Päivät imeytyvät jonnekin. Paleluun, puoliflunssaan, väsymykseen, tuollaiseen epämääräiseen talvisaastaan. Koetan suhtautua lumeen ja talveen mukavasti, mutta olen niitä kurkkua myöten täynnä. Haluan auringon! Meren jää on okei, mutta vain auringossa.
Parhailta tuntuvat päivät, jolloin koulussa vain hierotaan. Se tuntuu mielekkäältä. Ja päivät, jolloin koulua ei ole lainkaan. Muut puhuvat siitä, kuinka illat ja viikonloput menevät opinnäytetyötä ja esseitä tehdessä. Olen työntänyt ne jonnekin kauemmas. Jos vaikka aurinkoa tulisi jossain vaiheessa ja äkisti jaksaisi. Tänään posti kantaa kotiin yhden kirjan opinnäytetyömateriaalia. Katselen sitä hetken ja lykkään sen pöydälle. Ei nyt. Sillä myös kamera on saapunut. Minulla on viimein taas se kamera, josta pidän kaikista eniten, sama kuin ensimmäinen digikamerani. Pidänkö siitä edelleen eniten, jää nähtäväksi.
Hurjaa, minne kaikki päivät katoavat. Tätä vauhtia työura on pian hurahtanut ja joudun varaosiksi, ajattelen appelsiinia koulussa mutustaessani. (Samaa tulen ajatelleeksi, kun herään keskellä yötä siihen, miten olen hikoillut vaatteet litimäriksi. Aika kuluu niin nopeasti. Eikö vielä äsken ollut vuosi 2005, ja sitä ennen 1996, sitä ennen 1989?) Siinä on jotakin lohduttavaa. Kevääseen ei voi olla enää pitkälti.
Katselen hämmentyneenä, miten yksi nainen kumoaa biojäteastiaan puolet lautasestaan. Tai siis ruoasta lautasella. Olen nähnyt tämän saman naisen tekevän niin jo monet kerrat. Asia ei tunnu haittaavan häntä mitenkään. Minä taas usein huomaan ajattelevani, miten harmillista on, miten paljon luonnonvaroja hömppään elämääni kuluu. Pidän kyllä tavallaan elämästäni ja aika usein minusta tuntuu, että minulla on oikeus hengittää ja syödä, mutta toisaalta, kun en kerran saa aikaiseksi mitään järkevämpää kuin ihmetellä ja poukkoilla suunnitelmasta toiseen, tuntuu moinen kuluttavuus myös vähän turhalta. Ja minä sentään syön ruoan, jonka nostan lautaselleni. En tiedä, miten tulisin toimeen itseni kanssa, jos kumoaisin ruokaa päivästä toiseen bioastiaan tuosta noin vain. Siinä on jotakin mystistä ja hämmentävää, miten helposti nainen näyttää sen tekevän.
Tekstit
ごっつんこ
1 päivä sitten
4 kommenttia:
Päivien katoavuudesta:
Luen erään psykiatrin kirjoittamaa kirjaa (Sullivan: The Interpersonal Theory of Psychiatry) ihmisen kehityksestä ja siitä mikä on voinut mennä pieleen. Kun en ole alan spesialisti mitenkään, enkä aina jaksa ottaa sanakirjaa tarkistaakseni sanojen merkityksiä, on lukemiskokemukseni jäänyt jotenkin fragmentaariseksi. Mutta, vaikka tuo elämän varhaisten vaiheiden kokemusten paino myöhemmässä elämässä ei ole mitään uutta, tulee eteeni välillä lauseita, joiden merkitys sävähtää kirkkaana, kuin tuliteränä selityksenä ympäröivästä maailmasta.
Niin, luin juuri eilen, kuinka hallitsevana piirteenä monella on tuska (anxiety) ulottaen lonkeroitaan vaikka mihin. Voisin kuvitella Sullivanin tuskan vaikutuksia kuvatessaan ottavan esimerkin ihmisistä, joilla ei ole tuskaa, siis pienen joukon onnekkaita, jotka eivät koskaan tai juuri koskaan herää yöllä hikoillen katsomaan kalenteria tai kellon viisareita, jotka kulkevat ja kulkevat. Näiden ihmisten onni oli siis syntyä onnellisten tähtien tarhaan, turvalliseen maailmaan. Ja sellaisilla ihmisillä, jotka taakseen katsoessaan näkevät vain hyvää ja kaunista, ei ikään kuin koskaan olisi menetyksiä tai kaihoa menneeseen. Ikään kuin elämä nyt on pelkästään rakentunut jo koetuista hyvistä asioista, ja mikään ei voisi huomenna suistaa sellaista varmuutta radaltaan.
Ovatkohan enkeleitä keskuudessamme?
Juha: minä en usko, että sellaisia ihmisiä on, joden elämään ei sisälly tuskaa ja ahdistusta. Kipu nyt vain on erottamaton osa ihmiselämää (ja luulisin, että kaikkien tuntevien olentojen elämää).
Eroa yksilöiden välillä on ehkä lähinnä siinä, miten helposti hyväksymme kulloiset tuntemuksemme. Suurinta kipua, vihaa ja masennusta tuottaa oma kamppailumme negatiivisiksi luokittelemamme tuntemuksia vastaan, ei niinkään ne tuntemukset. Ainakin omalta osaltani olen näin todennut.
Olen tarvinnut kyllä buddhalaista opetusta avukseni ymmärtääkseni tämän.
Sillä hetkellä, kun tajusin, että kaikkien elämään kuuluu tuskaa, oma taakkani helpotti kertaheitolla. Aijaa? Eiköminussa olekaan mitään vikaa? Siksikö kärsin välillä, että se kuuluu asiaan? No mutta sittenhän voin vain elää surutta!
congstbo
Walopää: Ei ehkä sellaisia ihmisiä ole, mutta jos keskuudessamme on enkeleitä. Sellaisia, jotka suojelevat meitä tekemästä itsellemme väkivaltaa vielä enemmän. Niin, tai puolienkeleitä. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan missään ensimmäisiä, parhaita, aktiivisimpia, mutta osaavat sen taidon katsoa ikkunasta talvipäivää, aurinkoa, joka himmeänä loistaa utupilven takaa. Kokea itsensä hetken täydelliseksi, vahvaksi; kuinka taivas on vain askelen päässä.
Lähetä kommentti