tiistai 8. syyskuuta 2009

Tarmokkuus

Tarmokkuus palaa äkisti. Siivoan huoneen, huuhtelen kesken jääneen tiskin loppuun, laitan pesukoneen pyörimään. Kädet kuivuvat, peukalonhankoja särkee. Kuuntelen musiikkia, joka on yhtä aikaa lempeää ja villiä, musiikin seassa kilahtelevat kellot, jossain kauempana kappelin kello samaan aikaan sellon kanssa kumm kumm. Miksi kellot kuulostavat ihmeelliseltä musiikissa? Siksikö että on kuullut vuohilauman ennen sen näkemistä, kuullut sen harjanteen takaa, monet kellot yhtäaikaisesti kävelypompotusta?

Muistan asioita, joita voi tehdä. Kurmottaa harmaan kolllin pehmeää vatsaa, esimerkiksi, mutta en ymmärrä, milloin seuraavan kerran kerkiän virkata. Ehkä sekin vielä palaa. Toivottavasti ennen kuin turkiskuoriaiset ovat syöneet haperoiksi kaikki jo nyt valmiit isoäidin neliöt. Äkkiä haluja: Halu kerätä kantarelleja, vanuttaa pullataikinaa, laskeutua viileän veden varaan. Varata matka. Avata ikkuna, tuulettaa, laulaa mukana metsässä jänisten kanssa hän kulki ja etsi itselleen tulipuita.

Äkkiä huomaan senkin, ettemme ole tänä kesänä muistaneet, ehtineet, jaksaneet, malttaneet, osanneet pestä ikkunoita. Sadepisarat piirtävät pölyyn kuviota valuessaan, valuttaessaan nokea, kaupungin kuonaa. Koulussa on tullut esiin, etteivät kaikki muut koe flowta kirjoittaessaan, en tarkoita, että minäkään tietenkään aina, mutta että on joku joka ei ikinä, ja sitten toisaalta, ystävä kirjoittaa, että olisi joskus hauska kysyä sitäkin, miksi oikein menin naimisiin, mutta hyvänen aika, en tiedä, osaisinko vastata, vaikka enhän minä tietysti oikein osaa katua, olen korkki, kelluva korkki, selviän jopa naimisissa olemisesta, hieman uneliaasti nyt siivottuani, siivoan pidempään kuin kuvittelen.

Jos joku päivä koulua olisi taas lyhemmin, voisi käydä talvipuutarhassa. Ottaa termokseen mukaan yrttiteetä, tunnustella valon kulmaa. Näen sen vain aamuisin ja iltapäivisin, ja päivät pikakelautuvat, pian on taas viikonloppu, pian tulee ystävä, pari viikkoa ja saatan matkustaa pois hetkeksi, päiväksi toiseksi kaupunkiin, hengästyttää tämä tarmokkuus, uni vaanii liian lähellä.

3 kommenttia:

Juha kirjoitti...

Olen malttanut pestä ikkunoita tänä kesänä;) Harva teko muuttaa ympäristöä, kuin juuri itse pesty ikkuna, tuntee saaneensa aikaan, malttaneensa. Sopivasti malttanut. Moni työ ennen työn aloittamista muistissa suhteetomana vaivana. Ponnistelujen takana.

ipi kirjoitti...

Minäkin pesin ikkunat. Vain huomatakseni viikon päästä, että ne ovat taas likaiset. Onneksi ehdin iloita puhtaista ikkunoista melkein viikon. Lasten sormenjäljetkin erottuvat puhtaista pinnoista paremmin kuin likaisista. Nyt ne saisi pestä taas. Ennen kuin kylmenee.

Tai sitten ensi keväänä.

Veloena kirjoitti...

Ikkunoiden peseminen on kyllä mahtavaa. Huooh, jos vain saisi aikaiseksi... en kyllä taida saada, ja se olkoon toistaiseksi okei. :)