perjantai 4. syyskuuta 2009

Välittämisestä ja sairastamisesta

Olen vaihteen vuoksi sairastunut. Normaaliin räkäflunssaan, olettaisin. Kuumeilen vähän, se ei sovi sikainfluenssan kuumekäyrän kanssa yksiin, ja hyvä niin. Koulussa meille on jaettu turvaohjeet, joissa muistutetaan käsien pesemisen tärkeydestä ja eilen kouluterveydenhoitaja kävi vielä erikseen teroittamassa meille, että vaikka perusterve nuori ihminen ei kuolekaan sikainfluenssaan todennäköisesti, hän voi tartuttaa sen jollekulle toiselle, jollekulle joka on ehkä juuri synnyttänyt tai jolla on kotona pieni lapsi tai jolla on läppävika tai astma. Eihän niistä ihmisistä, jotka päivittäin tapaa, tosiaankaan tiedä kaikkea. Ei vaikka elisi kuten itse elän, eli mahdollisimman kaukana paikoista, joihin ahtautuu vieraita ihmisiä. (Ja silti käyn nyt koulua, jossa tungeksii seitsemänsataa ihmistä.)

Olen aika ahdistunut sikainfluenssasta, se tuntuu rajulta epidemialta, mikäli etenee ennusteiden mukaisesti. Oma lapsuudenperheenikin pitää sisällään riskiryhmän ihmisiä. Ja kahdella ystävälläni on pienet vauvat ja pari vielä kohta synnyttää. Ja kouluun on mentävä, paitsi tänään. Aikamoinen epidemiapesäke, vaikka kaikki tosiaan pesisivät käsiään joka välissä ja heittäisivät heti niistettyään nenäliinat roskiin ohjeiden mukaisesti! En jotenkin osaa olla välittämättä siitä, levitänkö jotakin epidemiaa eteenpäin vai en. (Kai sekin on osa välittämistä, josta ajattelin vähän kirjoittaa nyt, sairaana tai ei, koska haluan jotenkin käsitellä asiaa. Eh, tällä päällä siitä ei voi tulla kuin takkua.)

Koulua oli eilen vain puolipäiväisesti, ja ihmettelin jo tuon neljän tunnin aikana, miksi tarkkaavaisuuteni ei vain suostu kohdistumaan. Yleensä olemistaan ja kiinnostustaan on helppoa suunnata, on yksinkertaista tarttua kiinni sanoihin ja merkitysrakenteisiin ja kiskaista ne osaksi jo valmista tietorakennelmaa ja siten löytää uusia, jännittäviä tarkastelukulmia. Nyt kuitenkin tuntui kuin sanat olisivat jääneet leijailemaan irrallisina ja kaikuvina ja jotenkin vaikeaselkoisina ilmaan, lipsahtaneet mielen näpeistä. Katselin siinä niiden leijumista ja vähitellen tolkkusin, ettei kaikki taida olla ihan normaalisti. Olin nukkunut hyvin, mutta silmät eivät tahtoneet pysyä auki. Muilla oli t-paidat, itse palelin villapaidassa. Kotimatka pyörällä kesti kauan. Reisissäni ei ollut voimaa, ne tärisivät, jos koetin ajaa kävelytahtia kovempaa. Kotona kaaduin sänkyyn ja nukuin. Nyt siitä on suunnilleen tasan vuorokausi ja olen lähinnä nukkunut, mitä nyt soittanut luokanvalvojalle ja kertonut kuumeesta, ja sitten työpaikkaan ja perunut huomisen työvuoron - tosin pomo oli jo nähnyt facebookista, että olen sairas. (Ehkä myöhemmin ilmoitus facebookiin voisi riittää?) Makaamisen ja nukkumisen on katkaissut vain se, että illalla kävin lyhyesti Faunilla pyjama päällä ja pipo päässä, kun Vompsu meni sinne tekemään ensin läksyjään ja sanoi, että minäkin olen kuulemma tervetullut, sairas tai ei.

Tuntuu kummalliselta mennä kylään pyjamassa, olkoonkin että Faunin asunto on osa avokommuuniamme ja käyn siellä välillä suihkussakin jos pyykit tukkivat oman kylppärimme ja sitten tietysti myös välillä leipomassa. (Nyt koulun aikana en ole saanut leivottua. Tuntuu etten jaksa oikein mitään muuta. Kaikki ne uudet ihmiset, tilat ja tapa järjestää aikaa imevät voimat.) Huomasin pyyteleväni anteeksi sekä pyjamaani, pipoani, sairastumistani että sitä, että saatan tartuttaa toiset. Mutta Vompsu ja Fauni vain huiskauttelivat käsiään ja tekivät selväksi, ettei sairastumista tarvitse pyytäää anteeksi. Kai sen jollakin tasolla tajuankin, mutta silti on vaikeaa päästä irti siitä tuskastumisesta, jolla vanhempani reagoivat sairastumisiini, ikään kuin ne olisivat olleet jokin tietoinen kepposeni, joka sotki heidän entisestäänkin kuormitetun arkensa. Siltä ne ovat varmasti tuntuneetkin heidän aikatauluillaan. Ei ihme, että minun on vaikeaa tunnistaa sairauksien ensimerkkejä ja sinnittelen sinne saakka, että kaadun sänkyyn vuorokaudeksi, kun en enää pysy pystyssä. Lapsuudenperheessäni se on ollut toimiva selviytymisstrategia. Tuntuu niin uskomattomalta, että nyt saan armollisesti sairastaa ja jäädä kuumeisena kotiin sen sijaan, että vain yrittäisin mennä sairaana kouluun ja koettaisin suoriutua siellä normaaliin tapaan.

Sairas tai ei, kävin tänäänkin aamulla kopistamassa Faunin ovea. Meillä on tällainen tapa, koska hänen on ollut vaikeaa motivoitua töihin lähtemiseen ja hän on vain jäänyt luvattoman usein kotiin ilman mitään syytä. Nyt hänen pomonsa on puuttunut asiaan, ja samoin tietysti minä, koska en oikein ymmärrä, mistä on tarkalleen kyse, ja huomasin, että asia kuitenkin vaivaa Fauniakin, vaikka hän on aika tehokas tunkemaan häiritsevät ajatukset tarkkaavaisuuden laitamille aika samalla tavalla kuin itsekin osaan tehdä. Muistan kyllä, miltä tuntui lintsata lukioikäisenä, mutta Fauni ei selvästikään elä samanlaista angstia kuin itse elin teininä. Olen koettanut kysellä ja kuunnella ja eritellä mahdollisia motivoivia tekijöitä ja lähestymis- ja loitontumistavoitteita ja suurempia elämänpyrkimyksiä ja niille vastakkaisia pyrkimyksiä ja saada jotakin kuvaa jumittuneesta tilanteesta, mutta tuntuu siltä, ettei siitä saa tolkkua, ei ainakaan millään siistin yksiselitteisellä tavalla. (No, oma elämäni on kyllä tässä suhteessa ihan samanlaista. Ei sekään siististi putoa mihinkään lokeroihin. Eivät kai elämät muutenkaan. Jälkeenpäin voi tehdä jostakin spagettioksennuksesta tarinan, mutta ei tarvita kuin iso elämänmuutos, ja kas: tarinat purkautuvat ja ne on punottava uudelleen.) Niinpä koetan auttaa tilanteessa jollakin tuollaisella pienellä konkreettisella tavalla: koputtamalla oveen joka aamu ja sanomalla hyvää huomenta. Siihen menee ehkä kaksi minuuttia ja joudun joka tapauksessa heräämään omaan kouluuni, ei kaksi minuuttia siinä paljon paina, ja samalla voin tarkistaa, että Fauni joutuu kampeamaan itsensä jaloilleen ja tulee muistutetuksi siitä, että joku toinenkin välittää siitä, että hän saa taas työasiansa kuntoon. (Ilahduin kuullessani, että pomo oli pitänyt tätä elettä merkkinä siitä, että konkreettisiin toimiin on ryhdytty.)

Tuo välittäminen ja sen kokeminen, että joku toinenkin välittää, on ilmeisesti yksi suurimmista motivoijista, vaikkei siitä ehkä niin paljon puhutakaan. Aika monissa terapiatyötä käsittelevissä opuksissa siihen viitataan ohimennen esimerkiksi terapiasuhteen toimivuutena tai empatiana, joskus onneksi kunnollakin ja eritellysti. Esimerkiksi Fred Hanna on kirjoittanut siitä, miten yllättyi ja vähän pettyikin psykoterapeutin uransa alussa kysyessään asiakkailtaan, mikä tarkalleen oli pitänyt nämä sinnikkäinä joskus aika tuskallistenkin muutosponnistusten keskellä. Asiakkaat nimittäin nimesivät hienojen tekniikoiden sijaan tärkeimmäksi sen yksinkertaisen seikan, että he jaksoivat ponnistella, sietää ahdistusta ja purra hammasta tietäessään, että joku tosissaan välitti heistä ja siitä, miten heille kävisi. Se tuntuu aika hurjalta sanallistettuna: että ihmisellä ja hänen onnellisuudellaan olisi väliä vain jos sillä on jollekulle toisellekin väliä. Mutta toisaalta, kun ajattelen oman elämäni vaikeita kohtia, niitä kaikkia luonnehtii kauhean hyvin se tunne, ettei millään ole mitään väliä JA ettei kukaan muu edes huomaisi, jos äkisti katoaisin maan päältä, puff.

Tietysti välittäminen on jotakin hyvin erityistä. Se ei tarkoita nalkuttamista eikä toisen muottiin tunkemista. Huh! Sellainen saa vain vakuuttuneemmaksi siitä, etteivät toiset tosissaan välitä itsestä vaan koettavat kaikin voimin tunkea sen johonkin sille aivan vieraaseen ja pahalta tuntuvaan tilaan. (Joka tietysti saattaa olla aivan järkevä tila, kun siihen saa itse keksiä haluta ja mennä. Mutta voi vaatia pitkänkin ajan, että itse kypsyy ajatukselle jonkin tilan tavoiteltavuudesta. Ainakin itse huomaan meneväni helposti lukkoon, jos toinen tietää heti kättelyssä, mikä minulle olisi parhaaksi ja mitä minun pitäisi tehdä ja pitäisi haluta tehdä. Ja kun olen mennyt lukkoon, menee aika kauan, että keriydyn hitaasti auki. En halua ajatella vastareaktiosta kielteisesti: sillä on funktionsa ja vastareaktion muodostamisen kyky kuuluu osaltaan terveen mielen piirteisiin. Asioihin on järkevää tarttua vasta sitten kun niihin on valmis. Ja on järkevää suosia seuraa, joka suostuttelee ja houkuttelee pakottamisen sijaan, ja juuri sellaiseen seuraanhan vastareaktion muodostuminen osaltaan ohjaa.)

Mitään hienoja tekniikoita kun en osaa, ei kai jää muuta keinoa kuin välittää niistä, jotka ovat lähelläni... eikö se kuulosta loogiselta? Ja se on vielä helppoakin. En oikein edes kai osaa olla välittämättä toisista ihmisistä, vaikka saatankin joskus pulputtaa kohtaamisissa kuin akvaario omia asioitani ja havahtua sitten vasta jälkeenpäin tajuamaan, ettei toinen ole oikeastaan sanonut paljon mitään. Liekö siinä kyse temperamenttieroista?

Hmm, onkohan tämä ihan sekavaa, kun tuntuu kuitenkin siltä, että pääni on varsinaista puurolimaa tänään? Sellaista se on, kun on flunssassa...

Minusta on kauhean hauskaa ja helpottavaa tietää, että on ihmisiä, jotka välittävät minusta ja siitä, mitä minulle käy. Kun aloin kirjoittaa blogia, hämmennyin jotenkin siitä, että äkkiä oli täysin tuntemattomia tyyppejä, jotka myötäelivät kokemuksiani ja joilta sain tukea. Se tuntui todella kummalliselta. Eron myötä sain huomata, että moni vanhoista tuttavistakin tosissaan välitti siitä, mitä minulle kuului ja olinko onneton. En ollut odottanut, että minuun suhtauduttaisiin niin, että voisin olla tärkeä jollekulle. Nyt olen varmasti aika hemmoteltu jo tämmöisen suhteen, koska en oikein ymmärrä, miksi ihmeessä jossakin vaiheessa elämääni ajattelin, etteivät toiset tosissaan voisi välittää siitä, mitä minulle tapahtuu. Kuitenkin kaiken aikaa silloinkin välitin kovasti siitä, miten toiset voivat ja miltä heistä tuntuu erilaisissa tilanteissa. Mutta en oikein tiennyt, miten tuohon välittämiseen olisi pitänyt suhtautua, en osannut osoittaa sitä millään tavalla ja pidin ehkä sitä jotenkin sairaalloisena herkkyytenä, joka olisi vielä koituva ristikseni maailmassa, jossa pitäisi (vastareaktio! alusta alkaen suuri vastareaktio! mieluummin pesen vaikka vessoja -vastareaktio!) olla kyynärpäät törössä, haukankatse menestyviä tyyppejä kontakteiksi bongaten ja niin edelleen. (Olisi kiinnostavaa tietää, onko moni menestyjäarvoja paasaava oikeasti syvätasolla sitoutunut menestyjäarvoihin vai ovatko ne kaikille vain "välttämättömyys" jota ei ole tullut kyseenalaistettua ja jota vastaan ei ole muodostunut kunnon vastareaktiota. Hmm. Eläköön vastareaktiot!)

Tuntuu hauskalta, että saa välittää. Se tuntuu paljon kevyemmältä kuin joka tapauksessa jollakin tasolla käynnissä olevan välittämisen piilottaminen.

Totta puhuen, minun on nykyään vaikeaa ymmärtää, miksi välittämistä pitäisi piilottaa. Onko se vain torjutuksi tulemisen pelkoa? Vai jotakin muutakin? Naiiviksi leimatuksi tulemisen pelkoa? Muistan vain sen, että jossakin vaiheessa oma toisista välittäminen tuntui jotenkin hävettävältä ja tarrautuvalta, sotkuiselta, ei-toivotulta. (Hohhoo, kuulostaapa hieman seksiltä, omalta seksuaalisuudelta ja kehollisuudelta, eikö totta? Siitäkin tuntui jotenkin hävettävältä huolehtia ja välittää kauan sitten... Miksi?)

Nyt kun sekä Vompsun että minun uudet opinnot ovat alkaneet, emme ole ehtineet nähdä toisiamme paljon lainkaan, ja silloinkin kun olemme nähneet, olemme usein olleet turkasen väsyneitä ja äkäisiä kaikista selvittämättömistä asioista ja koulustresseistämme, ja sitten sen takia tai muuten vain, mistä minä tietäisin, olemme murisseet toisillemme ja pitäneet välimatkaa. Mutta mikä helpotus, kun saa sanottua, että murina ja välimatkan pitäminen tuntuu ihan kauhealta ja että lopulta molempia piinaa ja ahdistaa se sama kauhea ajatus, että entäs jos olemmekin nyt haukkoneet liian isoja elämänmuutoksia kerralla tämän suhteen kantokykyyn nähden, ja mikä helpotus ja keveys, kun voi äkisti solahtaa takaisin siihen, että tunnustaa, että sillä on väliä, mitä toinen sanoo ja ajattelee, ja että ei itse osaa olla välittämättä kuitenkaan toisen tunnetiloista ja mielialoista ja ahdistuksesta.

Työkaveri kysyi suhteemme uusimmista käänteistä kerrottuani, mihin oikein olemme matkalla, ja sitten viikkoa myöhemmin, onko tilanne jo vakiintunut ja selvinnyt. Kysyin hieman hämmentyneenä vastakysymyksen, mitä se selviintyminen voisi oikein tarkoittaa. Ei hän osannut vastata siihen, enkä osaa minäkään. Toinen ystävä taas lähetti yhteydenoton joltakin monikkosuhteista dokumenttia tekevältä kansainväliseltä ryhmältä, mutta en taida kuitenkaan ilmoittautua haastateltavaksi, koska en oikeastaan osaa sanoa asiasta mitään järkevää paitsi että hitto vie välitän ihmisistä ja muistakin tuntoisista olioista ja joskus tämmöistä ilmeisesti voi tapahtua, että näin käy tuosta noin vain suunnittelematta eikä se ole mikään katastrofi, mutta että päivä kerrallaan, sekunti kerrallaan, yö kerrallaan, katsotaan mitä tapahtuu, eivätkähän parisuhteetkaan ole lopulta sen varmempia tai ongelmattomampia, eivät ainakaan oman kokemukseni mukaan, samat pelot ja mahdottomat unelmat (tai toisaalta kohtaamiset ja hellyys) niissäkin kimpoilevat ja vahvistuvat.

Hmm, nyt lopetan, koska ramasee tajuttomasti ja vähän viluttaakin jo.

2 kommenttia:

paulasankelo kirjoitti...

Minäkin jaksan olla sikainfluenssasa ahdistunut, tai oikeastaan lähinnä ihmisten suhtautumisesta siihen. Kommentit tyyliin "pyh, minä olen nuori perusterve ihminen, joten en aio ottaa koko asiasta minkäänlaista murhetta" ovat minusta kovasydämisiä. Eivätkö nämä nuoret terveet todellakaan tunne ketään riskiryhmiin kuuluvia? Tai vaikka eivät tuntisikaan, niin eivätkö he siitä huolimatta tunne minkäänlaista vastuuta siitä, että heidän käytöksensä saattaa vaikuttaa tartuntoja lisäävästi?

Koko asenteessa on kummallista muun muassa se, että vaikka influenssa itsessään ei ihmishenkiä veisikään, niin kuormittaahan se joka tapauksessa terveydenhuoltoa. Ja Suomessa on terveydenhuolto niin huonoissa kantimisissa jo valmiiksi, ettei se kaipaisi ollenkaan lisäkuormitusta, sanoi kaupunginjohtaja Kokkonen mitä hyvänsä. Jos tehohoitopaikat täyttyvät influenssapotilaista, niin sitten jää toisia avun tarpeessa olevia vähemmälle hoidolle. Ja kuka hyvänsä voi koska hyvänsä joutua tilanteeseen, jossa tarvitsee tehohoitoa. Siinä ei paina nuoruus eikä perusterveys.

(En kyllä muutenkaan kannata sellaista ajattelutapaa, että asioista täytyy huolestua vasta siinä vaiheessa, kun ne välittömästi koskettavat itseä tai omia läheisiä. En vain jaksa käsittää, miten kukaan voi hahmottaa maailmanlaajuisesti terveydenhuoltoa kuormittavan epidemian sellaisena, joka ei koska hyvänsä voisi koskettaa myös heitä itseään.)

Täällä Isossa-Britanniassa ei tunnu ihmisten käytös millään lailla muuttuneen, vaikka yksi suht. laaja influenssa-aalto on jo koettu. Minusta vaikuttaa siltä, että kaikki ainakin yskivät ja aivastelevat ilman liinaa aivan entistä tahtia. Ihmisjoukkoja ei voi silti välttää, jos joutuu matkustamaan joka päivä julkisilla, kuten minä. Kun viettää päivittäin ainakin pari tuntia julkisissa liikennevälineissä aivastelevien ja röhivien ihmisten kanssa, ei siinä voi enää miettiä, saakohan nyt joltakulta tartunnan. Muuten ei muuta miettisikään.

paulasankelo kirjoitti...

Ai niin, unohdin sanoa, että toivottavasti sairastaminen ei ole kovin kurjaa ja paranet pian!