Ei mitään herooista

Nuorempana en tykännyt asua Helsingissä. Haukuin tätä menneen toivon kaupungiksi ja kirjoitin runon, jossa todetaan lukiotytön suorasukaisuudella: "Tässä maassa ainoat profeetat ovat sääprofeettoja. Täällä ei vuoda veri eikä sperma, täällä on kuiva kausi ikuisesti." (Sittemmin, kuten tiedätkin, täällä on vuotanut verta useita kertoja. Niin vanhainkodin naistenhuoneen lattialle kuin empiristin kuppikokeessakin. Itse asiassa, verta vuosi tuolloinkin, mutta lukiolaistytöstä kuukautisveri ei ole vielä kiinnostava teema. Eihän siinä ole mitään herooista. Se on vain jotakin, jota pitää välillä hangata farkuista kynsiharjalla. Sinne saakka, kun verta joutuu ensimmäisen kerran odottamaan jännittäen, josko se jääkin tulematta. Siirtyminen helpotushysteriavaiheeseen. Kunhan selviää hengissä ja iloisesti, herooisuudesta viis. Ja kyllä, ystävä, olet oikeassa siinä, että alaikäisten naisten raivostuttava puheenparsi on juuri se, jota käytän. Mutta luehan Diotimasi...)

Talvisin näyttää samanlaiselta kuin nyt. Lähtee aamulla kotoa normaalisti laukussa kirjoja, bussissa tulee liian pahoinvoivaksi omista stressioireistaan, kilauttaa kelloa jo villojen kohdalla sen sijaan että ajaisi Kurviin saakka ja nousisi mäen seksikaupan ohi muistaen katsoa joka kerta ne kengät siitä ikkunasta, ruotsinopettajalla on ihan samanlaiset jaloissaan, menisi koulunpihalle, sanoisi hei, rakennus nielaisisi. Ei, ei aja Kurviin saakka. Nousee ulos puutalojen luona, kulkee torin ja Bulevardin yli Etelä-Helsinkiin, kulkee kadut, katselee talot, koettaa olla ajattelematta pahaa oloa, joka istuu rintakehällä ja tekee kaikesta hieman latteaa. Etelä-Helsingin taustamusiikki on pelkoa siitä, että jokin on hullusti, kykenemättä yksilöimään, nimeämään. Etelä-Helsinki on periferia, jossa ei törmää toivon mukaan kehenkään tuttuun, joka voisi kysyä, mitä siellä tekee siihen aikaan, eikö ole koulua.

Kulkee katuja, pysähtelee julisteille sähkökaapeissa. Kaupungissa tapahtuu kaikenlaista. Jos uskaltaisi mennä. Kenen kanssa? Muut tietävät jonkin olevan vialla. Kukaan ei lintsaa huvikseen niin paljon. Kirjasto aukeaa vasta kymmeneltä, siihen asti on sinniteltävä pakkasessa, kuljettava kaksi ja puoli tuntia riivattuna, katsottava taloja kyllästymiseen saakka. Ihmisiä ei voi katsoa, koska entä jos joku tunnistaisi? On käännyttävä kannoillaan tarpeeksi usein, pyörähdettävä silmät ränninrajoissa, turismia teeskennellen. Niin kauan kuin ruumiinkieli on turistin, ei tule tunnistetuksi. Itsevarman, hurmioituneen turistin ruumiinkieli syöpyy käsieni liikkeisiin niin monena tuntina, että se vieläkin palaa kutsumatta, kun minulla on hätä.

Joinain päivinä kouluun voi mennä kesken päivää, hieman häntä koipien välissä, vielä onnellisena mytologioista, joihin on koettanut upottautua Rikhardinkadun kirjastossa. Koettanut, koska kyllähän aina päällimmäisenä on kysymys siitä, miksi täytyy istua täällä, miksi ei voi mennä uskonnontunnille, se olisi helpompaa, vaatisi vähemmän psyykkistä työtä. Ja silti, käy kirjastoon yhä uudestaan, ja tulee kouluun vasta parille viimeiselle tunnille. "Missä sä olit?" kysyy luokkatoveri. "Lintsasin", vastaan. Ikään kuin se olisi jokin vastaus.

Kun tulen takaisin Lontoosta yritykseltäni paeta epätoivosta, Helsinki on muuttunut helpommaksi. Ehkä kamalin tyhjyys jää Lontooseen. Se syvyys, kun ei ole ihmisiä, joille puhua. Vaikka edelleen palattuani juoksen juhlista kotiin itkien ja kerran istun pitkän aikaa Pitkänsillan kaiteella pohtimassa, hyppäänkö, päivät ovat öiden pareina kirkkaita eikä minun ole vaikeaa astua huoneeseen, jossa on ihmisiä hypistelemässä luentokansioitaan ja vilkaisemassa sisäänastujat. Vähitellen yöt lakkaavat kokonaan. Minua rakastetaan pienenä eläimenä, ei ihmisenä tai naisena, koska sellaiseksi en selvästikään sovellu. Karkaan uuteen lapsuuteen, haalin laumallisen kodittomia eläimiä. En kävele Etelä-Helsingissä paitsi ehkä juhliin mennessäni. Niin on parempi.

Marraskuussa en jaksa enää. Olen onneton ja epätietoinen ja itken. Saan kuulla, että saan asunnon Etelä-Helsingistä. Niskakarvani nousevat pystyyn lähikortteleita ajatellessani. Mutta muutan tänne, sopeudun, onhan täällä punaiset portaat ja kaikki, kappelimainen eteinen. Kadut saavat vähitellen toisenlaiset merkitykset. Opin, kuinka spora tekee lenkin. Unohdan, ja sitten äkkiä muistan uudelleen, kuinka olen aloittanut steppaamisen samassa talossa, josta nyt ostan ruokani. Sinä syksynä olen paikalla odottamassa, kun Ilves tulee proseminaarista juoksujalkaa. Meillä on samanlaiset steppikengät. Minun riippuvat nyt koristeena seinällä, ei niin kaukana talosta, jossa ne päästelivät vielä kovin epämääräistä meteliä. Missä Ilveksen ovat? Epäilemättä talossa, jossa Ilves asuu ja joka on sama talo, jossa AMS pitää juhlansa, joissa kylvetään ammeessa ja kuunnellaan taivasmusiikki Astrud Gilbertoa.

Opin uusia asioita. Tänään löydän hämmentävän tiedon kaupungin pienuudesta: talo, jossa asun, on saman arkkitehtitoimiston suunnittelema kuin talo, jossa Kissan entinen pomo perheineen asuu, ja kuin talo, jossa ihana ystävättäreni AMS äiteineen asuu vuokralla ensimmäisenä yliopistosyksynä, jolloin Kissa ja AMS viettävät herkän hetken takan ääressä ennen kuin AMS toteaa Kissan liian radikaaliksi poliittisilta näkemyksiltään. Saman arkkitehtitoimiston suunnittelema on niinikään talo, jossa istumme luokkamme kanssa ylioppilasiltaa, joka myöhemmin seurueen hajaannuttua tahoilleen päättyy osaltani väkivaltaisesti.

Lisäksi huomaan, kuinka kolmosen sporan "B" on oikeastaan siinä fontissa vain numero 3, jonka vasemmaisimmat reunapisteet on yhdistetty tasapaksulla suoralla. En säti itseäni siitä, että mokoman tajuamiseen kului vuosikaudet. Katselen vain numeroa ja kirjainta rinnakkain ja ajattelen ihmistä, joka on suunnitellut elämälleni tuollaisenkin puitteen. Sitten katson tarkemmin. Ei se menekään niin. Mitä ihmettä olen oikein huomannut? Asiaintilan, joka ei vallitse.

Tulen ajatelleeksi muutakin, jotain kosmisempaa ja ihan pöljää, mutta kaupunkiin mitoitettua, täällä ajateltua. Se, että kirjoittaa tanssimisesta ei ole sama kuin että tanssii. Voin kirjoittaa ilmaan hyppäämisestä. Ilma ei kannattele ligamentteja kuten vesi tai maa, se ei koettele niitä kuten maa, siinä se muistuttaa vettä, maahantömähdys on ääni, ilmasta ei voi laskeutua täysin äänettä - ajattelen elementaarisen tasapainon vuoksi myös tulta silloin tällöin, kun unohdan keittolevyn päälle ja siitä huomautetaan, jolloin helpotus ja säikähdys tulevat samalla kertaa. Tulen ajatus on aina pelottava. En osaa ajatella ihmisten eetosta kynttilän hallittuna, joskin kylmää viimaa lepattavana liekkinä, jota kannattelee pieni, mustankäpreä sydän. Se on jotain, joka hyppää verhoihin, kirjahyllyyn, sänkyyn, sulattaa muovimaton ja täyttää huoneen lempeän hehkun sijaan palokaasuin.

Apeironia sen sijaan ajattelen mielelläni, aineellisuutta ylipäänsä.

Tulen ajatellaaksi, kuinka usein ihmiset tulkitsevat jonkin asian väärin snobismiksi. Jos olisin arempi kuin olen, en enää uskaltaisi suin surminkaan mainita käyneeni taidelukion ja opiskelleeni filosofiaa. Niin monelle ne ovat todiste jostain asenteesta, jota en tunnista omakseni. En tunne entisiä koulu- enkä opiskelutovereitani. Tunnen ympäristöihmisiä ja nyt kirjallisia, muutaman, ja pidän itse menneisyyttäni jonkinlaisena osoituksena siitä, kuinka mielikuvitukseton, laiska ja pelokas osaan pahimmillani olla. Jos joku sitten sanoo sitä röyhkeydeksi tai snobbailuksi, en tajua ollenkaan. En ollut onnellinen kummassakaan yhteisössä, ei se ole mikään salaisuus. Mutta en keksinyt mitään kinnostavampaakaan.

Se on musertava toteamus. Jätän sen syrjään. Ei sen ole niin väliä, se meni jo - mutta herooisesta en tiedä yhtikäs mitään ja siksi jätän sen muille. Nytkin onnistun nukahtamaan pää Kissan syliin kesken hänen puheensa eikä hän uskalla nousta, etten heräisi. Kun havahdun, hän väittää minun nukkuneen vain vartin, vaikka joutuukin palpomaan puutuneita jalkalihaksiaan epäilyttävän pitkään. Hän menee juhlista toiseen uusissa housuissaan ja kirjoittaa omistuskirjoituksen antamaansa kirjaan imperfektissä eläimelle, joka opetti hänelle jotakin oleellista, sen kuinka hän on eläin itsekin.

Tulen imperfektistä surulliseksi ja iloiseksi samalla kertaa. Surulliseksi, koska suunnan katoaminen on yhä konkreettisemmin osoitettu ja symboloitu, ja iloiseksi, koska näen Kissan ojentelevan kehoaan lumouksesta, jota en olisi saanut alkujaankaan kutoa hänen elämäänsä, en niin intensiivisesti, sellainen ei ole sallittua. Ihmissuhteiden kuuluisi olla etäisempiä, muodollisempia. Onneksi Kissa on riittävän vahva ja onnellinen selviytyäkseen ehjin nahoin. Suru ja villiys on kadonnut hänestä, hän on taas rauhallinen platoninen rakkauteni, vaikka en enää nukukaan siellä marmattaen tai hurmaantuen milloin mistäkin vaan elän täällä kaupungin toista laitaa yksin oikolukien ja korjauksia tehden, kykenemättä nukkumaan kokonaista yötä.

Ja auta armias, jos jokin päivä uskaltautuisin perustamaan blogin ja kirjoittamaan elämästäni kaupungissa. Se olisi pyhäinhäväistystä, koska tekstissä olisi sanottava jotakin tärkeää (vaikka eikö siitä, mistä ei voi puhua, kohta puhuta joka paikassa, kunhan vain keksitään sopiva sanoitus) eikä elämässäni ole mitään herooista vaan joudun lörpöttelemään kyllästykseen saakka pelkistä kulisseista jollekin, mitä ei kukaan järkevä ihminen televisioisi.

Ei se mitään. Televisio ei ole koskaan ollutkaan juttuni.