Kaipauksesta keveästi

Joskus aamut käärivät kehon pehmeästi päivään. Huomaa hyräilevänsä ja tulee vasta siten tietoiseksi siitä, että päästää ääntä ympärilleen, kuulee itsensä ennen kuin tajuaa itsensä. Kai se on jälkiä tilasta, jossa vingahtelee kissanpentuna, koiranpentuna, vasikkana. Tilasta vailla nimiä, keholämmöstä peiton alla, problematisoimattomasta. Ei sillä tavoin alkava päivä käänny pahaksi oikein mistään.

Kun annan itselleni luvan olla pitämättä jostakin, saatan alkaa pitää siitä omilla ehdoillani, epäröiden ja vitkastellen, totutellen varovasti. Ainakin tällaisena päivänä. Oivallan sen tänään, kädet vihreää teetä sisältävän pahvimukin ympärille kierrettynä, sormet lämpöä etsien. Tarvitsen vain niin paljon enemmän aikaa kuin oletetaan. Lähestyn villieläimesti, kaarrellen, säikkynä ja epäluuloisena. Lopulta rentoudun. Siihen vain vaaditaan lähes loputtomasti aikaa. Kukaan ei saa sanoa: "Yrittäisit edes!" En etenkään saa itse ajatella niin, puhutella niin itseäni.

Äkisti asiat asettuvat kohdalleen ja huomaan iltapäivän omistuvan kaipaukselle. Kaipaan monia seikkoja. Keväistä maan tuoksua, sitä miten scillat työntyvät ruskeiden rapinalehtien alta valoon, pullistuvia silmuja, auringon tuntua säärillä ja kasvoilla, lokkien kirkunaa, piknikkejä ruoholla, kävelemistä metsässä ja kevätaurinkoisella jäällä, mäen laskemista pulkalla, elokuun iltoja, korvakorujen painoa korvanlehdissä ja sipaisuja kaulalla, kaipaan hillitöntä nauramista hikkaan saakka, ikkuna auki nukkumista. Kaipaan koirien kanssa sängyllä lojumista, aikaa jolloin luulin tietäväni, kuka olen ja mitä tahdon elämältä, meressä kellumista, paljaassa hevosen selässä istumista, keväistä maainnostusta. Kaipaan asioita, jotka ovat auttamatta ohitse, suutelemista Talvipuutarhan pihalla lunta kengissä, ovelle juoksemista toisen palatessa töistä kotiin, rauhallista päätöstä hengittää hitaasti ja kuunnella, tapahtui mitä tapahtui. Kaipaan asioita, jotka toistuvat jollakin tavalla, yhtä hämmentävinä. Kaipaan tätä aamua, kaipaan lämmintä syliä, josta pujahdan viileään huoneeseen, kaipaan päätä rintakehälläni kun mutustan rucolaleipää aamiaiseksi, kaipaan pujahtamista takaisin peiton alle kellosta välittämättä, kaipaan hiiteen muu maailma -kuohahdusta. Kaipaan tutkivia, huolestuneita silmiä, jopa käskyä olla mainitsematta tapahtuneesta kellekään. (Ikään kuin onnellisuutta voisi piilottaa.) Kaipaan sanaleikkimistä ja puheluita neljän aikaan yöllä, kaipaan eron jälkeistä alakuloa, jota podin vieraassa sohvassa, josta tuli kuukausiksi kotisohva ja työsohva, kaipaan sitä tunnetta, kun astuin tähtiportista kadulle enkä ymmärtänyt enää yhdenkään onnellisuuskäsitteen sisältöä ja näin äkkiä puiden kuuran ja pensaassa istuvan pörheän rastaan.

Kaipaan lojumista huostaanottokodin parvekkeella, jolle ei olisi saanut mennä romahdusvaaran takia, mutta siellä me vain lojuimme ja pylväiden varjot juoksivat paljaiden säärien poikki ja säärikarvat vaalentuivat ja kihartuivat.

Aamulla sanon, että minua harmittaa, kun on vain nämä muutamat pienet hetket, kimmeltävät ilon pisarat, ja minulle vastataan, että ihanaa, että on sentään nämä, se on hyvä korjaus, korjaannun tähän hetkeen ja jään siihen. Kaipaus on kummallinen tila. Se on niin tässä, niin hetkessä, niin läsnä, niin kiitollinen ja hellä. Ne asiat, ne hetket ovat tässä siinä missä sänky ja kädet ja tietokonekin. Aamu on tässä ja laiturilla lojuminen ja meren suolakieli ja jo kuolleet koirat ja hevoset, vanha kissa, isoäidin hiusten kampaaminen, pääskysten liikekieli ja lempeät kädet matkustamassa niskalta keskiselälle, hymy joka ei vaadi mitään ja joka vierähtää kasvoilleni ja jota itsekin hämmästyn, hyasintin aukeaminen on tässä ja jäätyneet ruusut ja se hetki kun balettitunnilla sai laskea käsivarren kannatuksesta. Tässä ovat aamujen pitkät varjot, teltan vetoketjun ääni ja uni Angkor Watista. Tässä on magnolia, joka kukki Quinta da Regaleirassa, ja kasvissosekeitto, tässä on Eiffel-torni sumussa, tässä on tyttö, joka työnsi keltaisen ruusun hiuksiinsa ja sylki kirsikankiviä kolera-altaaseen.

Ei minulla ole tästä kiire mihinkään, ei tässä ole mitään, mistä pakenisin. Kaipaus on keveää, onnelliseksi tekevää, hieman päihdyttävää. Se muistuttaa etäisesti kiitollisuutta tapahtuneesta.

Seison hiljaa hetken ja tuijotan sisäänpäin, taaksepäin. Sitten kuljen pesukoneen luokse ja nostelen pyykit narulle ja nautin niiden tunnusta ja tuoksusta. Olennot ja tapahtumat ympärilläni kasvavat paksuutta, muistavat taas merkityksiään, ojentelevat niitä. Sinisen lakanan tunnelikeinu, taivaan nauru keinun raosta, vedettävän pyykin tuoksu, lakana-iho -kontakti, linnun mukaan nimetty tie, kaikki se palaa ja on vaikeaa olla liikuttumatta pyykkiä ripustaessa.