Suru, raivo, nauru - levollisuus

Tänään vuorovaikutuksen tunnilla koulussa (ihan totta, minulla on sen niminen oppiaine - hassu elämä!) tehdään harjoite, jossa toiset koettavat arvata tunnetilan tai mielialan, jonka on saanut salaisella lapulla opettajalta. Ensiksi tunnen vähän kyvyttömyyttä, sillä tilani on suru, ja minua on moitittu kuitenkin joitakin kertoja ihmiseksi, joka ei ymmärrä surun merkitystä tai tärkeyttä tai joka ei osaa surra. (Olen tästä eri mieltä, mutta moitteet ovat jättäneet näemmä pysyvän jäljen, epävarmuuden siitä, josko kuitenkin olen vain hyvin väärässä tässä asiassa, itseäänhän on aika jäävi arvioimaan.)

Harjoite tuntuu vaikealta, kun toiset elehtivät tunnetilojaan. Miten erottaa esimerkiksi eletasolla pettymys ja ylimielisyys? Ja onko niissä pohjimmiltaan kyse jostakin aika samankaltaisesta, tulee mieleen tuosta vaikeudesta. Mutta yllättäen suru onkin helppo. Tarvitsee vain kävellä eteen, kääntää toisille selkä yhden piruetin ajaksi ja sitten laskeutua pyörähdyksestä muistikuvaan, tuntumaan talvesta, jolloin oli niin väsynyt ja sekaisin ja epäröi koko ajan, että heräisi painajaisesta, mutta se painajainen olikin nimeltään valve. Joku huutaa heti suru, ja toinen tilittää, että sydäntä kylmää. Ja mitä tein? En tiedä, paitsi että olin siinä talvessa sen hetken, ennen kuin oikea tunnenimike herätti virnistykseen ja takaisin istuimelle luovimiseen.

En muista, näytinkö sinä talvena surua monellekaan. Enimmäkseen kai näytin, miten ponnistan iloon. Toisten seura on aina auttanut minua siinä. Hulvaton, holtiton, päättäväinen, toiveikas - toisia vasten on helppoa luoda melkein mikä hyvänsä tila, sellainen itse, jota kohden haluaa ponnistella. Suru kyllä piti puolensa. Se tuli hyökyaaltona iltaisin aamuisin, unen ja valveen rajalla, venytyksessä maatessa, vihlaisuina kun jotkut seisoivat lumisateessa ja suutelivat ja oma maailma oli neliskanttisia korkeita taloja ja tuulisia katukuiluja niiden välillä, kaikki niin väljiä, ettei niistä ole koskettamaan, silittämään. Ehkä sekin on turvallista, ettei tarvitse näyttää surua, toiset eivät voi silloin sanoa vääriä sanoja, joista voisi loukkaantua, jos on lukossa tilassaan.

Viime aikoina suru on pysytellyt kauempana. Mutta näemmä saan sen esiin heti kun vain annan sille luvan puskea pintaan, tai ei, ei se ole pinta, kun annan sen luvan valloittaa ryhdin ja hengityksen. Mutta miten kummallista sekin, miten nopeasti nousen harjoitteesta takaisin hieman ylävireiseen levollisuuteen. Kai se on harjoituksen tulosta.

Viime päivinä olen oikeastaan surua enemmän tuntenut silloin tällöin raivoa. Se on jonkinlaista raivoa siitä, ettei oikeuenmukaisen maailman hypoteesi vain sovi yhteen todellisuuden kanssa. Raivostun, kun ajattelen sitä, miten pitkään tässä yhteiskunnassa joku saattaa joutua elämään ilman hyväksyvää seksuaalista koskettamista (totta helvetissä tälle olisi tehtävä jotakin, mutta ei asia kyllä syyttelemällä tai ketään fasistisen pahaksi leimaamalla ratkea mihinkään suuntaan) tai miten koulusta saadussa paperissa lukee, ettei vaikeita ongelmia olekaan, että on vain huonoja ratkaisuyrityksiä, koska hemmetti soikoon, eikö muka vaikkapa muukalaisviha tai sukupuuttoaalto tai ihmisväestön kestämätön kasvutahti ole vaikea ongelma... aargh. En osaa sanoa, onko raivo yhteydessä siihen rooliin, johon olen solahtanut nyt tässä koulussa ensimmäistä kertaa elämässäni: että hölisen ääneen kun siltä tuntuu ja arvelen, että sanomani voisi hyödyttää muitakin ryhmäläisiä. Ehkä olenkin aiemmin ollut surullinen ja latuskainen kouluissa ja kouluaikoina, koska en ole uskaltanut sanoa minua kaihertavia huomautuksia ääneen ja sitten olen inhonnut omaa näkymättömyyttäni (joskin kyllä myös arvostanut sen tuomaa neutraalia imagoa)? Kuka tietää. Joka tapauksessa uusi tilanne näyttää nostaneen minusta esiin jotakin vähäsen pontevampaa ja vihaisempaa kerrostumaa. Onneksi se ei suuntaudu kehenkään yksittäiseen tyyppiin vaan ainoastaan siihen, miten vaikeita pulmat ovat ja miten vähän jaksan itsekään tehdä töitä niiden ratkaisemiseksi.

Ja sitten: On myös hilpeyttä. Se on jotenkin päässyt taas vauhtiin, slapstick sen kuin kiihtyy, kaikki kokemani tuntuu myös aika veikeältä ja hassunkuriselta.

Nyt kun elämä on kiireistä, levollista läsnäoloa on paljon vähemmän. Ärsykkeitä hyökkää tajuntaan sitä vauhtia, että niihin vastaa pienin liikahduksin monta tuntia päivässä. Tuntuu hurjalta istua koulussa toisten ihmisten kanssa - meitä on ryhmässä neljätoista ja opettajat siihen vielä päälle! - kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, kun on tottunut istumaan yksin kotona tekemässä tekstityötä ja näkemään päivittäin enintään aviomiehensä (ja pelkäämään, että pimahtaa siitä mökkihöperöitymisen määrästä). Mutta kun on hetken hiljaisuus, laskeudun aika hyvin hengittelemään. Nyt uskallan jo ottaa omaakin tilaa, tänäänkin söin lounaan kalliolla istuen, yksin, uskalsin päästää tietoisesta ponnistuksesta ryhmääntyä ja totutella ryhmäolemiseen. Tiedän jo, että voin palata takaisin, vaikka söisinkin ulkosalla ja yksin. Tuntuu hyvältä istua sillä lailla kalliolla ja katsella puita ja pilviä, ojentua hetkeksi pitkälleen. Se on vain niin paljon, no, levollisempaa kuin istua sohvilla ja naureskella yhdessä. Äkkiä on aikaa vain hengittää hetki, ja voi huomata, miten pienet pelot ja raivostukset purjehtivat tiehensä. Ja kun palaa, on ryhmää paljon lähempänä kuin olisi ikinä voinut olla, jos heidän kanssaan olisi istunut kaiken ruokatuntia.

Vähitellen on haettava tasapainoa, tai voiko sitä kutsua tasapainoksi, kai voi, kutsutaanhan sitäkin tasapainoksi, että joku seisoo laudan päällä alaraajat koukistettuina ja laudan ja sen alisen aallon vietettä myötäillen, syöksyy eteenpäin kohti rantaa, kesän rantaa, puikahtaen yhä uudelleen harjalle ja sen alle.