Koulu-uni palaa

Kas vain, koulupainajainen on palannut takaisin. Tuo vanha tuttu, joka piinasi minua aina sairaana ollessani ja sitten myöhemmin yliopistossa kaiken aikaa, koska asetin tavoitteeni niin väljästi enkä keksinyt mitään siistimpää juttua, jonne olisin voinut loikata kesken opintojen, joita en missään vaiheessa ennen gradun aloittamista ajatellut saattavani loppuun asti. (Mikä musertava toteamus muuten sekin, että ei ole onnistunut keksimään mitään sen tähdellisempää ja että voi siten aivan hyvin työstää maisterintutkinnon valmiiksi, että olisi edes jotakin, mitä voi sanoa tehneensä kaikki nuo vuodet.) Ilmiselvästi se, että olen uskaltautunut sairaana jäämään kotiin, on jollakin tasolla uhkaavaa. Ja onhan se: olen jäänyt sivuun monen hierontaotteen opetuksesta.

Mutta unessa keskeisiä eivät ole otteet. (Eikä yliopiston koulu-unessakaan valmistuminen tarkoittanut gradun loppuun saamista vaan suullista kuulustelua, jonka jälkeen jäin lukkoon yliopiston ala-aulaan, joka oli samaan aikaan ala-asteen ala-aula: kaikkien traumapaikkojen top kakkosen kakkonen sen paikan jälkeen, josta löysin teininä verijäljet läheiseni vakavan pahoinpitelyn jälkeen.) Unessa menen kouluun, joka on samaan aikaan ala-aste ja nykyinen kouluni, mitenkä ne osaavatkin sekoittua tuolla lailla, ja jo ovella pitää näyttää kutsukorttia tenttiin, enkä meinaa löytää sitä laukun sekamelskasta. Lopulta kutsu kuitenkin löytyy ja johtajaopettaja nyökkää hyväksyvästi ja raottaa ovea sen verran, että pääsen livahtamaan ala-aulaan. Sinne on laitettu pulpetit neliömäiseen muodostelmaan, kauas toisistaan. Valitsen yhden niistä ja istun odottamaan. Toisiin pulpetteihin ei tulekaan istumaan luokkatovereita, ainoastaan atk-opettajamme. Epäilen unessa käsittäneeni jotakin väärin, kun olin kuvitellut hänet opettajaksi. Koetan supattaa välimatkan yli, että mitä sinä täällä, ja hän pyörittää päätään vihaisesti: meidät diskataan, jos lunttaamme. Silloin huomaan, että paperihan onkin tosiaan jo edessäni.

Tehtävä on seuraavanlainen: Tavoitteena on määrittää Berliinin kaavalla, kuinka paljon ihminen nauttii hieronnasta, jos hän on syntynyt lokakuun puolivälissä ja sijaitsee seuraavilla pituus- ja leveyspiireillä hieronnan hetkellä ja on täysikuu ja hän painaa normaalisti 58 kiloa ja on 170 senttimetriä pitkä. Liitteenä on Berliinin kaava. Pureksin kynän päätä ja kauhea seikka tihkuu tajuntaani: en ole ikinä aiemmin kuullut Berliinin kaavasta. Minun on täytynyt olla silloin poissa, juuri silloin poissa, välähtää mielessäni. Katson apua anovasti katonrajaa ja kelloa ja näen, miten nopeasti sekuntiviisari pyyhältää. Ei ole aikaa paniikkiin. Katson uudestaan paperia, nyt päättäväisemmin, katson Berliinin kaavaa ja sen symboleita ja koetan päätellä, mikä niistä voisi tarkoittaa mitäkin. Selvästi... niin, selvästi tuohon tulee pituus ja paino, ja täysikuu lisää vedennosteellaan tuon verran painoa, ja tuossa selvästi lasketaan pallon pinta-alaa, en tiennytkään muistavani, miltä sellainen kaava näyttää, siinä ehkä ihminen on pallotettu aiempien tietojen perusteella, ja nyt sitten saadaan tuolla tavoin pyöreäksi oletetusta ihmisestä ihopinta-ala... vaikka miksi ihminen oletetaan palloksi, silloinhan hän menettää raajojen ihomassat.... ei, ei ole aikaa kysymyksille. Olisi tiedettävä vastaukset. Niin. Tässä on ihmiset pituuspaino, joka pallotetaan ja siitä saadaan ihon ala, mutta mihin tulee hänen syntymäpäivänsä, entä maantieteellinen sijaintinsa? Tuossahan noita muuttujia on vielä muutama, mutta en ymmärrä, miten joku maantieteellinen sijainti muka tähän vaikuttaa, ellei sitten sitä kautta, että hieronta tarkoittaa aika eri asiaa esimerkiksi Thaimaassa ja Japanissa ja Egyptissä ja Suomessa. Tuijotan kaavaa saadakseni siitä otteen, mutta se sulkee ovensa. Okei, välivaihe kerrallaan sitten, ehkä niistäkin saa pisteitä.

Vilkaisen taas kelloa, luoja, että olen suoriutunut hitaasti, mikä minun on? Kädet ovat kylmät ja väpättävät, pää ei oikein toimi, muistan äkisti siinä kesken kaiken, että tämä on ensimmäinen neljästä näytöstä ja että jos tästä ei pääse läpi, seuraaviinkaan ei pääse, ja että seuraava tilaisuus suorittaa tämä näyttö on vasta vuoden kuluttua. Ponnista, tyttö, ponnista! Katson tyhjyyden kuilun ylitse atk-opettajaa, joka laskee laskua tyytyväinen hymy kasvoillaan. Tuijotan tarkasti hänen kynänsä liikkeitä, eikö voisi olla kynästälukija kun on huuliltalukijoitakin, ja ehkä ajatuksenlukijoitakin? Mutta kynä näyttää vain heiluvan ja silmukoivan enkä osaa päätellä sen varren liikkeistä paperille piirtyvää vastausta.

Johtajaopettaja kävelee kellon edessä eestaas, hänen kengistään pääsee vaimea kantakopse. Se on ärsyttävästi epätahdissa sekuntiviisarin tiksutuksen kanssa.

Kauhukseni huomaan, että aikaa on enää vain hiven jäljellä. Hutiloin välivaiheiden jälkeen jonkin arvauksen paperille, ja kun kello alkaa päristä, ponnistaudun kavioilleni ja klopsotan johtajaopettajan luo viemään paperia, joka on ihan kuminnuhrussa ja vettynyt itkemisestä. Opettaja katsoo paperin epäsiisteyttä inhoten. Atk-opettaja palauttaa paperin, joka näyttää koneella tehdyltä, vaikka olen nähnyt hänen kirjoittavan käsin. Tuijotan hänen paperiaan kuin ihmettä ennen kuin se sujahtaa opettajan riippukansioon arvosteltavaksi.

Aula on hämärä, kävelemme sivusiipeen cokisautomaatille. Kysyn, milloin Berliinin kaava oikein opetettiin. "Sulla oli vapautus niistä tunneista", sanoo atk-opettaja, "sunhan piti olla opiskellut noita juttuja yliopistossa." Tuijotan häntä silmät suurina ja muistan äkkiä henkilökohtaisesta opintosuunnitelmastani ottamani vapaudet. Että hitto vie en istu näitä tunteja, koska olen opiskellut vastaavia aineita korkeakoulututkinnon vaatimusten mukaan ja tämä on vain keskiasteen tutkinto. (Välihuomautus valveesta: näinhän en tehnyt - vaikka olisin saanut vapautuksen parista aineesta aiempien opintojen ja töiden takia, en uskaltanut tarttua mahdollisuuteen, koska opiskelen saadakseni tutkinnon läpi ja vieläpä maksan opinnoistani, ja sen takia on parasta, että istun ja imen itseeni kaiken mistä voi olla apua karmivissa näyttötilanteissa; en ole unohtanut sitä, miten sisko epäonnistui omassa ammattinäytössään monen vuoden koulun päätteeksi eikä uskaltanut enää koskaan sen jälkeen yrittää uudestaan. Enkä ole unohtanut, kuinka monta inssiä meni, että sain ajokortin läpi. Jos alan jännittää ja tiedän omat epävarmuuskohtani liian hyvin, kaikki saattaa purkautua käsiin. Enhän voi etukäteen tietää, mitä kaikkea juuri tässä tutkinnossa painotetaan. Ehkä olenkin ohittanut jonkun aiheen liian keveästi yliopistossa. Who knows. Pelaan varman päälle. Paitsi että nyt olen ollut päivän poissa sairauden takia ja se näyttää laukaisseen unipaniikin valveen pinnan alla.)

Kyselen kuivin huulin, miten se Berliinin kaava oikein piti laskea ja miksi siinä oli ne hämärät muuttujat kuten syntymäpäivä ja maantieteellinen sijainti. Atk-opettaja nauraa, cokis turskuu suupielistä. "Nehän nyt oli vain kompa! Eihän ne liity siihen mitenkään!" No niinpä tietysti, tajuan samassa. Eivät ne liity... ja olen säveltänyt niistä ihan kamalaa hörönlöröä paperiin. Murjotan ja tuijotan naulakoita, tyhjiä naulakoita. Kun koetan vilkaista takaisin tenttitoveriini, hän on kadonnut. On vain pölyinen sivusiipi, naulakkojen rivit ja hämärässä valojaan vilkuttava juoma-automaatti. Tunnen kaikissa lihaksissani ja luissani vapauden siirtyneen vielä vuodella eteenpäin. Kävelen takaisin ala-aulaan ja kysyn siellä papereita lueskelevalta johtajaopettajalta, onko uusintatentti tosiaan vasta vuoden päästä. "On se", hän vastaa, "mutta voit kyllä jäädä odottamaan tänne sen alkua ja ajankuluksesi lukea vaikka muistiinpanojasi. Jos se sitten vaikka sujuisi paremmin."

Ja niin menen takaisin sivusiipeen ja luen lukemistani epäselviä huomautuksiani monisteiden reunoissa aavistaen, ettei missään mainita Berliinin kaavasta, eikä siitä mainitakaan, ja kun olen menossa sitä kysymään, ala-aulakin on kadonnut, siinä on vain pommikuoppa tilalla ja ymmärrän keskittyneeni liikaa muistiinpanoihin kun en ole kuullut hälytyssireeniä enkä pommia, kaikkialla on valtavasti pölyä ja vääntynyttä terästä, saa olla varovainen, ettei siihen revi jalkojaan, pujottelen pommikuopan läpi kohti unikaupunkia. Raitiovaunu kolkuttaa kaukaisella tiellä ohitse, en ehtisi siihen, vaikka miten juoksisin. Ja minne edes menisin?

Tässä vaiheessa herään ja haluaisin huutaa. Miten tympeää, että koulu-unet alkavat taas. Tai ehkä tämä on vain yksittäinen uni, haluaisin ajatella niin, mutta lienenkö oikeassa? Tänään pitää kirjoittaa valmiiksi essee, ensimmäinen essee kouluun. Olen melkein kirjoittanut sen, mutta minua vaivaa se, etten oikein hahmota tehtävän tasoa: Mitä kaikkea vaaditaan ja mitä ei. Tehtävänanto on liian ympäripyöreä. Kaikkea hyvää, kivaa ja kaunista pitäisi onnistua mättämään pariin sivuun. Olen valikoinut sivuille sen, mikä minusta tuntuu olennaiselta, mutta hitto vie, ei minulla voi vielä olla käsitystä siitä, mikä lainsäädäntö on olennaista sellaisen työn kannalta, jota en ole tehnyt päivääkään. Koetan suhtautua asiaan rennosti, mutta pelkään sitten selvästi ottaneeni alisuoriutujan naamion. Toisaalta jos puolen opintoviikon kurssiin tehdään kolme esseetä, ei kai yhdeltä esseeltä nyt niin paljon voida vaatia? Haluan vain päästä läpi, lupaan itselleni, mutten oikein tiedä, mitä keskiasteen tutkinnossa "vain läpipääsemiseen" vaaditaan, koska olen aina aiemmin halunnut kirjoittaa suoritustilanteissa täsmällisesti ja samalla lennokkaasti. Olen halunnut suoriutua briljantisti, ja nyt en välittäisi siitä, mutten tiedä, mikä voisi riittää muuhun kuin tekstiin, jonka voisi vaikka painaa oppikirjan sivuille saman tien. Uuh, raskasta.

Ja se tulee uniin. Olen saanut elää ilman koulupainajaisia keväästä 2005. Tunnen itseni ehkä vähän liian rohkeaksi nyt kun olen vapaaehtoisesti saapastellut tilanteeseen, jossa repivät painajaiset voivat palata. Kouluun, jossa joudun arvioitavaksi, jossa minun on suoritettava tietynlaisia kädentaitojen näyttöjä toisten ihmisten katsellessa, tarkkaillessa ja kysellessä. Suurin osa minusta uskoo tietysti, että tottahan pääsen läpi, kun valmistaudun huolella ja että tottahan valmistaudun, koska tämä on se, mitä haluan, mutta sitten on myös se toinen osa, joka katastrofoi ja ammentaa siitä ainoasta todella kurjasta koekokemuksesta, joka minulla on, joka tapahtui ala-asteen toisella luokalla ollessani kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa (koska äiti oli aamulla olostani valittaessani sitä mieltä, että koetin vain pinnata kokeesta) ja jolloin samalla tavalla tuijotin kelloa hämmentyneenä siitä, miten nopeasti sekuntit kuluvat ja kaikki tarvittava tieto oli pyyhkiytynyt päästäni. (Ei auttanut, että se palasi kuumeen laskettua - koevihossa oli jo numero kuusi kymppien keskellä ja kuutoseen ei saanut lintuleimaa, eikä mikään ole näemmä onnistunut laimentamaan tuohon numeroon liittyvää kauhua, muistan edelleen illan, jolloin ojensin vihon äidille allekirjoitettavaksi ja hän oli tyytyväinen, karmeaa kirjoittaa, mutta niin hän oli, hän puhui siitä, miten hyvää tekee minunkin vähän kohdata todellisuutta, ja miten hänen kaikki numeronsa olivat kutosia tai seiskoja, ja ettei kaikkea voi osata, ja kun purnasin vastaan, että osaan ne kaikki kyllä nyt, että olin vain kuumeessa ja että hän tietää sen yhtä hyvin kuin minäkin - hän lohdutti minua tuolla seikalla koepäivän iltana, kun itkin lähes loputtomasti ja pelkäsin tulleeni hulluksi - mutta hän sanoi vain, ettei jaksa kuunnella selityksiä. On kuin joku olisi leikannut saksilla poikki jotakin äidin ja minun välistä sillä hetkellä. Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, miten vaikealta äidistä on tuntunut se, että hänen oma lapsensa on sellainen tyttö, jollaisia hän on lapsena inhonnut. Miten hän näkee minussa oman äitinsä temperamentin ja taipumuksia ja miten vaikealta sen täytyy tuntua hänen äitisuhteensa laatu huomioon ottaen.)

Kaksi opiskelijaa kuudentoista ryhmästämme on jo lopettanut koulun. En aio olla kolmas, vaikka joutuisin joka yö tenttimään Berliinin kaavaa. Ja uskon kyllä, että kunhan paranen ja menen taas kouluun ja pääni ei ole hikitakkuista flunssamössöä, olokin nousee ylävireisemmäksi. Kunhan pääsen olemaan läsnä kaikilla tunneilla ja toteamaan, että kaikki siellä opetettava on täysin mahdollista omaksua pienellä ponnistelulla ja itseään uudella ammatilla motivoiden. Mahdollista omaksua niin hyvin, että joku toinenkin uskoo minun osaavan ne asiat vain minua katsellen ja kuunnellen. (Se on aina vähän vaikeaa hahmottaa, kun kuitenkin näen itseni ulkopuolelta lähinnä kahdenlaisena: olentona, joka on puoliksi hevonen - hätkähdin, kun dementikkomies näki sen niin selkeästi - tai sitten pienenä tyttönä, ehkä kahdeksan, ehkä yhdentoista ikäisenä. Koetan kyllä kovasti pinnistellä itsestäni esiin tuntemusta siitä, että muut näkevät jotakin muuta, mutta en ole siitä aivan varma: Nytkin minua on koulussa luultu kaksiviitoseksi kolmeviitosen sijaan. Ehkä se pikkutyttö jotenkin, no, saa minut esiintymään sillä lailla, että ihmiset veivaavat kuinka vanha tuo on -arviotaan alakanttiin?)

Huh, millainen haaste!

Toisaalta tuntuu kauhean hassulta, että olen näin huolissani neljästä näytöstäni. Kun kuitenkin on niin, että tavallisesti tenteissä ja kokeissa sähköistyn ja tulen äkkiä hyvin varmaksi siitä kaikesta, mitä olen sinne saakka tuskaillut ja pähkäillyt, ja osaan esittää epäselvyyskohdat ja avoimet kysymyksetkin objektiivisesti avoimina kysymyksinä, ei vain omana osaamattomuutenani. Mutta se on vasta tenttiaamun tuntu, vasta se tuntu, kun on astunut ovesta sisään ja tuskin saa pidettyä aamiaisen vatsassaan tahdonvoimalla, koska oksettaa ja heikottaa ja käsiä täristyttää, ja sitten äkkiä purjehtii sen kaiken ylitse ja on helppoa ojentaa kaulanikamat ja kävellä huoneesta toiseen pikkutytön sijaan puolihevosena, kävellä vaikka maailman ääriin ja osata asiat ja katsoa ehkä välillä katonrajaan ja muistaa, tuntea kuinka muisti keriytyy auki, ja äkisti asiat loksahtavat kohdalleen, ei voi olla hieman hymyilemättä, ehkä on vähän maaninenkin, mutta se menee, se menee paremmin kuin pelko siitä, että asiat näyttävät vain mykän, hahmottoman puolensa. Sinne asti on kestettävä ahdistus siitä, että on täysin mahdollista sekin, että asiat eivät hahmotu, että niiden nimet katoavat, että itse katoaa, että on vain vaisu hämmennys, vaisu nimetön kauhu ja katonrajassa liikahtelevat kärpäset tai pyyhältävä sekuntiviisari, ja vasta tunteja myöhemmin taju fyysisistä tarpeista, taju niistä ja niiden kautta hidas paluu siihen maailmaan, joka jäsentyy ymmärrettävästi.

Voi, tänään on tehtävä essee valmiiksi. Ehkä aloitan heti. Kello on kahdeksan kolmekymmentäyksi, on sunnuntai, kirkon kelloihinkin vielä aikaa.