maanantai 1. helmikuuta 2010

Kuvaus, selityksestä ei tietoakaan

Jotkut lukijat ja ystävät eivät ole ainoita, jotka ovat vähän huolissaan siitä, mitä minulle kuuluu. Olen myös itse havahtunut siihen, miten elämä tuntuu hajoavan, valuvan sormista. Viime vuorokausi on ollut sellainen hirviömäisyys, etten muista kokeneeni vastaavaa vuosikausiin. En oikestaan osaa edes arvioida, onko jotakin järkyttävää tapahtunut vai ei. Ei ehkä ulkoisesti tai ainakaan kukaan muu ei vaikuta yhtään järkyttyneeltä. Itse olen kyllä järkyttynyt, mutta tyypillistä kyllä en osaa tarkalleen selittää, mistä se kaikki johtuu.

Koska en osaa selittää, koetan kuvata tarkasti, mitä se kaikki tässä tarkoittaa. Kuvaus rakentuu toki kohti jotakin päämäärää. Tässä on ehkä taustalla halu saada tapahtumista sen verran käsitystä, että osaisin päättää, miten edetä.

Oikeastaan olon kiristyminen alkaa jo puoleltapäivin eilen. Silloin paljastuu, että Vompsu on kokenut voimakkaan masentavana asian, jonka olen kuvitellut hänen kokevan aika neutraalisti, koska hänen ilmaisunsa asian tienoilta on ollut varsin kiihkotonta ja käytännönläheistä. Huomaan, miten sinänsä hauskan päivän aikana koetan vakuuttaa ääneen ja hiljaisesti itselleni, etten voi olla vastuussa asioista, joita en ole huomannut. Mutta en oikein osaa asettaa rajaa näin enkä vakuuttua: Entäpä jos minun olisi pitänyt huomata? Entä, jos olenkin päättänyt jossakin tietoisuuteni laitamilla olla huomaamatta asioita, koska ne estäisivät minua noudattamasta omaa preferenssijärjestystäni? Miten voisin kehittyä herkemmäksi havaitsemaan pieniä johtolankoja, jotka kertovat toisen pahasta olosta?

Illalla kaikki ratkeaa lopullisesti hajalle, kun koetamme ratkaista erästä vaikeaa yhtälöä. Älyän välähdyksenomaisesti - tulkintahan tämäkin on, mutta kuvan tulkinnallisuutta on vaikeaa tajuta hetkessä - miten toivottoman samanlaista oma elämäni on. Samanlaista pähkäilyjä hämärien muuttujien kanssa, kumma toive, että äkkiä suhteet hahmottuisivat ja kaikesta tulisi selkeää ja siististi ratkeavaa, ja miten toivottoman pönttö saatan olla ongelmanratkaisutilanteissa, tuijottaa ja tuijottaa ja odottaa, että jumala koneesta pudottaa ratkaisun sievänä pakettina käsiini. Ja jos en osaa ratkaista tämmöistä yksinkertaista yhtälöä, niin miten ihmeessä voin kuvitella, että osaisin jotenkin elää tyydyttävällä tavalla? Äkkiä mieleeni tulvahtavat kaikki kritiikit viime keväältä saakka, ja minusta tuntuu, että elän isoa ongelmaa, jotakin, mikä pitäisi ratkaista vähän tarmokkaammin, mutta tarmo on hävinnyt, luvutkin hämärtyvät silmissä, saan taistella, etten alkaisi itkeä. Tuntuu niin tyhmältä istua tässä ja kuvitella, että minusta voisi olla jotakin apua tähän touhuun, nämä toiset ovat sentään tehneet sitä, mitä minullekin on koetettu syöttää järkevänä, opiskelleet matematiikkaa yliopistotasolla, ja minä olen tuhlannut aikani kaiken maailman jonninjoutavaan. Olen muun muassa kutsunut ihmisiä illallisille ja nähnyt vaivaa tekstatakseni menun kauniisti. Mitä sekään ketään hyödyttää?

Tunnen, ettei minulla ole oikeastaan mitään oikeutta elää. Tai jos onkin, se pitäisi jollakin tavalla lunastaa hyvin töin, enkä ole viime aikoina kai tuottanut kuin etupäässä huolta ja surua, ja olen äkkiä aivan väsynyt, ja sanon meneväni nukkumaan nyt. Kotona yksin langon hampaat ihmetellen käsien tärisemistä. Seison sängyn vieressä pyjama päällä ja itken ja tajuan, ettei nukkumisesta kyllä taida tulla mitään. Ei tällä tavalla. Niinpä puen ulkoiluvaatteet päälle ja painelen uusien kävelysauvojeni kanssa lumituiskuun ja yöhön. On jo yli puolenyön ja aamulla alkaisi koulu kahdeksan kolmekymmentä. Ei se mitään, koetan lohduttaa itseäni, tärkeintä on, että rauhoitun enkä päästä itseäni siihen tilaan, että alan laskelmoida, mikä olisi järkevin ja kivuttomin tapa päättää päivänsä. On käveltävä, kunnes tunnistan jalkani ja elämänhaluni. Ja totisesti kävelenkin. Hiki alkaa valua selän keskivakoa, survon sauvoja pehmeään lumeen, kuovin vauhtia nilkoilla.

Yleensä käveleminen riittää rauhoittamaan, mutta nyt niin ei käy. Ja koska on jo yö ja pitäisi nukkua, on päästävä johonkin ratkaisuun. Elämässäni on jotakin pielessä, jos tulen näin helposti näin surulliseksi, levottomaksi ja armottomaksi. Jotakin ylikuormaa, se olisi saatava purettua. Vähitellen alan hahmottaa, miten julmaa on sillä lailla kävellä yössä ja miettiä näitä asioita, koetella mielessään kaikkia ratkaisuja. Kyllä toisten osallisten pitäisi tietää, millaista mielikuvatyötä teen. Niinpä kävelen kotiin, puhun lyhyesti Vompsun kanssa ja kapuan rappuset ylös Faunin luo kauhusta jäykkänä. En tiedä ollenkaan, mitä tapahtuu. Minulla ei ole minkäänlaista arvaustakaan. Enkä koe osaavani ilmaista oikein mitään. Pyörittelen avaimia kädessäni, voin hätätapauksessa ojentaa ne ja paeta, jos tilanne käy oikein kammottavaksi. En pysty lopettamaan itkemistä mitenkään, olen kauhuissani ja lamaantunut ja järkyttynyt siitä, mitä sanon. Fauni nyökyttelee vakavana, muttei suutu eikä tule surulliseksi. Ei hän sillä lailla järkyty, vaikka saankin jossakin vaiheessa muodostumaan kuvan siitä, että voi olla, etten enää jaksa suhdetta, mitään suhdetta. Kun hän kerran jaksaa pysyä niin rauhallisena, rauhoitun vähitellen itsekin. Ei nyt tietenkään niin, että lakkaisin täysin itkemästä tai pelkäämästä, mutta alan vähitellen hahmottaa, miten ääliömäistä ongelmanratkaisua olen taas tekemässä. Pelko ja ikävä ja suru vaihtuu osittain kauhistukseen ja häpeään omasta ääliömäisyydestä. Haluaisin vajota maan alle tai kadota ja inhoan itseäni pistävästi. En mielestäni ansaitsisi lainkaan hyvää kohtelua vaan jonkin kamalan rangaistuksen. (Olkoonkin, etten usko rangaistuksiin, joskus tunnen, että olisi oikeudenmukaista, että minulle langetettaisiin sellainen. Kun olen tarpeeksi sekava.)

Kello on yli neljän aamuyöllä siinä vaiheessa kun olen rauhoittunut sen verran, että epäilen osaavani nukahtaa ja ymmärrän, että olen sellaisessa moodissa, jossa ei ehkä kannata tehdä kauaskantoisia kertaratkaisuja kuten katkoa ihmissuhteita. Halaamme ja hipsin alakertaan. Haluan nukkua kissojen luona. Nukahdan heti. Mutta voi, kun kello soi kuusi neljäkymmentäviisi, länttäänkin vain puhelimen kiinni ja ajattelen unenpöppörössä, etten todellakaan voi jaksaa, ei nyt, ei todellakaan.

Herään vasta kun kello on jo yli kymmenen, ja koulu alkanut aikapäivää sitten, koko päivä samaa opettajaa, sitä samaa, jonka jutuille en osaa nauraa siinä missä kaikki muut. Istun sängyssä ja halaan polvia ja tunnen kauhua siitä, että joudun menemään tunneille kesken kaiken. Opettaja ehkä kysyy jotain tai sitten vain vitsailee jotakin maanantain myöhäisestä alusta, ja äkkiä tajuan, etten mitenkään voisi kestää sitä. Mutta olen ollut kaksi aiempaa maanantaita poissa, ensin keuhkoputkentulehduksessa ja sitten mahataudissa, ja tajuan, että alkaa näyttää aika epäillyttävältä, jos olen taas maanantain poissa, ja nyt ei ole oikein edes mitään kunnon syytä. Tiistai vielä alkaa liikunnalla, enkä tiedä, missä sitä on, ja mitä kamoja pitäisi ottaa mukaan, jos en nyt mene koululle ja kuule asiasta. Tai soita jollekulle. Mutta jos soitan, tuo toinen varmasti kysyy, olenko ollut sairaana, ja mitä siihen voisi nyt vastata? Kauhistun ja itken hieman ja huomaan, etten osaa nyt mitenkään päättää, mennäkö kouluun vai ei, ja sitten tajuan, etten ole käynyt herättämässä Faunia ja hänkin on valvonut myöhään, ehkä hän onkin asunnossaan nukkumassa, ehkä hän osaisi keksiä, mitä voin tehdä. Kapuan portaat yläkertaan, mutta asunto on tyhjä. Katselen hetken liikennettä ikkunasta ja lueskelen ikkunalaudalla makaavien nuottien nimiä ja sitten päätän, että jos menenkin kouluun ruokatauon aikaan, silloin voin livahtaa luokkaan huomaamatta, opettaja ei tee siitä numeroa. Tosin en oikein edelleenkään tiedä, mitä voisin sanoa syyksi aamun poissaololle. Mutta ehkä voisin keksiä jotakin tai sanoa vain, että on tapahtunut jotakin surullista ja vaikeaa, en jaksaisi ehkä suullisesti sanoa kaikkea siinä ryhmän kuullen.

Olen tyytyväinen ajatukseen ja haluan jollakin tavalla sovittaa senkin, että sijaitsen vielä kotona enkä koululla. Avaan tietokoneen ja teen yhtä yrittäjyyden kotitehtävistä, on melkein kuin olisin tunnilla, ehkä nyt kehtaan mennä iltapäivän tunneille. Ja ihan totta: mieliala kohenee, tuntuu melkein siltä, että on ihan oikeutettua, että joskus voi olla niin vaikea olla, että menee vasta iltapäivän puolella kouluun, ainakin tässä yritän ja ponnistelen. Ja pidän silmällä kelloa, ja kun se on tarpeeksi, kiskon ulkovaatteet päälle ja sauvakävelen kouluun. On päivä, ihmisiä on ulkona vain vähäsen. Mitä lähemmäs koulua pääsen, sitä piinaavammaksi käy jännitys. Entä jos alankin itkeä, kun kysytään, miksi olen ollut poissa aamun? Mutta pidän itseni lyhyellä ohjalla ja pakotan itseäni koulua päin. Ei siitä tule mitään, jos nyt alan panikoida ja karkaan. Tiedän lukiosta oikein hyvin, miten helposti lintsaamiset kertautuvat. Silloinkaan minulla ei ollut sanoa mitään järjellistä syytä sille, miksi oli ollut poissa, enkä osannut myöskään oikein valehdella. Vai miltä kuulostaa: Tuntui, että kuristun, kun astuin bussista ulos, ja sitten olikin pakko lähteä kävelemään toiseen suuntaan, koska joku olisi voinut kysyä, missä olen ollut edellisenä päivänä. Tai että olikin pakko jäädä bussista jo aiemmin pois ja kävellä Punavuoressa koko päivä, koska ajatus kouluun menemisestä pelotti vain liikaa.

Ei, tälle ei ole koskaan ollut kunnon syytä eikä nimeä, enkä halua missään nimessä, että tämä alkaa uudelleen, että se karkaa hallinnasta samalla tavalla kuin lukiossa. Ei ihme, että niskakarvani sojottavat pystyssä ja puut näyttävät vääntelehtivän lumitaakkansa alla. Ei ihme, että tuntuu kuin vastaantulijoiden silmät poraisivat tulisia uteliaisuusreikiä. Olen väärässä paikassa väärään aikaan, mutta sinnittelen eteenpäin kohti koulua. Pihalla minua hävettää, mutta koetan pysyä kasassa. Ovi, magneettilukon avain, zrrt. Sulahdan aulaan, koetan tähyillä luokkatovereita. Koulu vaikuttaa tyhjältä ja kaikuvalta. Juoksen alakertaan, vaihdan taas sisävaatteet kaapeilla, lähden etsimään luokkaa. Pidän ryhdin kannettuna ja hymyilen ystävällisesti tutuille opettajille ja sanon hei. Aivan kuin sydämeni ei olisi loikkaamassa suusta lattialle aamiaisen kanssa. En tiedä, miksi tuntuu tältä, tämä on vain kestettävä. Luokkahuoneen ovessa on lappu siitä, että tunnit on siirretty luokkaan kolmekymmentäyksi. Etsin seuraavan vartin luokkaa kolmekymmentäyksi. En löydä sitä koulusta, ja minua vaivaa tuntu, että tämän täytyy olla painajaista, josta epäilemättä kohta herään. Mutta en herää. Norkoilen hetken vahtimestarin kopilla, josko hän lennähtäisi paikalleen ja voisin kysyä häneltä. Mutta mies on teillään. Niinpä kierrän koko koulun sisätilat - onko niitä vielä jossakin, minne en osaa hakeutua? - ja joudun typertymään saman faktan edessä: ei sitä hemmetin luokkaa ole täällä. Samalla tajuntaani syöpyy hiljalleen tieto siitä, etten ole nähnyt yhtään luokkalaistakaan käytävillä. Ne ovatkin pitäneet ruokatunnin toiseen aikaan ja joudun siis rymyämään luokkaan näyttävästi kesken tunnin, varmasti vastaamaan johonkin kysymykseen tai ainakin ottamaan vastaan jonkin särmikkään ja hauskaksi tarkoitetun kuittauksen ja ehkä naurunremakan, ja äkkiä tiedän, etten pysty siihen, en nyt, kaikki vääntyy liian painajaismaiseksi ja jalkani ovat tytisevää hyytelöä eikä aamiainen halua pysyä vatsassa. Harpon alakaapeille, kiskon päältäni sievät sisävaatteet ja sulloudun takaisin kuoritakkiin ja -housuihin ja sieppaan sauvat ja rukkaset ja kipuan portaat ja kiidän käytävien halki kohti ulko-ovea, en halua törmätä kehenkään tuttuun nyt, he voivat sanoa tai ajatella jotakin, enkä kestä olla minkään heijastuksen kohteena, ja minusta tuntuu, että kaikki se väärässä ajassa ja paikassa oleminen ja painajaisessa käveleminen näkyy kilometrien päähän, vaikka koetankin pitää ryhdin ja ilmeen ja vahtimestari istuu kopissaan ja nyt voisin vielä kysyä häneltä ja riisua vaatteet taas kerran ja laittaa sisävaatteet ja etsiä luokan, mutta katson vahtimestaria tyrmistyneenä ja näytän magneettiavainta lukolle ja lurahdan ulkoilmaan.

Pihalla pelästyn ajatusta, että ehkä salaperäisessä piiloluokassa on ikkunat, jotka antavat sinne pihalle, ehkä joku näkee minut, kiroan tunnistettavia kirjavia hauskoja vaatteitani, nyt olisi eduksi maastoutua mustanharmaaseen, ja sauvon tieheni hurjaa vauhtia. Mitä jos joku on nähnyt minut ja kysyy jotakin? Mitä ihmettä siihen voi vastata? Että oli jo valmiiksi paha olla ja alkoi tuntua yhä painajaisemmalta ja kun luokkaa ei löytynyt, pakeni paikalta? Voi luoja, että tunnen itseni naurettavaksi painellessani kauheaa vauhtia metsään turvaan. Pää vilisee kysymyksiä: Miksi tämä taas alkaa? Miten saan katkaistua tämän? Mitä ihmettä sanon nyt luokanvalvojalle? Miten ihmeessä uskallan huomenna kouluun? Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä, jos en uskalla huomenna kouluun? (Keskiviikoksi kyllä uskallan, Fauni tulee heti aamusta hierottavakseni, hän voi varmasti viedä minut vaikka kädestä pitäen sisään.) Haluan huomenna kouluun, mutta mitä ihmettä voin sanoa? Ettei oikein ollut minun päiväni eilen, eh? Tuntuu jotenkin masentavalta, että nämä koulun alkua siivittäneet pelot ovat nyt näyttäytyneet uudestaan konkreettisina ja vaikeina peitota. Että vaikka olen kuudentoista sijaan kolmenkymmenenviiden ja vaikka olen itse valinnut koulun ja haluan käydä sitä, minun on silti käytännössä hyvin vaikea mennä sinne, jos asiat menevät vinksalleen sen verran, että nukun pommiin yhtenä aamuna. Ei, tästä ei saa tulla kierrettä.

Käveltyäni kotiin koetan suhtautua asiaan jotakuinkin järkevästi: Hitto, yksi päivä, ei minua teuraaksi pistetä, ja jos huomenna en pysty menemään kouluun, voin mennä lääkäriin ja puhua lääkärille tästä, saada diagnoosin ja lääkkeet, mutta kun en halua niitä, en oikein usko siihen tapaan ratkaista ongelma, ja entä jos huomenna kaikki ovatkin muualla ja en vain tiedä sitä ja ja ja ja. Ja että ei minun ole pakko selvittää tätä poissaoloa välttämättä yhtään mitenkään. Voin vaieta siitä ja jos luokanvalvoja kysyy jotakin, voin kertoa, että minulla oli silloin hurjan vaikeaa enkä oikein pystynyt olemaan itkemättä. Ehkä jo parin päivän päästä osaisin vastata niin. Nukun pitkät päiväunet, sitten alan kirjoittaa tätä, jotta saisin edes vähän selvää siitä, mitä on tapahtunut. Edes kuvauksen tasolla.

Tuntuu jotenkin hirvittävältä ja väärältä olla näin solmussa välillä. Etenkin kun sitä ei oikein osaa selittää mitenkään. Ei minun lapsuuteni tai nuoruuteni ole mitenkään hirvittävä. On vaikeita yksityiskohtia, mutta ne eivät ole mikään salaisuus ja puhun niistä usean ihmisen kanssa kahdenkesken ja minusta tuntuu, että olen niiden kanssa ihan riittävän sinut, jotta ne eivät kummittele koko ajan. Toki minulla on auktoriteettiongelmia ja ulkopuolisuuden tunteita, mutta eivät ne nyt mikään sairaus ole eivätkä enimmäkseen saa minua käyttäytymään päätönkalkkunasti. Aika harvoin paha olo tiivistyy tällä lailla käsin kosketeltavaksi. Aika harvoin enää karkaan tilanteista tai kotoa. Enkä ole tätä ennen lintsannut koulustakaan nyt tässä koulussa. (Jotenkin tuntuu roisilta sanoa tätä lintsaamiseksi, se sana mieltyy johonkin paljon laiskempaan ja mukavuushakuisempaan toimintaan. Vai onko kaikilla lintsaajilla sama kauhu? Tai edes suurella osalla heistä?)

Jokin sentään ratkeaa. Koulutoveri roikkuu facebookissa, ja kysyn häneltä muina naisina, miten huomisen tunnit. Ei niistä kukaan muukaan tiedä. Koululle vaan ja mukaan sisäliikuntavaatteet. Toivon, ettei kukaan kysy mitään, koska en osaa selittää poissaoloani, ja kuvauskin on pitkähkön puoleinen ja sisältää lukuisia absurdeja yksityiskohtia kuten unen ja valveen sekoittumisen ja vakavan epäilyn, etten voi olla valveilla. Toivottavasti olen huomenna paremmassa jamassa, vähemmän itkuinen ja toiveikkaampi. On kyllä vaikea kuvitellakaan, etten olisi...

Tämä ei totisesti ole ollut minun päiväni.

11 kommenttia:

Ihaa, Ihaa kirjoitti...

Hal.

n. kirjoitti...

Huh mikä päivä. Huomenna parempi. *halaus*

Marja kirjoitti...

Voithan sanoa, että olit mahataudissa (pahoinvointisi laatu ei kuulu kenellekään). Ja vaikka joku olisi nähnyt sinut siellä, voit sanoa että luulit pystyväsi tulemaan loppupäivän tunneille, mutta luulo osoittautuikin vääräksi, ja palasit kotiin sairastamaan.

Jäänainen kirjoitti...

Tuli mieleeni, että tuntuukohan aika useasta tuolta, jos nukkuu liian myöhään, ja jos sitten vielä on paikka vaihtunut. Ainakin minusta tuntuu. Riippumatta siitä, millainen edeltävä päivä on ollut, ja varsinkin, jos olen nukkunut liian vähän tai huonosti. Monesti olen paennut paikalta, jos olen eksynyt ja on alkanut hävettää se eksyminen, ja sitten on jo pää ja mieli ihan sekaisin eikä uskalla mennä vaikka paikan löytäisikin, koska on ihan varma, että mutt ihmettelevät. Mutta milloin sitä itse oikeasti ihmettelee jos joku tulee myöhemmin paikalle tai on poissa tai myöhästyy? Ei sitä yleensä ajattele sekuntia pitempään, vaan hyväksyy sen sellaisena osana maailmaa, jota tapahtuu. Väsyneenä ja surkeana kaikki vain aina tuntuu liian sekavalta ja ihmiset liian tarkkaavaisilta ja tietäviltä.

Minusta voit sanoa, ettet voinut hyvin. Ei sitä sen enempää tarvtise selitellä. Jos ei voi hyvin, oli se sitten henkistä elikkä fyysistä, niin on se silti ei-hyvin-voimista. Eikä (toivon mukaan) kukaan odota henkilökohtaisempia selvityksiä asialle, ei ainakaan noin yleisesti ottaen.

M-kulkija kirjoitti...

Kyllä kaikki järjestyy. Huomenna on rauhallisempi päivä. Tommoinen lukko voi tulla tosi yllättäenkin ja mennä sen sileän tien. Jos ei pysty rauhoittumaan niin silloin on just tarpeen herättää joku valvomaan vieressä. Koitahan ottaa rauhassa.

suklaahirviö kirjoitti...

Tiedätkö.. mulla on ollut jo jonkin aikaa sellainen TUNNE, kuin jokin sussa olisi muuttunut. Siis ihan kirjoitusten perusteella. Ajattelin sen olleen opintostressi. Mutta nyt taitaa muutenkin olla raskas vaihe ollut päällä!

Tiedän tosi hyvin tuon, että 'kesken' päivän on vaikea mennä kouluun! On olemassa ihmisiä, jotka ottaisi tuollaisen poissaolon ihan lunkisti. 'Ei huvittanut/oli paha päivä/oli karmee kankkunen/peffa painoi liikaa' - tällaisia hauskoja ja rentoja kommentteja jotkut heittää kun niiden poissaoloista tulee puhe! Muistan itse hyvin. Itse asiassa tuo kankkus-syy saa aina naurunhörötykset ja selkääntakomiset aikaan!

On olemassa ihmistyyppi, joka oikein nauttii kun saa keksiä mahdollisimman 'pienen', 'hassun' tai ei-toden selityksen poissaololle. Ne ihmiset vaan kohauttaa olkapäitään poissaololle.

Itsekin olin kouluaikana oikea superlintsari. Minuakin ahdistivat joskus oppitunnit, tai siis se ajatus jo astumisesta koulun pihaan ja ovesta sisään, ihan kuin olisi joutunut NIELLYKSI..? Kuulostaa varmaan tosi hullulta. Mutta silloinkaan en osannut suhtautua siihen rentoudella. Joskus tosin nautin siitä, oli olo kuin olisi ollut jotenkin villi ja vapaa..! Kuin se koulusta 'varastettu' aika olisi ollut jotenkin kultaisempaa ja parempaa kuin tavallinen, 'laillinen' vapaa-aika..?

Voi kunpa meidän kaltaisemmekin oppisivat vähän armahtamaan itseä ja sallimaan tuollaiset henkisen pahan olon takia olevat poissaolot! Aikuinen ihminen kyllä tietää milloin ei suju. Miksi itseä pitää painostaa.. ja syyllistää?

Minusta tuntuu kuin tarvitsisit ystävän halausta, hyväksyntää ja hellimistä ja kaikkea tätä ilman mitään vaadetta vastineista. Ja kaikki asiat, koulut ja muut, mikään ei ole omaa hyvinvointia ja tasapainoa tärkeämpää! Itseään saa arvostaa myös niin, että ajattelee näin.

Lähetän halauksen, voi koeta jaksaa siellä! Sanat eivät riitä, voi kun voisi tehdä enemmän!

suklaahirviö kirjoitti...

Lisään vielä: tuollaiset itsetuho-ajatukset ovat todella huolestuttavia. Itsellänikin on niitä ollut ennen aikaan, mutta toisaalta olen aina tiennyt etten aio päättää elämää oman käden kautta. [Ellen sitten tosi vanhana, jos toinen vaihtoehto olisi elää sairaalassa.]

Toivottavasti, toivottavasti saat nyt paljon tukea! Tai jos taas ihmiset ahdistavat, niin sitten pitäisi reilusti vain viettää aikaa yksin.

lupiini kirjoitti...

Salaperäisen piiloluokan ikkunat kuulostavat tutuilta... mikäköhän siinäkin oli, että aina kun lintsasi, törmäsi johonkuhun tuttuun kadulla tai ratikassa?

Itse uskon, että kauniilla käsialalla kirjoitetut Menut on tärkeitä! Ne on sitä maailman kaunistamista ja merkityksellistämistä=onnellistamista.

Hilla kirjoitti...

Kultainen Vee, tunnistin tunteen siitä, että on niin huono, että ansaitsisi rangaistuksen. Hassua, että silloin kun olo on kurjin, mieli kääntää asian niin, että siitä pitäisi jotenkin rangaista.
Silloin, kun on fyysisesti kipeä, on kyllä valmis ottamaan vastaan hoitoa ja lempeitä sanoja ja myötätuntoa, mutta kun sielu on nimettömällä ja muodottamalla tavalla kipeänä, sitä tekee mieli ruoskia lisää. Anna nyt jonkun lähellä olevan silitellä sieluasi myötäkarvaan, hiljalleen, rauhoittavasti. Halauksia täältä etäämpää.

Tea kirjoitti...

Toisista ihmisistä ja heidän tunteistaan ei voi mitenkään loputtomasti kantaa vastuuta, ei tietenkään voi, eikä muutenkaan oikein koskaan voi luottaa siihen, että on tehnyt yhtään oikeansuuntaisia tulkintoja. Tavoissa tulkita toisten ihmisten tunteita ei minusta ole juurikaan mitään sattumanvaraista, ihmiset vaan tulkitsevat asioita niin, että saavat maailman näyttämään siedettävämmältä ja vähemmän vaikealta.

Ollaan käyty kaikenlaisia keskusteluja motiiveista ja motiivien arvailujen tarpeellisuudesta sekä tarpeettomuudesta, tiedän että ollaan eri mieltä niistä. Mutta tulkintavirheiden ennakoimiseen motiivien pohtimisesta olisi kyllä minusta paljon hyötyä.

Yleensä onkin sitten tosi kivuliasta, kun ne tulkintavirheet jotenkin hulmahtavat näkyviin, monta juttua romahtaa kerralla. Karmivaa kuulla sun yöllisistä ulkonatarpomisista ja ahdistuksista! Yhdyn edellisiin puhujiin kyllä siinä asiassa että kaiken kouluun liittyvän syyllisyyden voi unohtaa, on ihan normaalia välillä poissaolla syyttä.

Toivottavasti nyt on jo parempi, kaikilla teillä siellä! Varmaan tämäkin on ollut kuitenkin tosi hyödyllinen episodi jos on tullut esille uusia juttuja.

Maailma on niin epäreilu et ei anna rangaistuksia vaikka ois käyttäytynyt kuinka roistosti ikinä. Hajottavaa saada kaikenlaisia palkintoja (läheisyyspalkintoja) ilman että ois tehny mitään hyvistä. Mut pitää vaan vastaanottaa, ei roistoudessa rypemisestä ja muusta itserankaisusta vaan ole kertakaikkiaan mitään hyötyä.

Veloena kirjoitti...

Tea, pidän edelleen kiinni siitä, että minulle motiiveista ei ole sanottavaa hyötyä. ;) Ja on onneksi muitakin lähestymistapoja.

En kyllä tiedä, tuleeko tilanteissa yleensä mitään aitoja uutuuksia esiin. Ei kai. Ainakaan en edelleenkään tiedä, miksi mulla on välillä tosi kurja olo. Ehkä sitä tarvitaan kaiken sen riemun vastapainoksi?

(Ainakin tällainen näkemys auttaa ottamaan rennommin siinä ahdistuksen keskellä paljon tehokkaammin kuin mikään selittämisen tai itsetutkistelun pakko! Ja jälkikäteen siihen tilaan ei kuitenkaan enää pääse käsiksi.)

Heh, olen myös eri mieltä tuosta, onko maailma epäreilu, kun se ei suostu rankomaan. Minusta se on epäreilu silloin, kun rankoo. Sitäkin on välillä saanut maistaa, ja siitä kai se sitkeä tunne tuleekin, ettei saisi olla itkuisa ja sukka rutussa. Tunne, josta EI TAATUSTI OLE RAHTUAKAAN HYÖTYÄ, ja siksi se rankominen on juuri epäreilua.

Itse asiassa, Hilla dear, mun on aika vaikeaa ottaa vastaan huolenpitoa silloinkaan kun olen fyysisesti krempallani, ja osaan aika hyvin arvatakin, mistä se perintö tulee - mutta en halua sitäkään tukea,vaan heittäytyä hoivattavaksi tai ainakin yrittää opetella, josko siitä vaikka jotakin tulisi jonakin päivänä...

Niinpä, Suklis, itsen armahtaminen... harjoitukset jatkuvat! :)

Kiitos kaikille kommenteista ja halauksista! Ne auttoivat minua palautumaan tapahtumista huimasti nopeammin kuin olisin ehkä muuten osannut! En voi kyllä edelleenkään tajuta, miten jotkut ihmiset voivat olla sitä mieltä, että pitääkseen blogia pitää jotenkin olla tosi itsetietoinen ja itsevarma, minusta ainakin olen itse saanut niin armollista kohtelua, että sitä on vaikeaa käsittää. (KIITOS siitä!) Varmasti se johtuu siitä, että olen tässä osannut olla tuhannesti avoimempi kuin IRL tätä ennen, ja sitten saan sen mukaisesti tukea. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että tässä blogissa olen saanut tukea ihan ennenkuulumattomalla tavalla. En tiedä, miksi niin monet kuvittelevat, ettei blogeihin liittyisi sosiaalisen tuen puolta, vaan pikemminkin sosiaalinen uhka.