maanantai 15. kesäkuuta 2009

Vaikeus lähestyä

Joskus tutustun ihmiseen, josta tiedän pitäväni eleiden tasolla ja jonka ajatuksia kunnioitan. Yleensä tällaisessa tapauksessa innostun kuulemastani ja kontaktistamme niin paljon, että unohdan arastella lähestymistä ja ennen kuin ehdin oikeastaan ajatella koko asiaa, olen hölöttänyt kaikkea mahdollista tuon ihmisen kanssa ja suhde häneen on tullut läheiseksi, luottamukselliseksi, syventyväksi, rikkoontuvaksi ja korjaantuvaksi. Mutta joskus tuntuu kuin edessä olisi kalvo. Ei mikään ikkunalasi, jonka voi iskeä rikki, vaan hyvin joustava ja ohut kalvo, mutta kalvo yhtäkaikkisesti. Ja vaikka toinen olisi rento ja uskoutuisi, huomaan ikäväkseni jääväni itse tuon kalvon taakse. Joskus yritän tunkeakin sen lävitse, mutta sitten huomaan äkisti, että jousto loppuu ja kalvo sinkauttaa minut takaisin niille sijoilleni, joista lähdin liikkeelle. Se on kumma tunne enkä tiedä, onko tämä lainkaan ymmärrettävää tekstiä kellekään muulle. Ja minusta tuntuu, että se kalvo ei ole tuossa toisessa ihmisessä vaan jotakin meidän välillämme. Ja että joskus toinen ihminen tuntuu vieläpä ihmettelevän hiljaisesti sitä, etten lähenny, vaikka hän monin tavoin osoittaa, että se on sallittua ja jopa toivottua.

Olennaista tunnussa on se, että vaikka toinen selvästi tekee lähentymiseleitä eikä tuomitse myöskään mitään, mitä sanon (kritisoida toki voi ja kysyä, se on eri asia kuin tuomitseminen), en vain saa itsestäni irti halua lähentyä itse. Pysyttelen arkisella tasolla enkä onnistu sukeltautumaan intiimiin. Tämä voi olla huono metafora sellaiselle, joka osaa sukeltaa. Minä en kuitenkaan ole koskaan oppinut, joten minusta tuntuu luontevalta puhua siitä, ettei onnistu sukeltautumaan, vaikka kuinka koettaa ottaa pohjan suunnaksi. Pulp, pinnassa, takapuoli ei suostu veden alle.

Vähän aikaa sitten kävi ilmi, että yksi näistä ihmisistä, joihin lähentymistä en vain tunnu osaavan, kuvasi minulle tunnereaktioidensa osalta tilannetta, jossa olin itsekin läsnä. Tila, josta hän puhui, ällisti minut. Olin ollut siinä, tarkkaillut ilmeitä ja eleitä, mutta en ollut nähnyt merkkejä tilasta, jota hän nyt kuvasi. Päin vastoin, olin hämmästellyt sitä, miten hyvin hän otti tilanteen, ja miettinyt, osaisinko itse ottaa sen yhtä hyvin. (Ja ajatellut, että ei, että ei minun malttini sentään ihan kaikkeen veny, on joitakin asioita, joiden suhteen tösmistyn ja vetäisen rajat tuosta noin vain.) Mutta kävi ilmi, että olin tulkinnut hänet aivan päin mäntyä.

Se saa pohtimaan, olisiko vaikeus lähestyä jotakuta miellyttävältä tuntuvaa ihmistä kenties, ainakin joissakin tapauksissa, yksinkertaisesti kyvyttömyyttä tulkita hänen elekieltään ja ilmeitään. Väärät tulkinnathan synnyttävät toiseen tiettyä ennakoimattomuuden tuntua, eikö näin voisi ajatella? Tarkoitan: Jos luulen, että toinen on sinut ja jopa iloinen jonkin tilanteen suhteen, ja sitten hän jotenkin yllättäen heittäytyykin kärsimättömäksi tai korostuneen teräväpuheiseksi, sellainen tekee varovaiseksi. Ja samalla tavalla, jos tulkitsen toisen jotenkin surulliseksi tai masentuneeksi ja koetan lähestyä häntä pehmeästi ja lohduttaen ja hän sitten ärtyy siitä (koska hänestä lässytän tai vastaavaa), yleensä sitäkin säikähtää. Nämä liikahdukset ovat usein hyvin pieniä, melkein näkymättömiä, mutta ehkä niistä voisi vähitellen huomaamatta rakentua se kalvo, jonka taakse tunnun jäävän?

Kun saa tietää erehtyneensä yhdessä tulkinnassaan, koko kokonaiskuva ihmisestä joutuu epäilyksenalaiseksi. Minkä kaiken olenkaan käsittänyt pieleen? Mielenkiintoista! Samalla tuo tietoisuus luo mahdollisuuden yrittää uudestaan läpäistä kalvo. Nyt tarkkaavaisemmin: tulkinta on tulkintaa ja tiedän, että olen altis tulkitsemaan väärin. On syytä kuljettaa mukana monia mahdollisia tarinoita siitä, mitä toinen tästä tilanteesta ajattelee, miten hänen kehonsa reagoi, mitä mikäkin ele tarkoittaa.

Välillä olen surrut sitä, että ilmeet elävät kasvoillani niin selkeästi. Jos olen surullinen tai vihainen tai iloinen tai innostunut tai epävarma, en oikein osaa peittää sitä. Ehkä olin liian vanha joutuessani ikätoverieni kanssa tekemisiin tai jotakin, mutta joka tapauksessa, en ole oikein koskaan oppinut sitä jähmeäkasvoisuutta, joka on niin monen suojamuuri. Joskus se tuntuu pahalta puutteelta, esimerkiksi työhaastattelussa tai silloin kun huomaa äkisti ja täysin epäoikeutetun tuntuisesti inhoavansa jotakuta. Tai kun mieluummin pitäisi hullaantumisensa omana tietonaan. Tai sen, miten pihalla on jostakin asiasta ja ettei mistään ole oikein varmoja, fiksattuja mielipiteitä. (Syvemmällä tasolla taidan pitää sitä ihan hyvänä asiana, mutta aina välillä joutuu tilanteeseen, jossa toiset tuntuvat odottavan, että osaisi kiteyttää maailman tuosta noin vain, ja sitten sitä vain tuntee, miten sanat hapuilevat ja epävarmuus, toiveikkuus, umpikujat ja epätietoisuus vaeltavat kasvoilla yhtä selkeästi kuin pilvet taivaalla: katso ja näet.) Mutta jos on niin, että vaikeatulkintaisuus tuottaa vaikeutta lähestyä, kenties ilmeiden piilottamattomuus onkin siunauksellista.

Pidän nimittäin läheisyydestä.

6 kommenttia:

suklaahirviö kirjoitti...

Mulla taas joskus käy niin, että sitä "ihastuu" [ei siis seksuaalisesti] johonkin ihmiseen ja jotenkin kai lukee hänen eleistään enemmän kuin mitä niissä ON.. sitä "antaa" itsestään sitten aika paljon, puhuu paljon sellaista vähän syvempääkin juttua. Ja sitten on yllättynyt kun toinen ei kuitenkaan lähde siihen mukaan niin täysillä.

Huomaan etten itse enää oikein osaa *luoda* ystävyyksiä. Lapsena se oli niin luontevaa, mutta nyt aikuisena huomaan että on tosi vaikeaa esimerkiksi harrastustuttavien kanssa yrittää syventää mitään suhdetta. Joistakin tietää MELKO varmasti että hekin haluaisi.. mutta pelkään SAIRAALLOISESTI torjuntaa, kaikenlaista!! :(

Miksi meidän aikuisten on joskus niin vaikeaa laskea suojaukset alas, ihan vain olla, ottaa vastaan torjunnat ja lähestymiset eikä sen kummemmin niitä ajatella.. Missä vaiheessa alamme mennä vikaan?

Ei muuten ole mullakaan jähmeää naamaa.. heh, kannattaisi varmaan ostaa sellainen vaikka kaupasta.. joku NAAMARI.. Pelkään joskus että mun kasvoilla näkyy kaikki tunteet!!! Epävarmuus ja muut.

Ripsa kirjoitti...

Minä olen kuminaama ja minusta näkyy suoraan mitä ajattelen. Niinpä naamarin tai naamion opetteleminen/hankkiminen on täysin turhaa.

Tätini sanoi että minua voi lukea kuin avointa kirjaa.

Osin tämä on hyvä juttu Pohjanmaalla, paitsi fiineissä seurapiireissä, koska olen kuminaamoineni oppinut äkkiä millaisen ja millaisin naamoin ihmiset valehtelevat.

Kutsun valehtelua valehteluksi enkä peloksi, vihaksi tai epäluuloksi. Minusta se on aika yksinkertaista ja vaikka siinä jää yksinäiseksi, niin suhteellisen riippumattomuuden voi säilyttää.

Se on hyvä se.

Rehvakas tosikko kirjoitti...

Suhteni naapuriini on tällainen kalvomainen. Minusta tuntuu, että se on meille yhteinen kalvo. Ei minun tekemä eikä hänen tekemä vaan yhteinen. Me emme tule hyvin emmekä huonosti toimeen. Emmekä ole epäväleissäkään. Kaikki on sivistynyttä ja ystävällistä, mutta kalvo välissä sumentaa.

Minua se häiritsee, koska pitäisi hoitaa yhdessä talon asioita, mutta kalvon takia emme kertakaikkiaan kykene kuulemaan toisiamme oikein. Minusta tuntuu, että emme vain saa kanavaa täysin kohdalleen. Siis sellainen olo, että kuuntelemme samaa kanavaa, mutta kanava särisee koko ajan. Se on hassua, koska periaatteessa me voisimme pitää toisistamme ja tulla hyvin juttuun, jos tarkastellaan ainoastaan meidän ideamaailmaamme ja yhteisiä, jaettuja tärkeinä pitämiämme asioita ja arvoja.

Kalvo. Tai se kliseinen kemia ei vain kohtaa.

Mikko kirjoitti...

Ehkä kalvo on sen johonkin sen ihmisen minätilaan eikä siihen ihmiseen itseensä?

Anonyymi kirjoitti...

Olen kokenut samantapaista. Olen ajatellut, että kalvo, tai kohtaamattomuus, voi johtua siitäkin, kuinka paljon energiaa ja aikaa osapuolilla on antaa suhteeseen. Jos voisi pysähtyä toisen ihmisen äärelle, sen sijaan että kumpikin on mielessään sidoksissa niin moneen muuhun ensisijaisempaan asiaan, kohtaaminen ehkä onnistuisi. En tiedä.

Veloena kirjoitti...

Suklis, emmeköhän me kaikki pelkää torjutuksi tulemista. Et taatusti ole ypöyksin tuon kanssa!

Ripsa, niin, riippumattomuus... kyllä, saan tuosta kiinni. Tai kuvittlen ainakin niin. :D

RT, mustakin tuntuu, että se kalvo on VÄLISSÄ.

Mikko, relevantti huomio. Hyvin relevantti, luulisin. Veikkaisin äkkiseltään suojautujan moodia.

Korianteri, tuokin on hyvä pointsi. Joskus näin onkin, mutta joskus olen ihan varma, että toinen kyllä tavallaan on siinä ja suuntautuu minuun, ja minä koetan keskittyä, ja SILTI...