauhuissani ja lamaantunut ja järkyttynyt siitä, mitä sanon. Fauni nyökyttelee vakavana, muttei suutu eikä tule surulliseksi. Ei hän sillä lailla järkyty, vaikka saankin jossakin vaiheessa muodostumaan kuvan siitä, että voi olla, etten enää jaksa suhdetta, mitään suhdetta. Kun hän kerran jaksaa pysyä niin rauhallisena, rauhoitun vähitellen itsekin. Ei nyt tietenkään niin, että lakkaisin täysin itkemästä tai pelkäämästä, mutta alan vähitellen hahmottaa, miten ääliömäistä ongelmanratkaisua olen taas tekemässä. Pelko ja ikävä ja suru vaihtuu osittain kauhistukseen ja häpeään omasta ääliömäisyydestä. Haluaisin vajota maan alle tai kadota ja inhoan itseäni pistävästi. En mielestäni ansaitsisi lainkaan hyvää kohtelua vaan jonkin kamalan rangaistuksen. (Olkoonkin, etten usko rangaistuksiin, joskus tunnen, että olisi oikeudenmukaista, että minulle langetettaisiin sellainen. Kun olen tarpeeksi sekava.)

Kello on yli neljän aamuyöllä siinä vaiheessa kun olen rauhoittunut sen verran, että epäilen osaavani nukahtaa ja ymmärrän, että olen sellaisessa moodissa, jossa ei ehkä kannata tehdä kauaskantoisia kertaratkaisuja kuten katkoa ihmissuhteita. Halaamme ja hipsin alakertaan. Haluan nukkua kissojen luona. Nukahdan heti. Mutta voi, kun kello soi kuusi neljäkymmentäviisi, länttäänkin vain puhelimen kiinni ja ajattelen unenpöppörössä, etten todellakaan voi jaksaa, ei nyt, ei todellakaan.

Herään vasta kun kello on jo yli kymmenen, ja koulu alkanut aikapäivää sitten, koko päivä samaa opettajaa, sitä samaa, jonka jutuille en osaa nauraa siinä missä kaikki muut. Istun sängyssä ja halaan polvia ja tunnen kauhua siitä, että joudun menemään tunneille kesken kaiken. Opettaja ehkä kysyy jotain tai sitten vain vitsailee jotakin maanantain myöhäisestä alusta, ja äkkiä tajuan, etten mitenkään voisi kestää sitä. Mutta olen ollut kaksi aiempaa maanantaita poissa, ensin keuhkoputkentulehduksessa ja sitten mahataudissa, ja tajuan, että alkaa näyttää aika epäillyttävältä, jos olen taas maanantain poissa, ja nyt ei ole oikein edes mitään kunnon syytä. Tiistai vielä alkaa liikunnalla, enkä tiedä, missä sitä on, ja mitä kamoja pitäisi ottaa mukaan, jos en nyt mene koululle ja kuule asiasta. Tai soita jollekulle. Mutta jos soitan, tuo toinen varmasti kysyy, olenko ollut sairaana, ja mitä siihen voisi nyt vastata? Kauhistun ja itken hieman ja huomaan, etten osaa nyt mitenkään päättää, mennäkö kouluun vai ei, ja sitten tajuan, etten ole käynyt herättämässä Faunia ja hänkin on valvonut myöhään, ehkä hän onkin asunnossaan nukkumassa, ehkä hän osaisi keksiä, mitä voin tehdä. Kapuan portaat yläkertaan, mutta asunto on tyhjä. Katselen hetken liikennettä ikkunasta ja lueskelen ikkunalaudalla makaavien nuottien nimiä ja sitten päätän, että jos menenkin kouluun ruokatauon aikaan, silloin voin livahtaa luokkaan huomaamatta, opettaja ei tee siitä numeroa. Tosin en oikein edelleenkään tiedä, mitä voisin sanoa syyksi aamun poissaololle. Mutta ehkä voisin keksiä jotakin tai sanoa vain, että on tapahtunut jotakin surullista ja vaikeaa, en jaksaisi ehkä suullisesti sanoa kaikkea siinä ryhmän kuullen.

Olen tyytyväinen ajatukseen ja haluan jollakin tavalla sovittaa senkin, että sijaitsen vielä kotona enkä koululla. Avaan tietokoneen ja teen yhtä yrittäjyyden kotitehtävistä, on melkein kuin olisin tunnilla, ehkä nyt kehtaan mennä iltapäivän tunneille. Ja ihan totta: mieliala kohenee, tuntuu melkein siltä, että on ihan oikeutettua, että joskus voi olla niin vaikea olla, että menee vasta iltapäivän puolella kouluun, ainakin tässä yritän ja ponnistelen. Ja pidän silmällä kelloa, ja kun se on tarpeeksi, kiskon ulkovaatteet päälle ja sauvakävelen kouluun. On päivä, ihmisiä on ulkona vain vähäsen. Mitä lähemmäs koulua pääsen, sitä piinaavammaksi käy jännitys. Entä jos alankin itkeä, kun kysytään, miksi olen ollut poissa aamun? Mutta pidän itseni lyhyellä ohjalla ja pakotan itseäni koulua päin. Ei siitä tule mitään, jos nyt alan panikoida ja karkaan. Tiedän lukiosta oikein hyvin, miten helposti lintsaamiset kertautuvat. Silloinkaan minulla ei ollut sanoa mitään järjellistä syytä sille, miksi oli ollut poissa, enkä osannut myöskään oikein valehdella. Vai miltä kuulostaa: Tuntui, että kuristun, kun astuin bussista ulos, ja sitten olikin pakko lähteä kävelemään toiseen suuntaan, koska joku olisi voinut kysyä, missä olen ollut edellisenä päivänä. Tai että olikin pakko jäädä bussista jo aiemmin pois ja kävellä Punavuoressa koko päivä, koska ajatus kouluun menemisestä pelotti vain liikaa.

Ei, tälle ei ole koskaan ollut kunnon syytä eikä nimeä, enkä halua missään nimessä, että tämä alkaa uudelleen, että se karkaa hallinnasta samalla tavalla kuin lukiossa. Ei ihme, että niskakarvani sojottavat pystyssä ja puut näyttävät vääntelehtivän lumitaakkansa alla. Ei ihme, että tuntuu kuin vastaantulijoiden silmät poraisivat tulisia uteliaisuusreikiä. Olen väärässä paikassa väärään aikaan, mutta sinnittelen eteenpäin kohti koulua. Pihalla minua hävettää, mutta koetan pysyä kasassa. Ovi, magneettilukon avain, zrrt. Sulahdan aulaan, koetan tähyillä luokkatovereita. Koulu vaikuttaa tyhjältä ja kaikuvalta. Juoksen alakertaan, vaihdan taas sisävaatteet kaapeilla, lähden etsimään luokkaa. Pidän ryhdin kannettuna ja hymyilen ystävällisesti tutuille opettajille ja sanon hei. Aivan kuin sydämeni ei olisi loikkaamassa suusta lattialle aamiaisen kanssa. En tiedä, miksi tuntuu tältä, tämä on vain kestettävä. Luokkahuoneen ovessa on lappu siitä, että tunnit on siirretty luokkaan kolmekymmentäyksi. Etsin seuraavan vartin luokkaa kolmekymmentäyksi. En löydä sitä koulusta, ja minua vaivaa tuntu, että tämän täytyy olla painajaista, josta epäilemättä kohta herään. Mutta en herää. Norkoilen hetken vahtimestarin kopilla, josko hän lennähtäisi paikalleen ja voisin kysyä häneltä. Mutta mies on teillään. Niinpä kierrän koko koulun sisätilat - onko niitä vielä jossakin, minne en osaa hakeutua? - ja joudun typertymään saman faktan edessä: ei sitä hemmetin luokkaa ole täällä. Samalla tajuntaani syöpyy hiljalleen tieto siitä, etten ole nähnyt yhtään luokkalaistakaan käytävillä. Ne ovatkin pitäneet ruokatunnin toiseen aikaan ja joudun siis rymyämään luokkaan näyttävästi kesken tunnin, varmasti vastaamaan johonkin kysymykseen tai ainakin ottamaan vastaan jonkin särmikkään ja hauskaksi tarkoitetun kuittauksen ja ehkä naurunremakan, ja äkkiä tiedän, etten pysty siihen, en nyt, kaikki vääntyy liian painajaismaiseksi ja jalkani ovat tytisevää hyytelöä eikä aamiainen halua pysyä vatsassa. Harpon alakaapeille, kiskon päältäni sievät sisävaatteet ja sulloudun takaisin kuoritakkiin ja -housuihin ja sieppaan sauvat ja rukkaset ja kipuan portaat ja kiidän käytävien halki kohti ulko-ovea, en halua törmätä kehenkään tuttuun nyt, he voivat sanoa tai ajatella jotakin, enkä kestä olla minkään heijastuksen kohteena, ja minusta tuntuu, että kaikki se väärässä ajassa ja paikassa oleminen ja painajaisessa käveleminen näkyy kilometrien päähän, vaikka koetankin pitää ryhdin ja ilmeen ja vahtimestari istuu kopissaan ja nyt voisin vielä kysyä häneltä ja riisua vaatteet taas kerran ja laittaa sisävaatteet ja etsiä luokan, mutta katson vahtimestaria tyrmistyneenä ja näytän magneettiavainta lukolle ja lurahdan ulkoilmaan.

Pihalla pelästyn ajatusta, että ehkä salaperäisessä piiloluokassa on ikkunat, jotka antavat sinne pihalle, ehkä joku näkee minut, kiroan tunnistettavia kirjavia hauskoja vaatteitani, nyt olisi eduksi maastoutua mustanharmaaseen, ja sauvon tieheni hurjaa vauhtia. Mitä jos joku on nähnyt minut ja kysyy jotakin? Mitä ihmettä siihen voi vastata? Että oli jo valmiiksi paha olla ja alkoi tuntua yhä painajaisemmalta ja kun luokkaa ei löytynyt, pakeni paikalta? Voi luoja, että tunnen itseni naurettavaksi painellessani kauheaa vauhtia metsään turvaan. Pää vilisee kysymyksiä: Miksi tämä taas alkaa? Miten saan katkaistua tämän? Mitä ihmettä sanon nyt luokanvalvojalle? Miten ihmeessä uskallan huomenna kouluun? Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä, jos en uskalla huomenna kouluun? (Keskiviikoksi kyllä uskallan, Fauni tulee heti aamusta hierottavakseni, hän voi varmasti viedä minut vaikka kädestä pitäen sisään.) Haluan huomenna kouluun, mutta mitä ihmettä voin sanoa? Ettei oikein ollut minun päiväni eilen, eh? Tuntuu jotenkin masentavalta, että nämä koulun alkua siivittäneet pelot ovat nyt näyttäytyneet uudestaan konkreettisina ja vaikeina peitota. Että vaikka olen kuudentoista sijaan kolmenkymmenenviiden ja vaikka olen itse valinnut koulun ja haluan käydä sitä, minun on silti käytännössä hyvin vaikea mennä sinne, jos asiat menevät vinksalleen sen verran, että nukun pommiin yhtenä aamuna. Ei, tästä ei saa tulla kierrettä.

Käveltyäni kotiin koetan suhtautua asiaan jotakuinkin järkevästi: Hitto, yksi päivä, ei minua teuraaksi pistetä, ja jos huomenna en pysty menemään kouluun, voin mennä lääkäriin ja puhua lääkärille tästä, saada diagnoosin ja lääkkeet, mutta kun en halua niitä, en oikein usko siihen tapaan ratkaista ongelma, ja entä jos huomenna kaikki ovatkin muualla ja en vain tiedä sitä ja ja ja ja. Ja että ei minun ole pakko selvittää tätä poissaoloa välttämättä yhtään mitenkään. Voin vaieta siitä ja jos luokanvalvoja kysyy jotakin, voin kertoa, että minulla oli silloin hurjan vaikeaa enkä oikein pystynyt olemaan itkemättä. Ehkä jo parin päivän päästä osaisin vastata niin. Nukun pitkät päiväunet, sitten alan kirjoittaa tätä, jotta saisin edes vähän selvää siitä, mitä on tapahtunut. Edes kuvauksen tasolla.

Tuntuu jotenkin hirvittävältä ja väärältä olla näin solmussa välillä. Etenkin kun sitä ei oikein osaa selittää mitenkään. Ei minun lapsuuteni tai nuoruuteni ole mitenkään hirvittävä. On vaikeita yksityiskohtia, mutta ne eivät ole mikään salaisuus ja puhun niistä usean ihmisen kanssa kahdenkesken ja minusta tuntuu, että olen niiden kanssa ihan riittävän sinut, jotta ne eivät kummittele koko ajan. Toki minulla on auktoriteettiongelmia ja ulkopuolisuuden tunteita, mutta eivät ne nyt mikään sairaus ole eivätkä enimmäkseen saa minua käyttäytymään päätönkalkkunasti. Aika harvoin paha olo tiivistyy tällä lailla käsin kosketeltavaksi. Aika harvoin enää karkaan tilanteista tai kotoa. Enkä ole tätä ennen lintsannut koulustakaan nyt tässä koulussa. (Jotenkin tuntuu roisilta sanoa tätä lintsaamiseksi, se sana mieltyy johonkin paljon laiskempaan ja mukavuushakuisempaan toimintaan. Vai onko kaikilla lintsaajilla sama kauhu? Tai edes suurella osalla heistä?)

Jokin sentään ratkeaa. Koulutoveri roikkuu facebookissa, ja kysyn häneltä muina naisina, miten huomisen tunnit. Ei niistä kukaan muukaan tiedä. Koululle vaan ja mukaan sisäliikuntavaatteet. Toivon, ettei kukaan kysy mitään, koska en osaa selittää poissaoloani, ja kuvauskin on pitkähkön puoleinen ja sisältää lukuisia absurdeja yksityiskohtia kuten unen ja valveen sekoittumisen ja vakavan epäilyn, etten voi olla valveilla. Toivottavasti olen huomenna paremmassa jamassa, vähemmän itkuinen ja toiveikkaampi. On kyllä vaikea kuvitellakaan, etten olisi...

Tämä ei totisesti ole ollut minun päiväni.