Värikkäät unet vuotavat valveeseen

Näen pitkästä aikaa unia holtittomasti. Unien värit ovat kirkastuneet, hahmot tarkentuneet, jotakin on kehkeytymässä. En tiedä, mitä, en näe tulevaisuuteen. Mutta unia näen.

Yksi uni toistuu toistumistaan. Siinä kipuamme ihmisenjalkaisina Vompsun kanssa ylös rappusia meidän talossa, rappu on kapeampi ja hämärämpi kuin oikeasti ja tuuletusparvekkeiden lasit on taas peitetty lasimaalauksen näköisin pleksilasein kuten julkisivuremontin aikaan vuosi sitten. Tasanteellamme seisoo joukko ihmisiä, tuttu naapuri on aina se, jonka näen ensiksi unessa, ajattelen hänen olevan tulossa alas, mutta sitten tajuan, että ihmisiä onkin paljon enemmän. Siellä on eräs pariskuntakin, joka erosi aikaa sitten, senaikaisine kasvoineen ja olemuksineen, vyötärön saanut säikky tyttö. Muutama bloggaaja, muutama vanha luokkatoveri lukiosta, muutama hierojakoulun pääsykokeessa ollut, naisia ja miehiä ja aina tämä sama kokoelma ihmisiä. Mitä he haluavat? Ja unessa tiedän, mitä he haluavat. Meidät mukaan. Minne? Se ei ole tarkalleen selvää, mutta tilanteessa on jotakin hyvin uhkaavaa. Vompsu rupattelee iloisesti, sanomme vaihtavamme vain sopivammat vaatteet. Sulkeudumme hetkeksi huoneeseen, vaihdan toiset housut ja kengät. Emme puhu toisillemme mitään, vaihdamme vain vaatteita. (Olen pulassa, koska tässä unessa minulla on ihmisen jalat normaalien kavioideni sijaan.) Sitten avaamme oven ja astumme rappuun. Seurue alkaa liikkua alas. Livumme viimeisinä, sitten olemme kadulla, ovi kolahtaa takana kiinni. Seurue etenee taakseen katsomatta. Tunnen Vompsun puristavan kättäni lujana sykäyksenä ja vilkaisen häntä, ja äkkiä tajuan, että hänkin tietää, ettei noiden seuraamisesta seuraa mitään hyvää. Kun silmämme kohtaavat ja hän tajuaa, että minäkin tiedän ryhmän kulkevan kohti tuhoamme, hän äkisti kääntyy kulmaa kohti, juoksee kovasti ja kiskoo kättäni, ja seuraan. Kengät ovat lähteä jalasta, sydän ja jalat hakkaavat niin kovaa ääntä, etten kuule, seuraavatko toiset, ja ei ole aikaa kääntyä katsomaankaan, ponnistelen pysyäkseni mukana ja koetan kipristää varpaat, etteivät kengät lentäisi jaloista, ja pelkään, että ote lipeää tai käteni repeytyy irti. Kaupunki on toinen kuin tämä, kaikuva labyrintti, pimeitä kujia, ja me juoksemme ja on kuuma ja ihmisiä istuu terasseilla ja musiikki sykkii ja juoksemme sen ohi ja kauhu kuristaa hengitystä, kylkivälilihakset ja pallea sakkaavat, jalat ovat jo väsyneet, en ole pysyä perässä, kengät ovat lähteä jalasta... tässä vaiheessa särähdän hereille hikisenä ja kauhuissani ja jalat peiton pois potkineina.

Ja uni toistuu useana yönä, enkä tiedä, mitä juoksen pakoon ja mitä nuo ihmiset haluavat ja miksi juuri meidän on mentävä sinne, minne en halua mennä.

Muutenkin unet ovat käyneet eläviksi ja vuotavat valveeseen. Näen unta hevoskastanjoiden tanssiaisista, ja sitten käveltyäni päämäärättä kaupungilla tulen puistoon, jossa on hevoskastanjoita, ja äkkiä minua alkaa pyörryttää se niiden muotojen detaljoituus. Hevoskastanjat ovat silkkaa barokkia ja koska barokkia, miehisiä, muodollisia, eivätkö barokkinaisetkin ole melkein miehiä kovitettuine pukuineen, huomaan katsovani latvuksiin kävellessäni kujaa ja jos maassa olisi kuoppa, putoaisin sinne kai sen kummemmin asiaa ennakoimatta. Maassa ei kuitenkaan ole kuoppaa. Kuljen vain hevoskastanjoiden ali ja minua pyörryttää, koska kun kuljen niin ja katson ylös, ovat puut kuin unessani, valtavia ja liikkuvia, ja pelkään, että ne ymmärtävät äkisti, etten kuulu samaan seurueeseen.

Siihen kaikkeen sekoittuu muisto lapsuudesta, hevoskastanjoista yhdessä pihassa, jossa vietin paljon aikaa. Koska muisto on lapsuudesta, sen sävy on uhkaava ja arvoituksellinen. Ne suuret, trooppiset rehevät lehtikädet ovat toisesta maailmankaikkeudesta. Ja entä kukinnot? Valtavia pitsisiä kynttelikköjä, joita osaa kutsua fallisiksi vasta kauan, kauan myöhemmin. Valkoisten terälehtien keskellä on äkkiä punaista, ikään kuin joku olisi nirhannut ihoon verinaarmun. Ja myöhemmin kukkaperät paisuvat ja puu heristelee piikkinuijiaan. Kun tein hevoskastanjapatsaan, joka nyt on Viillä tai jonka ainakin joskus annoin hänelle, joku kertoi kastanjapalloksi myöhemmin muuttuvan abstrahoidun muodon muistuttavan merimiinaa. Jotakin kummaa noissa hevoskastanjoissa on.

Töölönlahden rannassa kukkii pihlaja. Siellä, missä lapsena asuin, kukki pihlaja usein juhannuksena. Itkin monena vuonna sen kukkimista, koska se mielestäni osoitti kesän parhaan ajan lakanneen ja lohduttoman totuuden lähestyvän: koulu alkaisi taas. Niin aikaisin, jo juhannuksena... Niin, näen nyt taas unta koulusta. Jokin minussa valmistautuu siihen, että ensi talvena on jaksettava jokainen arkipäivä mennä rumaan rakennukseen ja istua monta tuntia seurassa, jota en voi itse valita. Se on aikamoinen ponnistus. En epäile, ettenkö selviäisi siitä, mutta saatan tarvita aika voimallista motivointia. Ehkä istumatyöläisen selkävaivoista muistuttaminen voi olla osittain järkevä motivaattori. Ja ajatus työstä, jossa voi auttaa toisia ihmisiä. Tai unet koskettamisesta.

Olen alkanut taas nähdä unia koskettamisesta ja muuttumisesta. Noissa unissa kosketan jotakuta vierasta kadulla ja äkkiä kylmä sävähtää lävitseni ja unohdan, kuinka puhua. Mutta kun alan juosta, juoksen eri tavalla kuin ikinä ennen. Jalkani eivät väsy lainkaan...

Herään aamuisin uteliaana ja valppaana ja valmiina melkein mihin hyvänsä. Minun ei ole juurikaan nälkä, mutta kävelisin mieluusti maailman ääriin tai makaisin ja syvähengittäisin puistossa ja venyisin. Ja niin tietysti monena päivänä teenkin. Tunnistan äkisti samanlaisen kentaurisyndrooman kuin nuorempana: kävelen kävelemistäni, en kaipaa seuraa enkä ruokaa enkä juomaa, enkä halua pysähtyä. Etenkään en halua pysähtyä. Mutta se on vain osa päivästä, vain iltapäivä. Aamupäivisin tapaan maauimalassa jonkun ystävän, vesijuoksemme ja saunomme ja puhumme, en päästä itseäni muuttumaan täysin erakoksi enkä villiksi. Mutta jotenkin olen taas muuttumassa enemmän siksi eläimeksi, jonka on vaikeaa hahmottaa, miksi se on syntynyt. Ihmiseksi. Joksikin jonka odotetaan tekevän muutakin kuin kävelevän ja katselevan ja kuulevan ja haistavan... haistoin eilen kelta-atsaleat ennen kuin näin niiden ryhmäistutuksen merenlahden rannassa vaalipaikan lähellä. Haistoin ne pyörällä kiitäessäni ja ajattelin, ettei näin makea ja voimakas ja myskimäinen tuoksu voi olla minkään muun kuin kelta-atsalean. Yllättäen olin oikeassa ja atsaleat rynnistivät metsänrajan takaa nurmelle. (Siltähän se näyttää, kun itse liukuu nopean tasaisesti ja unohtaa liikkuvansa.)

Ja puistossa saatan äkkiä säpsähtää ja ajatella pudonneeni keskelle unta. Onneksi voin aina katsoa jalkoihini ja havaita, että sandaaleissa sojottaa kymmenen vaaleanruskeaa, sellaista oikein vaaleanruskean maatiaskanan munan väristä varvasta. Ei, tämä ei ole unta, koska minulla ei ole kavioita.

Mihin unet menivät välillä? Miksi ne ovat nyt palanneet?

Osaan sanoa vain yhden asian: olen nyt enemmän elossa ja onnellisempi, kun unet palasivat.