Elämäntavoitteet ja lyhyin tie helvettiin

Tein taannoin toisaalle listan elämäntavoitteista tällä hetkellä ja hämmennyin sen saamasta palautteesta. Ihmiset pitivät listasta! Hassua, koska olen aina niin epävarma kaiken tämmöisen suhteen ja teen kovasti työtä sen eteen, että saan ajatella näin ja asennoitua näin (tuntea tietysti saan näin, tunteet ovat pilviä, asenne sadetakki; tunteille en voi lyhyellä tähtäimellä mitään, mutta kyllä jo viikon valmistumisella paljon - tulee mieleen: kunpa voisin pilvillekin jotakin viikon valmistumisella, mutta ei, en sittenkään halua sellaista vastuuta, vastuuta auringonpistoksista ja kuivuudesta tai toisaalta tulvista).

Kopsaan listani tähän, koska on lauantai ja olen laiska ja ehkä tämä on jollekulle vielä uutta.

"Jokaisella meillä on joitain tavoitteita elämänsä ja tulevaisuuden suhteen. Joten tee pieni lista (20 kpl) elämäntavoitteita ja kerro ystävillesi, mitä haluat saavuttaa/tehdä ennen kuin kuolo korjaa."

1. Tahdon tehdä töitä vain juuri sen verran, että jaksan iloita työstä, tehdä sen huolella ja rakastaen.

2. Haluan oppia kommunikoimaan toisille selkeämmin ja pelottomammin, mitä missäkin tilanteessa haluan, ja myös sen, kun en oikein tiedä, missä mennään ja mitä haluaisin ja mitä haluaisin haluta.

3. Pyrkimyksenäni on levittää ympärilleni ilon, sallivuuden ja armollisuuden ilmapiiriä, jossa jokainen saa olla omalla tavallaan kummallinen, viallinen, jääräpäinen ja hankalakin, koska lopulta olemme hassuja pikku muurahaisia villisti avaruuden lakea vierivällä kivipallolla, eivätkä minimaaliset epätäydellisyytemme ole niin vakavia juttuja.

4. Tahdon oppia elämään sillä lailla, että useampana yönä on helpompi nukahtaa turvalliseen oloon.

5. Tahdon muistaa ehkä tärkeimmän tämän vuoden koulusta oppimani läksyn: miten arvokasta on vapaus päättää omasta ajankäytöstään!

6. Haluan jaksaa edelleenkin miettiä tuon tuosta, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä oikeasti tekee minut onnelliseksi ja muistaa, että kaikkea ei voi saada, ja että siitä, mille on kääntänyt selkänsä itselle tärkeämpien asioiden takia, on turha katkeroitua, jos toisille sitä heidän valintojensa seurauksina siunaantuu.

7. Haluan edelleenkin paiskia töitä tärkeiden läheissuhteiden eteen. Ei aitojen ylittämistä matalimmista kohdista, vaan avointa keskustelua ja tutkiskelua ja yhdessä oppimista, meni syteen tai saveen!

8. Jos vaikka lisäksi oppisin oikeasti rentoutumaan muutenkin kuin ihan lähimpien kanssa... :)

9. Haluaisin jakaa iloa tuottavia oivalluksia, oppia kommunikoimaan niitä innostavasti ja siten tuoda vieraampienkin ihmisten elämään tanssin rytmiä, runojen hiljaisuutta, aamuisen metsän rauhaa ja hyvää oloa toisen kosketettavaksi antautuessa...

10. Haluan lakata säikähtelemästä sitä, miten paljon kunnianhimoisempia useat tuntemani ihmiset ovat. Tai ainakin miten eri lailla. Haluan ymmärtää, että omat vaatimattomat tavoitteeni voivat olla ihan riittävät ja silti niin vaativat, että saapi nähdä, miten niitä osaan toteuttaakaan...

11. Tahdon pitää kiinni siitä, että teen asioita vain sillä tahdilla, että pystyn lähestymään niitä ilon kautta, en uhrautuen tai hammasta purren.

12. Haluaisin myös oppia eroamaan herkkäkorvaisesti, tyylikkäästi ja rakentavasti, niin rakkaus- kuin ystävyyssuhteistakin, sillä eiköhän näitä suksien ristiin menemisiä tai intressiristiriitoja ole luvassa jatkossakin, ja on jotenkin niin raivostuttavaa, että ne listaa henkkoht pettymyksikseen ja epäonnistumisikseen ja sitten hermostuksissaan kuumottaa toista osapuolta tavalla, jota tämä ei ansaitsisi. Kuten konditionaali muotoilussa antaa ymmärtää, mietin vähän, onkohan tää ees mahdollista, mutta yrittää tahdon kuitenkin... Haluan uskoa tällaisessa haaksi hioutumisen mahdolliseksi, vaikka tietysti mieluusti harjoittelisin varsin suppeasti tässä lajissa. ;)

13. Haluan säilyttää lapsenomaisen innostuksen ja kokeilunhalun.

14. Haluan olla takertumatta aiempiin valintoihini vain "Koska se olisi järkevää". Ei se ole! Kyllä sitä saa muuttaa mieltään ja jopa harhailla ja olla eksyksissä! Mitään uutta ja ihmeellistä ei tunnu löytyvän, jos takertuu vanhoihin kaavoihin tietoisella tasolla (ikään kuin esitietoisella tasolla ei takertuisi niihin jo ihan tarpeeksi).

15. Haluan säilyttää yhteyden esikielelliseen elämään ja elottomaan luontoon; metsiin, kallioihin, mereen, pilviin, hirviin, oraviin, lehmiin, kissoihin, koiriin, alpakoihin, lihasten väsymystärinään, huokauksiin ja hihityksiin.

16. Tahdon muistaa sen, että teen toisille ihmisille hyvää vain niin kauan kuin jaksan muistaa, etten oikeastaan tunne heitä lainkaan. Itseänikään. Että vain niin kauan kuin kuuntelen herkin korvin ja sormin ja ilman ennakko-oletuksia, tapahtuu kaikkea hämmentävää, hienoa, uutta, voimauttavaa.

17. Tahdon pysyä pontevana sen suhteen, että kunnioitan toisten tuntoisten olioiden intressejä, enkä koe tätä valintaani kritiikinkään edessä liian kummallisena ja hankalana.

18. Koetan muistaa sen, että ne asiat, jotka ovat toimineet kohdallani, eivät välttämättä toimi toisten kohdalla ja etteivät ne ehkä ole parhaalla mahdollisella tavalla minuakaan muokanneet. Koetan muistaa, että tiedän kauhean vähäsen ja ymmärrän sitäkin vähemmän, ja että ne näkökulmat, jotka itsestäni tuntuvat läpeensä kummallisilta, ovat jonkun toisen luontevaa, ja että voin oppia niistä paljon, vaikken niitä tahtoisikaan omaksua itselleni (ja vaikkei se usein edes olisi mahdollista, niin erilaiset elämänhistoriat ja kaikki).

19. Haluan nauraa päivittäin, hymyillä ja halata, koskettaa ja suukotella. Haluan seurata hetkien pieniä vihjeitä, juosta meren jäätä, tanssia hassuun musiikkiin, ilahtua auringosta ja seurata sitä viltin kanssa puistoon, haluan myöntää myös väsymyksen sumuun, talveen ja kiireeseen, jotta jaksan tehdä niille jotakin.

20. Haluan jaksaa pitää itseni sen verran hyvässä fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa, että ylläolevat tavoitteet pysyvät pitkään mahdollisina.

Kohta kymmenen herätti toisella foorumilla paljon keskustelua. Tänään töissä luin lounastauolla lehteä, siinä oli juttu syömishäiriöstä kärsineestä naisesta, joka täräytti suoraan, että lyhyin tie helvettiin on vertailla itseään toisiin. Siinä taitaa olla vinha perä.

Eikä ehkä kauhean kaukana ole toteamus, että lyhyin tie perhehelvettiin on perhesysteemi, jossa perheenjäseniä verrataan toisiinsa ja kysytään, että miksi sinä et voi olla niin rauhallinen/rakentava/huolellinen/kiltti/iloinen kuin tuo toinen. En ole joutunut itse kärsimään tästä lajista kovinkaan paljon, mutta tunnen monia perheitä, joissa tämä käytäntö voi paksusti, ja oma siskoni on saanut kuulla sitä aika paljon vanhemmiltani. Ei ole myöskään mukavaa olla itse se vertauksen järkevä, rakentava ja huolellinen. En halua hahmottaa itseäni sellaisena, koska ei se tunnu mitenkään todelta. (Muistan sen kerran, kun meinaan melkein suuttua kesken mukavan rupattelun, kun hyvä ystävä luonnehtii minua rauhalliseksi ja järkeväksi parisuhdeasioissa. Ei varmasti pidä paikkaansa! En taatusti ole! Enkä halua olla! En halua määrittyä noin! Se, mikä tapahtuu, tapahtuu... onhan minulla tavoitteeni, mutta ne ovat tavoitteita, en minä.) Ei se tunnu edes hyvältä, ryhdistävältä ihanteelta. Ei mistään vertauksesta voi olla sisäiseksi mittapuuksi. Tulee vain sääli ja ikävystys ja taju siitä, että tuon toisen on ehkä ikinä mahdoton päästä lähelleni, kun hänelle on toitotettu tuhannet kerrat, miten paljon etevämpi olen siinä, tässä ja tuossa. Nyt aikuisena olen kyllä koettanut viestiä siskolleni, että hänelle minusta piirretty kuva on monin paikoin virheellinen enkä ole asiasta ollenkaan samaa mieltä kuin vanhempani, jotka ovat alusta saakka pitäneet myönteisenä kasvatuksena sitä, että kehutaan pingottuneen pidättyvää julkisivua ja jätetään mainitsematta sen alla odottavat syvät kuilut, joihin kuitenkin säännöllisesti romahtelen, vaikken ehkä yhtä näyttävästi kuin sisko.

Vertailumetodista olen saanut jo lapseni tarpeekseni, vaikkei minua olekaan kovasti verrattu muihin perheenjäseniin, ei ainakaan moittivasti. Minua nimittäin verrattiin hyvin ahkerasti ja melko syyllistävään sävyyn reippaampiin lapsiin, ikätovereihini. Niihin, jotka menivät suuna päänä, tykkäsivät esiintyä ja hurmata aikuiset. Sen sijaan, että olisivat jääneet nyhjäämään arkoina ja luimukorvaisina ja silmännurkat pakoteitä paikantaen. On aika vaikeaa muodostaa itsestään sellaista kuvaa, jossa ei näyttäisi tuolta: Pälyilevä eläin, joka jää vatvomaan kynnyksille, luimuilemaan ja empimään. Joka lähestyy enintään kehissä, vähä kerrassaan, koko ajan valmiina säpsähtämään karkuun. Ja silti tiedän, ettei se voi olla koko kuva. Mutta on aika vaikeaa saada hallintaan ja ympäripuhuttua ääni, joka toistaa automaattikelauksella: ei kukaan tule sinua hakemaan, itse pitää mennä ja tehdä ja saada aikaan, ei kukaan tule auttamaan, on oltava reipas, pää vaan pystyyn ja menoksi, mitä siinä vielä vatvot, tuo on ihan naurettavaa arkailua, rohkea rokan syö, ja niin edelleen.

On jotenkin kuvottavaa, että ajatukset uskaltavat sanoa noin itselle, kun eivät ne muihin koskaan kohdistu noin, vaan paikantavat toisten ujouden ja jännityksen ja pitävät sitä sympaattisena, osoituksena jonkin sortin hengenheimolaisuudesta. (Vaikken tietysti toisillekaan osaa sanoa mitään auttavaa, avaavaa tai järkevää, yleensä.) En pidä tuosta äänestä, en sen sävystä. En pidä siitä, miten sen sanat vain lisäävät vaikeutta lähestyä toisia, etenkin niitä pelottavia, niitä jotka vaikuttavat siltä, etteivät ne ole ikinä hahmottaneet itseään pieneksi säikyksi olennoksi, jonkinlaiseksi käveleväksi mytyksi, joka vinkaisee kauhusta, kun se huomataan ja siihen luodaan tutkiva, neutraali silmäys. Tiedän, että useimmat kokevat jotakin tuon kaltaista ainakin joissain tilanteissa ja seurueissa, ja vaikka eivät kokisikaan - entä sitten? Eivät he välttämättä suhtaudu halveksien lähestymishitauteeni ja epäröinteihini. Ei niihin ehkä suhtaudu halveksuvasti kuin muutama ihminen tässä maailmassa. Heitä kenkuttavat ne mahdollisuudet, jotka menetän tuolla lailla käyttäytymällä. (Empatian ja toisten kautta elämisen ero tulee ilmi tismalleen tässä kohdin. Ja kun joku koettaa elää kauttani, koen aika epämiellyttävän tuntemuksen, että joku koettaa riistää minulta jotakin tärkeää ja arvokasta - tuon elämän omaehtoisuuden, omalakisuuden; merkityskamppailun aiheeksi tulee yllättäen se, mistä oikeastaan vain minulla voisi olla sanani sanottavana. Onko mikään ihme, että minun täytyy kirjoittaa kirjoittamistani, että olen tehnyt sitä niin kauan kuin muistan ja että en pysty uskomaan, että lopulta muuta kuin ohihuutaisin kaikella kirjoituksellani, ohihuutaisin niistä, jotka eivät halua hyväksyä kokemukseni tällaisuutta. Sillä eivätkö juuri he sano myös, ettei näin pidä ajatella eikä kirjoittaa? Joskus tuntuu aika raskaalta, kun se, mikä on itselle hyvin tärkeää ja tuntuu joskus melkein yksin pitävän kiinni elämänjanossa, on sellaista, mitä omat vanhemmat eivät osaa hyväksyä, eivät ainakaan kaikissa moodeissaan. Toisaalta, mikä minä olen heiltä penäämään hyväksyntää - hitto vie, en itse hyväksy sitä, etteivät he hyväksy kirjoittamistani ja sitä, että saatan olla tuskainen toisinaan. Ehkä olisi vain hyvä lakata suremasta tätä kaikkea, mutten oikein tiedä, miten sen sureminen lopetetaan. Välillä kyllä naurankin kaikelle tälle, on tässä hullunkurisetkin puolensa. Joskus olen vihainen tästä. Joskus olen vain huudattavan kyllästynyt. Ei kai sillä ole niin paljon väliä.)

Kunpa aina voisi muistaa, miten neutraaleissa joukoissa sitä enimmäkseen kuljeskelee. Suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää ärsyttää minussa ne mahdollisuudet, jotka menetän tällä lailla käyttäytymällä. Ehkä he ovat jopa tyytyväisiä siitä, että ujouteni ja toisenlaisten kiinnostuksenkohteideni myötä nuo mahdollisuudet ovat esteettömämmin (jos kyseessä on niukka resurssi) toisten tavoiteltavissa, niiden, jotka kokevat ne omiksi mahdollisuuksikseen ja nauttivat niiden toteuttamisesta.

Joskus saatan hämmentyä, kun tajuan toimivani reippaasti. Tai kun huomaan, että joku ihminen onkin fyysisesti minua lyhyempi. (Miellän heidätkin muistissani paljon itseäni suurempina.) Nämä ovat jotenkin neutraaleja toteamuksia, lievästi huvittavia. Ajattelin niitä tänään töihin kävellessäni. Tutut liikkeenikkunat, talsittu matka, toistuva lauantaipäivä. Ajattelin sitäkin, miten en osaa surra sitä, etten koskaan mielestäni näytä kauniilta tai mukavalta, harvemmin mukiinmenevältäkään. Toiset saattavat säikähtää sitä ja surra. Itseni on vain tyydyttävä siihen, etten kiinnity liikaa tuollaisiin mittapuihin ja että muistan, etteivät omat arvioni ole niin intersubjektiivisesti päteviä. Se riittäköön, että on joku, joka pitää minua viehättävänä. Niin viehättävänä, että saan hihittää ja telmiä ja kirmata syliin, kaikkea sitä, mitä kaipasin niin paljon enemmän joskus kauan sitten. Se on luotettavampaa kuin oma hahmotukseni asiasta, mitä ulkoisiin seikkoihin tulee. Mitä naiselta vaikuttamiseen tulee. Pidän kyllä itseäni ihan onnistuneena eläimenä ja pidän siitä, miltä kehoni tuntuu sisältäkäsin, sen liikahduksista, sekä tahdonalaisista että unenrajaisista, reflekseistäkin, siitä miten lihakset panevat hanttiin, jos niitä lähestyy turhan kovakouraisesti venyttäen, miten ne alkavat treblata. En vain oikein usko, että voisin äkisti alkaa pitää itseäni pintatasoa tarkastellen kauniina tai miellyttävän näköisenä. (Enimmäkseen en toki yritäkään kovasti tällä saralla, koen ne ponnistelut jotenkin elämänvastaisina, en halua olla syömättä enkä ajaa itseäni treeni- tai meikkiputkeen.) Ehkä itsensä kauniina hahmottaminen on vähän liikaa vaadittu, kun ottaa perhetaustani huomioon. Alitan standardit niin että paukkuu. En jaksa meikata aina juhliinkaan, saati roskista viedessä, enkä ole ikinä edes harkinnut kauneusleikkausta. Enkä oikein osaa jutella näistä asioista äidin ja siskon kanssa, he ovat valinneet ponnistelun ja minä luovuttamisen. Enkä jaksa oikein enää surra tätä, tällä lailla elämäni vain on sujunut. Ehkä minun pitäisi tuntea itseni jotenkin lannistuneeksi ja raukkamaiseksi, kun en enää yritä vakuuttua mistään tällaisesta. Mutta en jaksa. Minusta tuntuu ihan hyvältä praktiselta päätökseltä sulkea silmäni omilta arvioiltani näissä asioissa. En ole selvästikään kovin asiantunteva tässä kysymyksessä.

Ajattelen tänään äitiä, kun kävelen töihin. Hänen ahdistustaan. Omia ristiriitaisia tunteitani häntä kohtaan. Ottamaani välimatkaa. Vanhempieni halua tulkita jokainen vastaamatta jäänyt puhelinsoitto yrityksekseni tavoitella heitä, vaikka puhelimen muistista he voisivat havaita, että soittaja on kyllä ollut joku muu. Sitä kaikkea, mistä olen kiitollinen ja mistä pidän. Ja kaikkea, mistä olen ärtynyt, vihainen, surullinen, lannistunut. Sitä miten haluaisin joskus vain huutaa suoraa huutoa ilman sanoja, päästää sen kaiken pois itsestäni, vieräyttää sen siihen hillitysti sisustettuun olohuoneeseen, ja samanaikaista haluttomuuttani tehdä niin, koska olen toki yrittänyt ja jollakin kummalla tavalla tunnen edelleen vastuuta siitä, etten saisi sillä lailla järkyttää, koska ei se ole sopivaa ja eivät he siitä toivu niin notkeasti kuin soisin heidän toipuvan. Ajattelen uudestaan sitä, miksi äidin on helpompaa viettää aikaa töissä kuin kotona, miksi hän välttelee kotia. Miten sen kaiken täytyy hänestä tuntua valtavalta ponnistukselta, suoritukselta, pusertamiselta. Miten jokainen sotkuinen sohvankulma huutaa, kirkuu epäonnistumista, samoin meidän lasten luonteenpiirteet, miten se kaikki säpälöityy eteenpäin siihen, että voin maata täysin rauhallisena keskellä sekasotkua omassa kodissani, mutta en kestä sitä, että tulee vieraita, koska he voivat ahdistua sotkemisestani yhtä paljon, vai voivatko, kuka sen tietää, ei, ei se oikeastaan voi tarkemmin ajatellen mennä niin, mutta me ihmiset, me vain mieluummin ajattelemme toisiamme eriöitämme siistivinä, oikovaatteisina, tahrattomina ja korkeintaan tahdonalaisesti joltakin haisevina. Miksi? Mikä siinä muussa uhkaa?

Tiedän itse siistineeni ahkerimmin silloin kun olin psyykkisesti siinä pisteessä, että hiukset lähtivät suihkussa tukkoina ja harkitsin tosissani, pitäisikö minun mennä lääkäriin, jos he vaikka siellä jotenkin - no, en oikein osannut muotoilla, millaista interventiota olisin tarkalleen kaivannut, joten en sitten mennyt. Mutta sinä talvena siistin ja koetin löytää siitä järjestyksen romahtaneen tilalle. Ja koetin olla reipas ja rohkea ja kaikkea muuta tuollaista, jonka koen hyvin vieraaksi muuten.

Sinä talvena kuvittelin myös purkaneeni pääni kuin kuulakärkikynän, kuvittelin vieterit ja putket ja ruuvautuvat ulkokappaleet ja taskuklipsin ja painonapin siihen kaikki erilleen, valoon, ja tunsin hämmennystä, miten tämän kaiken voisi pystyä kokoamaan. (Lapsena sain isältä kokonaisen kassillisen kuulakärkikyniä, joihin oli painettu väärin kaksi tekstiä päällekkäin. Purin kynät enkä osannut koota niitä. Ajattelin, että seuraavasta opin. Viimeisiä en kai purkanut, välillä otin kyniä muihin leikkeihin. Kun piirsin sukkahousuihin muurahaisia, sain kovasti toruja. Isä karjui, miten voin olla niin idiootti, äiti suuttui isälle nimittelemisestä, tunsin itseni syypääksi heidän eroonsa, jota ei koskaan tapahtunut.) Että ihminen voi olla väärässä... kuvitella purkaneensa kynä osiinsa. Ikään kuin osia ei voisi vielä edelleen pieniä. Tai menettää ylipäänsä halua koota kynä. Tai pää.

Tiedän äidinkin pelkäävän, että hänet vain viedään lupaa kysymättä. Se pelko näkyy harvoin, mutta on ilmestyessään aika vahva. Ja hänkin haluaa karata, kun pelkää, kyydittää itse itsensä pakoon riitasoinnuilta. Hän ei koskaan karannut, tai en ainakaan muista, vaikka puhui monta kertaa erimuotoisista pakenemisista: milloin junalla, laivalla, lentokoneella, milloin junan alle tai hyiseen mereen, minne vain pois helvetistä meidän kanssamme.

Tänään mietin sitäkin, kävellessä, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa, joka on matkalla tuota lyhyintä tietä helvettiin. Jos sellaisen kanssa taittaa matkaa, eikö itsekin matkusta helvettiä päin? Voiko voida hyvin, jos vieressä toinen parpattaa kaiken aikaa vertaavia lauseita? Eipä kai. Ei, vaikka toinen vertaisi vain itseään eikä koskaan kysyisi minulta, mikset sinä voi sitä ja tätä kun tuokin kerran voi.

Sekin tuli mieleen, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa kuin minä, sellaisen joka kyselee koko ajan ja ihmettelee, ja taistelee jatkuvasti itsessään ankaruutta vastaan nauramalla päin sen ankaruuden naamaa ja välillä vaanimalla sitä siellä, missä ankaruus heittäytyy varomattomaksi eikä siten piilottaudu yhtä tarkasti kuin toisaalla. Ja että onko kaikilla tosiaan vaikeaa omilla tavoillaan ja kuinka vähän me ymmärrämme niiden toisten vaikeuksista, tai ainakin minä ymmärrän kauhean vähän, tunnen tänäänkin tyhmäksi itseni, kun olen kolmenkymmenenviiden ja alan vasta nyt hahmottaa, että ehkä se seikka, että äidille koti on niin helvetillinen paikka, jotakin karmivaa ja paettavaa, ei olekaan minun syytäni tai siskon, ja olenhan minä tätä aiemminkin miettinyt joskus, mutta miten sen aina unohtaa, uudestaan ja uudestaan, ja sitten löytää sen ja hämmentyy, miten on mahdollista, että sillä lailla harhautuu muualle ja tuntee pelkät kaiut itsessään, eikä osaa sanoa niille, että lopettakaa, tässä on muutenkin tekemistä. Eikä silti ole tyhmää muistaa uudestaan, oivaltaa uudestaan, hyvähän se vain on.

Ja se on niin kovin vaikea muistaa. Että tämä riittää, tämä hitaus.