Asettuminen

Mistä voi etukäteen tietää, mikä on hyväksi ja mikä ei? Mielellään jäsentäisi vaikkapa sairastumisen ikäväksi asiaksi, mutta ehei, äkkiä kun flunssa väistyy ja maanantai valkenee melkein aurinkoisena ja ainakin rooman-huhtikuisen-lempeänä ja pyöräilen takaisin kouluun, huomaan oudosti asettuneeni tähän uuteen tilaan, jossa minusta on tuntunut, etten osaa enää kirjoittaa, hengittää, tehdä ruokaa, rentoutua, tunnistaa itseäni kaiken ahdistuksen keskeltä. No, en tietenkään voi olla varma, että juuri flunssa saa minut asettumaan, mutta ainakin se osoittaa selvästi, miten iloita sellaisestakin pienestä seikasta kuin että jalat toimivat tärisemättä ja hengittäminen ei satu. Ja äkkiä maailma tuntuu taas elettävältä, vaikka koulu nieleksiikin viikkoja.

Huomaan tunneilla, miten flunssan on täytynyt syödä keskittymistäni jo torstaina, ehkä pari päivää sitä ennenkin jo, kummallinen väsymys on laputtanut aistit, vaimentanut uteliaisuuden. Nyt se on kadonnut, vaikka vähän niistänkin edelleen ja kurkussa tuntuu kummalta niellessä. Ihmiset ja heidän mielipiteensä tuntuvat taas kiinnostavilta, raikkailta, reagoin hymyihin ja väsymykseen haluten halata ja hymyillä. Tiedän, että sellaisesta ollaan vielä kaukana, että toiset asettavat rajansa tarmokkaasti, mutta entä sitten? Haluan silti hymyillä, tanssia, laulaa. Mistä se rakkaus toisiin ihmisiin tulee? Se ei ole pelkkää välittämistä, se on jonkinlaista hurmaantumista. Kaikki se erilaisuus, ponnistelu hyvyydessä ja ilossa, huomaavaisuus ja varovaisuus, kuunteleminen ja tarkkaavaisuus! Eikö se ole aika ihmeellistä?

Koulun jälkeen aurinko paistaa vielä houkuttelevasti, ja lähden kasvitieteelliseen puutarhaan kamera olalla. Auringonkukissa mönkii hassuja pörrejä, tuoksuherneet ja Lambton Park -kärhö tuoksuvat uskomattoman ihanilta, suihkulähteen ryöpyttävät vettä helmiketjuina, lumpeen lehdet ovat alkaneet kellastua. Massat ovat vielä vihreää, yksittäiset lehmuksenlehdet näyttävät vähän aneemisilta, ja tuullessa voi kuulla, miten vihreä on jo kuivempaa, se kahisee erilailla. Lehdet kääntyvät herkemmin, taipuisuutta on kadonnut. Pian lehdet raastuvat maahan. Jotkut lehmuksenlehdet kieppuvat jo kohti maata, ne näyttävät samalta kuin Rahsaan Roland Kirkin Jitterbug Waltz kuulostaa, niissä on samaa pyörryttävää rauhallisuutta, jotakin hyvin geometrista ja selkeää, ne pyörähtelevät kuin sydämet, muljahtelevat säännöllisiä kehiä kirkkaaseen ilmaan. Hengittelen hetken ystäväpuitteni luona. Ne ovat niin paljon vanhempia, kokeneempia, strobusmänty ei enää mahlasta haavaansa tuoksusta päätellen.

Kotimatkalla katson ihmisiä silmiin. En ole varmaankaan ehtinyt tehdä niin näinä muutamina koulunalkuahdistuneina viikkoina, paitsi luokkatovereita ja sitten ehkä muutamaa ystävää ja tietysti Vompsua ja Faunia, joita kuitenkin näen päivittäin. Jotkut vastaavat katseeseen, jotkut väistävät sitä, joku vastaa ujosti hymyyn, jonkun virnistyksessä hehkuu koko kesän mennyt polte. Lehmuksenlehdet pyörittävät ilmaan näkymättömiä sydänratojaan, satavat taksiautojen katoille harvakseltaan, olen tunkenut kameralaukkuun luomukaupasta ostetun ananas-omena-sitruunamyrttiteen ja kannan kädessä yogiteepakettia. Nuori tyttö nojaa kirjaston seinään jalkapohjallaan samassa asennossa jossa itse nojasin korkean eteiseni seinään silloin kun en olisi halunnut myöhäisen vieraan vielä lähtevän ja asuin yksin ja ulkona tiesi satavan lunta, ja äkkiä tajusin, ettei vieraskaan aio lähteä, vaikka on jo pukenut takinkin ylleen. Muisto saa virnistämään, tyttö katsoo vakavana takaisin, ja virne painuu kaihoisaksi ynähdykseksi, johon tyttö vastaa vinolla hymyllä. Poika kukkaistutuksen reunuksella nostaa olutpullon suulleen ja vajuttaa nautintoa itseensä pienin suullisin. Baskeri, villapaita, kaulahuivi, trikoot, farkkukankaasta tehty laukku, ilma on muuttunut tunnistettavasti syksyiseksi, mikä se on, tuoksuko vai kosteus, vai se, ettei lehmusten kirvojen tiputtelema mesikaste enää käy lätäköissä kukkamuhmun kanssa sateiden jälkeen niin että ensin ajattelee olutta valutellun kaduille tynnyreittäin ennen kuin tajuaa, että tuo muhmu se vain on, muhmu ja lätäköt ja elokuu, se kaikki on valtava käymisaltaisto.

Uskomaton hyväolo pyyhkäisee ylärinteeseen ja kantaa minua tasanteellaan katua pitkin, taiteilijan työtilassa juodaan teetä ja syödään keksejä, tulen kotiin, laitan soimaan Freshlygroundia, avaan kuumavesihanan, teen hedelmäteetä, äkisti on vain aikaa, aikaa ja kiireettömyyttä, tajuan selviäväni, tajuan selviäväni ilolla, tunnistan taas asunnon ja kehoni, muistan mitä Vompsu sanoo iltapäivällä juttutuokiostaan erään silmiin katsomattoman sympaattisen pojan kanssa, he ovat puhuneet, mitä voisivat tatuoida iholleen, Vompsu tatuoisi sanat "paha olo menee ohi". Ehkä ohi menemiseen tarvitaan painajaisia ja kuumetta, miten lie, mutta ote kurkusta ja kylkivälien kireys ovat hellittäneet.

Huomaan hyräileväni mukana kappaletta, joka on ehkä kauneimpia ja kaihoisimpia tietämiäni. Ja äkkiä vähän kyynelehtiväni silkasta helpotuksesta, siitä miten kaikki järjestyy, miten uskomattomalla tavalla elämä puhaltuu eteenpäin kuin lehdet tuulessa, kaikki irtoavat ajallaan, kieppuvat mukula- tai nupukivien ylitse, muurahaisten jono piirtää elävän linjan kiviaidan saumaan saakka, pimentyessä talot näyttävät entistä enemmän laivoilta kivisillä merillä, asfalttiaavalla, puistoista ovat lähteneet ne miehet, jotka virittyvät kasveihin niin kovasti, että koettavat muuttaa omankin pintansa aurinkopaneeleiksi, vaikka on viileää jo, planeetan liikkeet suuremmassa tilassa aistii, aurinko karkaa, vinoutuu, taivas saa täsmällisemmän värin, enää emme voi istua laiturilla uimisen jälkeen kädet paljaiden jalkojen ympäri kiedottuina ja silmät kysymyksiä täynnä, mies kääntyy puoleeni ja sanoo, että kaikki on paljon helpompaa nyt kuin ennen, jollakin tavalla parempaa ja mukavampaa, häntä helpottaa tämä asiaintila, haluaisin kysyä, että etkö sinä ymmärtänyt, mitä tarkoitin, kun sanoin olevani enemmän rilkeläinen kuin järkevä, mutta ehkä hän ei muista koko asiaa, ei muista tai ei ymmärrä, hän ei ole tottunut runoihin.

Näen kasvitieteellisessä puutarhassa mustarastaan. Hymyilen sille, se syöksyy hypähdellen pää edellä pensaan alle, se on niin mustarastasmaista.

Muistan sen sisällä, laitan kuuman tiskiveden valumaan, on aika taikoa likaisista astioista kiiltäviä ja kuivauskaapissa järjestyksessä seisovia, jonkun on tartuttava kaaoksen reunaan ja ravisteltava sitä, äkisti on taas aikaa kirjoittaa, mutta ei ehkä kannata liioitella, ettei aika katoa varoittamatta.

Kuulostelen vielä oloa, joka meni, enkä tiedä, palaako se, mutta tänään olen tässä taas.