Anatomian uudelleenkirjoittaminen

Koska iltapäivän tunnit on peruttu ja kaikki esseet tältä erin palautettu, ehdin viimeinkin tarttua omin päin anatomiaan. En ymmärrä luu- ja lihaskaavioista mitään. Niissä luut ja lihakset suikertelevat toistensa yli hermostuttavan kolmiulotteisina. Aamun tunnilla palpoimme toistemme käsistä lihaksia. En tiedä, selventyvätkö jollekulle asiat, kun niille löytyy nuljuvat vastineensa kyynär- ja olkavarsista, mutta itse tunnen meneväni vain entistä enemmän sekaisin kaikesta informaatiosta. Enhän edes oikein ymmärrä, miten luut niveltyvät toisiinsa.

Minun on edettävä karmivan hitaasti. Aloitan listaamalla hartiakaaren, käsivarren, kämmenen ja sormien luut ja niiden niveltymiskohdat, sen luisen tukikehikon, joka on liikeketjun takana. Nimiä kertyy häkellyttävä määrä ja joissakin kohdin anatomian kirjat ovat tuskastuttavan epäselviä. (Esimerkiksi värttinäluun mainitaan niveltyvän kolmeen ylimmistä ranneluista, vaikka kuvissa näyttää kuin se niveltyisi vain veneluuhun, eikä mistään löydy tietoa, mihin kolmeen neljästä proksimaalisesta ranneluusta se niveltyy.) Kirjoittaessani en kiinnitä huomiota käsialan siisteyteen, koska uskon, ettei tämä jää viimeiseksi kerraksi, kun kirjoitan näitä asioita muistiin. Joka tapauksessa luinen rakenne vaikuttaa paljon loogisemmalta tekstinä kuin kuvina. (En ymmärrä kirjoissakaan mitään "selventävistä kaavioista", ne ovat omiaan lähinnä hajoittamaan informaation, jonka onnistuin järjestämään jollakin tavalla. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi laatikoiden välillä suihkii nuolia ja salamoita.)

Sulkeistan sen seikan, että joku päivä minun on osattava palpoida nämä kohdat oikeastikin. Kyllä se varmaan onnistuu sitten joskus. Olen edennyt näin kasvienkin kanssa: innostun asioista lukemalla niistä, mieluiten ilman kuvia, ja sitten tunnistamalla ja nimeämällä maailman yksityiskohdat, tuoksuvat ja kasvavat ja nuljuvat ja jonkintuntuiset ja jonkinkokoiset nimettävät. Mutta ensin on oltava nimet ja into.

Eikö esimerkiksi ole aika ihmeellistä, että yläraaja kiinnittyy keskivartaloon vain yhden nivelen (articulatio sternoclavicularis) välityksellä? (No, tietysti myös monin lihaksin, mutta ei niistä vielä mitään.)

Koska aikaa Faunin paluuseen (tänään on Fauni-ilta) on vielä jonkin verran, verryttelen myös kyynärniveltä (articulatio cubiti, joka on oikeastaan kolme eri niveltä yhteisen nivelpussin sisällä, helvetin hienomotoriikka!) ojentavien ja koukistavien lihasten sekä kyynärvartta kiertävien lihasten listalla. Listaan jokaisesta lihaksesta myös lähtö- ja kiinnityskohdan sekä muut kuin sen funktion, jonka osalta sen taulukoin. Musculus brachioradialis eli olka-värttinäluulihas pääsee kaikkiin taulukoihin paitsi ojentajiin. Alan vähitellen hahmottaa, mistä se lähtee ja mihin se kiinnittyy. Alustavasti. Osaan myös palpoa sen kyynärvarrestani, se tuntuu helpottavalta. Se ja hauis ja kolmipäinen olkalihas: jotakin sentään, mistä aloittaa.

Kuinka monta toistoa ja erilaista loogista jäsennystä vaaditaan, että nimistä tulee tuttuja, jotakin selkeää, samalla lailla kuin on selkeää, että auringonkukka on Helianthus annuus ja että lumpeen suku on Nymphaea ja että ne tunnistaa luonnossa erehtymättä? Ei, sitä on paras olla ajattelematta. Vähän kerrassaan. Joka kerta, kun taulukoin jotakin (ajattelin myös esimerkiksi tehdä taulukot luiden kyhmyistä ja lisäkkeistä ja syrjistä ja kirjata, mitkä lihakset lähtevät niistä ja kiinnittyvät niihin), katson papereista uudelleen lihaksen, joka on harmaa möntti paljaiden onttojen luiden päällä ja jonka origo on väritetty punaiseksi ja insertio siniseksi ja sitten päättelen radiuksen ja ulnan ja olecranonin avulla, onko kuva käsivarren etu- vai takapuolelta, ja yritän hahmottaa, että kyseessä on vipuvarsia yhdistävä voimalinja, joka supistuessaan vipuaa luita. Se kaikki tapahtuu niin ajattelematta arjessa. En ajattele erityisemmin koukistavani kyynärpäätä, vaan nostan kassin lattialta olalle.

Kolmiuloitteinen hahmottaminen on niin hankalaa, ettei ole lainkaan ihme, että sitä mieluummin on ajattelematta noita kaikkia vipusia oman kehon sisällä! Mutta nyt ne on ajateltava. Onneksi sentään eilisessä kuntopiirissä onnistuin kipeyttämään makeasti hauikseni. Sen pidempää päätä seuraamalla löydän palpoidessani omasta olkaluustani (humerus) olkakyhmyjen välivaon (sulcus intertubercularis). Tai siis en oikeastaan löydä koko hiivatan kyhmyjä enkä vakoa, mutta hauislihaksen jänteen kyllä löydän, melkoinen kultasuoni siis tällä hetkellä, koska se merkitsee kohteet ympärillään.

Olen tyytyväinen luiden järjestykseen, se on selkeä ja looginen, mutta lihakset tuntuvat jotenkin rasittavilta. Niitä on niin paljon ja monessa kerroksessa. Ja kun katson hetkeksi toisaalle, en enää muista suurimman osan lihasten nimiä enkä tehtäviä. Oikeastaan muistan vain ne, jotka tiesin jo kouluun tullessani. Muille on luotava alkeisaihiot, joita voidaan sitten myöhemmin lihavoittaa ja elävöittää, ja siihen menee aikaa. Onneksi meille on luvattu koko syyslomaksi etäpäiviä. Syyslomaan on enää kaksi ja puoli viikkoa. (Meinasin kirjoittaa vuotta, mitähän sekin kertoo.) Silloin on aikaa tutkia anatomiaa keskittyneesti ja suitsea siten osaamattomuuspaniikkia. Ja jos kirjoitan lihasten funktioita, origoja ja insertioita päivittäin (viikonloppuja lukuun ottamatta, viikonloput on tarkoitettu rentoutumiseen) edes vähäsen, varmasti ne alkavat alkeisaihioitua jo ennen syyslomaa.

Odotan sitä, että ne alkavat tuntua tutuilta, että ne havaitessaan ilahtuu, että kas, brachioradialishan se siinä. Sillä tavalla huomaan näet suhtautuvani jo luokkatovereihini koulun käytävillä. Vähitellen he ovat saaneet kasvot ja hahmon ja alkavat luontua. Se tekee heistä helpommin pidettäviä ja ymmärrettäviä.