tiistai 2. helmikuuta 2010

Ilmapiirin tönimisestä tiettyyn suuntaan

Yksi niistä kummallisista vastuista, joita huomaan toistuvasti haluavani ottaa, on vastuu ilmapiiristä. En nyt tarkoita tunnelman keventämistä joillakin hassuilla nopeilla jutuilla - en halua vähätellä sitä ja sen tärkeyttä, se on vaikea laji ja pyrin siihenkin melko usein - vaan oikeastaan jotakin paljon syvempää ja hitaampaa. Osittain kyse on siitä, etten halua elää ilmapiirissä, joka on omiaan tukemaan ihmisten häpeällistymisprosesseja. Useimmissa piireissä, joissa liikun, esiintyy hyvin marginaalisesti mitään oikeaa, aktiivista toisten häpeällistämistä. (En enää ole niin tyhmä, että jäisin mätänemään sellaiseen ilmapiiriin. Sentään joitain tärkeyksiä sitä oppii, kun vanhemmaksi elää...) Sen sijaan niissä monesti esiintyy sen sortin vaikenemista kaikesta kummallisesta, oudosta, pelottavasta ja vaikeasta, että kun itse toimii jotenkin kummallisesti (kuten minä toimin eilen koulussa) ja on muutenkin vaikeaa, häpeällistyminen käy hyvin helposti itseohjautuvana toimintona, ellei pidä varaansa.

Häpeällistymisessä on monia ikäviä puolia. Paitsi että se tekee ulkopuolisen olon ja painaa mielialaa matalaksi, se myös estää syvempää ystävystymistä muiden piirin ihmisten kanssa. Ystävystymiset ovat hyvin hauraita, varovaisia prosesseja. En halua mitään, mikä estää niitä. Niinpä haluan tämän vastuun, vastuun töniä ilmapiiriä varovasti siihen suuntaan, että siinä on helpompi hengittää. En haluaisi, että joku toinen, joka eläisi yhtä vaikeaa päivää, samalla tavalla saisi paniikit ajatuksesta, että joku oudoksuu. (Voi toki olla, että olen vain vähän ylisäikky tietyissä moodeissa, mutta kun en näe toisten päiden sisään, voin aivan hyvin pelata varman päälle, etenkin kun toimiminen niin tuskin haittaa tai vahingoittaakaan ketään.)

Miten sitten voin höllätä ilmapiiriä, tehdä siitä häpeällistymiselle hankalampaa? No, vastaus on minusta hyvin yksinkertainen: voin kertoa, mitä tapahtui, miltä tuntui. Tietysti vasta sitten kun olen siihen valmis. Olin itse valmis itse asiassa jo tänään, mitä tuskin olisin ollut ilman blogien lukemista ja kaikkia tähän blogiin saamiani kommentteja. Ne ovat opettaneet minua huomaamaan, miten monet prosessit, joista olen aiemmin häpeällistynyt, ovat itse asiassa aivan ymmärrettäviä siinä mielessä, ettei niissä ole sillä lailla mitään kamalaa, että niistä pitäisi vaieta viimeiseen saakka. Niinpä puhuin eilisen järkystä kouluretkestä ruokalan pöydässä ja kaikki ottivat sen hyvin, hihitimme yhdessä ihmisen kummalle toisinaan-kalkkunuudelle. Sillä onhan kaikilla välillä näitä päiviä! Ja kun päästin luokkatovereita sillä lailla lähemmäksi, koin äkisti heidän läsnäolonsa itseäni tukevana, mikä on melkoinen ero siihen, mitä eilen koin.

Kai yksi olennaisia asioita tällaisia menettelyn onnistumiseksi on se, että osaa erottaa tunteen ja asenteen toisistaan. Ja hyväksyy sen, että tunne tapahtuu kuten tapahtuu. Se tulee juuri sellaisenaan. Se on oikeutettu ja oikea. Mutta sitten kun se höllentyy, tilanne muuttuu. Vaikka tunne olisi ollut kuinka oikea, se ei välttämättä ole oivallinen asenteen ottamisen ja toimeen ryhtymisen ohjenuora. Tarkoitan tätä: vaikka tunsin eilen juuri kuten tunsin, ja tunsin uhkaavana ajatuksen, että joku näki, kuinka pyörähdin koulussa ja säntäsin pakoon, enkä tuolla hetkellä mitenkään voinut kestää ajatusta, että kukaan näistä ihmisistä saisi tietää moisesta karmivasta nolosta kalkkunuudesta, sinnikkyyden puutteesta ja kontrollin täydestä romahtamisesta, vaikka se ajatus ja tuntemus oli sillä hetkellä ehdoton totuus ja oikea tulkinta tilastani, en voi antaa tuon tunteen, tuon painostavan uhkan ja pelon katsotuksi ja nähdyksi joutumisesta antaa ottaa elämästäni valtaa. Sillä millaista ilmapiiriä tukisin, jos koettaisin säilyttää kasvot? Enkö silloin tukisi juuri sellaista ilmapiiriä, jossa kasvot noin lähtökohtaisesti säilytetään? Eikö ole täysin mahdollista kuvitella tilanne, jossa kaikki koettaisivat säilyttää kasvojaan ja sitten jokaisen repsahduksiin ja hysterioihin liittyisi vahva häpeällistyminen? Lisään vielä: täysin turha häpeällistyminen, koska ei kukaan paheksuisi tapahtunutta, jos se tulisi julki. Hiljaisuus ja kasvojen säilyttäminen ja pidättyvyys vain saattaa sivutuotteenaan synnyttää pakkopaitamaisen ahdistavuuden ja kasata esteitä mahdollisien ystävyyksien tielle. Eikä se ole kenenkään syy, en halua puhua vastuusta sillä lailla, ulkopuolelta painettuna. Ulkopuolelta pakotettu vastuu tuntuu tällaisessa arassa asiassa väkivaltaiselta, vähintään yhtä karmivalta kuin vahingossa syntynyt ahdistava kasvojen säilyttämisen pakko.

Ylipäänsä, en kannata pakottamista enkä pitäisi-lauseita. Ehkä vastuukin on väärä sana. En vain juuri nyt keksi sen parempaa. Tai ehkä sittenkin.

Ehkä voisin kirjoittaa tästä mahdollisuutena. Sillä mahdollisuushan se on: mahdollisuus toimia sellaisen ilmapiirin eteen, jossa haluaa viettää aikaansa. Minusta siihen on mukavaa tarttua, ja voimaannun käsinkosketeltavasti tuon mahdollisuuden hyödyntämisestä.

3 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Hienoa, upeaa, onnittelut! Ihanan rohkeaa toimintaa.

n. kirjoitti...

kyllä, hyvin ja rohkeasti ratkaistu ja toimittu!

Veloena kirjoitti...

No jaa, rohkeaa ja rohkeaa. Minusta olisi taatusti ollut karmaisevampaa pälyillä muita paranoidisti viikkotolkulla ja miettiä, että mitähän he ajattelisivat, jos tietäisivät, ja että ehkä tietävätkin ja ajattelevatkin... :D