Polut

Lumi peittää maaston ja maamerkit, hassun muotoisen kiven, josta tietää, että pitäisi lähteä oikaisemaan kallioiden yli. Kalliot? Niin, nekin on huputettu. Minimalisti on sisustanut metsän tähän vuodenaikaan, ja siementen, korsien, pikkukivien, mutapaikkojen, sammalen, jäkälän, sienien, varpujen ja kukkien pilkuttama vihreä, tuulessa taipuva moninaisuus on heitetty romukoppaan. Muutama yksinäinen vadelmanpiiska on sentään saanut jäädä elävöittämään maisemaa. Keskellä tyhjää niiden eleiden draama saa valtavat puitteet. Ilmiö on tuttu näyttämöltä: jos joku ojentaa sormensa keskellä väkijoukkoa seistessään, ei se mitään, kukaan ei huomaa, hyvä jos ihminen itsekään, mutta jos tanssija seisoo mustalla näyttämöllä valokiilassa ja ojentaa sormensa - no, se on aika dramaattinen ele, eikö vaan?

Maamerkkien sijaan metsä on nyt täynnä polkuja. Onhan siellä ollut ennenkin polkuja, mutta ne tuntuvat eri poluilta, vaikka epäilenkin, että nämä nykyiset seurailevat tarkasti polunpohjia lumen alla. Metsä vain näyttää, tuoksuu, kuulostaa ja tuntuu jalan alla niin erilaiselta kuin ennen, että vanhojen polkujen kulkua kaiken sen detaljien massan lävitse on vaikeaa hahmottaa. Tekivätkö ne tällaisia kiemuroita? Kiertääkö tämä polku itse asiassa jonkin lumeen maastoutuneen lohkareen tai liukkaan kallion kulman? Soistuneen lätäkön? Nyt jäljelle jää vain kummallinen jälkien mutka lumella.

Poluille eksyy monia, joiden ei pitäisi oikeastaan eksyä niille ollenkaan. Heillä on matalavartiset kengät eikä lainkaan säärystimiä. Kun vastaan kävelee toinen ihminen - polulla, ennenkuulumatonta - he jäävät paikoilleen luimistelemaan ja pohtimaan, mitä tehdä. Hymyilen mursuhymyn ja humpsaan umpihankeen. Minulla on nimittäin mainiot talvikengät ja villaiset säärystimet eikä umpikahluusta siten seuraa mitään sen vakavampaa kuin tarve nostella jalkoja vähän tavanomaista korkeammalle. (Ja senkin ajattelen hyödyllisenä treeninä.) Joitakuita vastaantulijoita tämä käytös ahdistaa. Olen nyt lumiaikana saanut kuulla kahdesti kivahduksen, ettei sentään hangen puolelle tarvitse mennä. Toiselle kivahtajalle vastasin, että tarvitseepas, jotta pääsemme jatkamaan kulkua, ja ettei se mitenkään haittaa, ei ainakaan minua. (Häntä se kyllä jotenkin kismitti.) Toisen kommentista hämmennyin niin, että lakkasin vain hymyilemästä ja rynnistin säikkynä hänen ohitseen. Ja sitten jälkeenpäin mietin, miten hän olisi ratkaissut ohittamispulman. Olisinko ehkä ryöminyt hänen haarovälistään tai toisinpäin, tai kenties kiivennyt hänen olkapäänsä yli toiselle puolelle tai jotakin, tai ehkä loikannut oksaan yläpuolella ja heilauttanut itseni siitä hänen ylitseen komealla apinankeinauksella? Minusta se kuulostaa aika akrobaattiselta. Mieluummin hangen kautta!

Enimmäkseen poluilla saa kulkea rauhassa, ja sen takia tietysti niille hakeudunkin. Ja jalkaterien ja nilkan pikkulihasten, mutta se on tylsempi tarina. Metsä näyttää kummalliselta. Lunta on muurautunut pystysuoriin varpuihin paakkuina. Kun tuulee, lunta varisee puista hangelle. Tuntuu kuin suuri eläin hengittäisi lunta. Linnun siipi on piirtänyt aukealle paikalle kampakeraamisen kuvion.

Siihen, että pointillisti palaa ja sisustaa metsän uuteen uskoon, ei mene enää kauan.

Odotan sitä kaikkea kovasti, niin kovasti, että melkein sattuu. Onneksi koulu nielee päiviä, enää joitakin viikkoja koulua, sitten työharjoittelu, sitten enää lyhyt koulujakso, kesä. Valo tuntuu jo. Hitusen, mutta kuitenkin. Olen kuullut talitinttien tityyttävän hurjasti ja huomannut, ettei lumi ole vielä sinistä, kun astun koulun ovesta metsään, poluille.

Pääsen polkuja pitkin, vain muutaman autotien yli oikaisten, miltei koko matkan, aina kivikaupunkiosuuteen saakka.