sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Nauru, itku ja hiljaisuus

Muistan edelleen sen keskustelun, jossa yritän selittää ystävälle, miksi minusta se, että nauran ja houkuttelen naurua esiin, ei osoita, etten ota asiaa vakavasti. Tapaus ällistyttää ja tekee varovaiseksi. En ole edelleenkään selvillä siitä, oliko ajoitus väärä tai olinko jotenkin väärä ihminen, jotenkin sopimaton. (Tiedän olevani sopimaton monenkin mielestä monellakin lailla, joskus palaute on aika suoraa, mutta ennen kaikkea kai minun pitääkin sopia omaan temperamenttiini ja siihen ihannemaailmaan, jota kohti pusken itsepäisesti silloinkin kun en osaa olla varma, onko se itsellenikään hyväksi. On vain yksi elämä, ei voi jäädä virumaan epätietoisuuteen, perustella sillä jähmettymistä.) Tai oliko meillä erilainen naurukäsitys, erilainen tunnekäsitys.

Kuten kirjoitin muutama päivä sitten, uskoni perustunteisiin on sillä lailla suhteellistettu, etten usko kahteen samanlaiseen suruun vaan ajattelen perustunneniputuksen kyllä jotenkin biologisesti viritetyksi mutta samalla ihan hirvittävän abstraktiksi ja tulkintojen vääristymiä sallivaksi. Ja minulla ilo ja suru ovat aika lähellä toisiaan, samoin itku ja nauru. Haluaisin taas naurumeditoida seurassa, koska se vaihdos, jossa kesken yhtäjaksoista hohottamista ja silmitöntä huvittuneisuutta ja hyvää oloa äkisti jokin vaihtuu aivan keveästi, syvä liikutus ja avuttomuus puskee pintaan ja itken muiden nauraessa, ja sitten liu'un vähitellen takaisin huvitukseen, on tutkimisen arvoinen. En tiedä, toistuisiko se, mutta eihän uteliaisuutta voi sammuttaa sanomalla, että jokin ei ole varmaa.

Olen jotenkin helpottunut ja onnellinen siitä kirjasta, jonka käänsin talvella, koska siinä käsiteltiin naurun terapeuttisuutta ja minusta alkoi tuntua siltä, etten ole ihan defensiivinen hirviö, vaikka tosiaan saatankin nauraa vaikeille asioille. Lopulta kyse on pienestä liikahduksesta vain. Siitä, että tulkinnan traaginen sävy vaihdetaan vaudevillekomedian reseptioon. Ei se siinä pysy tietysti ikuisuutta, mutta jos tilanteen huvittavat puolet näkee hetkenkin ajan, sellainen puuduttava vakavuus hieman hellittää ja usein sitä ponteentuu edistämään asioita ja tekemään järkeviä ratkaisuja.

Tai ehkä näkemyseroissa on kyse juuri tästä: toisen mielestä on paatunutta ja kovasydämistä pitää asioiden edistämistä ja järkeviin ratkaisuihin pyrkimistä sellaisena tavoitteena, joka ajaa oikeuden surra edelle. Ehkä jonkun maailma on sellainen, että hänen oikeutensa surra tuntuu helposti uhatulta. Minä en osaa vain kuvitella, miltä tuntuisi maailma, josta tuollainen oikeus pystyttäisiin riistämään. Se ehkä tekee minusta vähän kovan tuntuisen. Tietty suruni on ottanut tilan niin tanakasti, että olen vain iloinen, jos joku auttaa kärräämään siitä grammankin pois.

Jännittävää, kuten kommunikaatio ja toisten maailmojen kohtaaminen kai aina on.

Enemmän kuin että kontrastoisin naurun ja itkun ymmärrän ne perheeksi, joka eroaa hiljaisuudesta. Eilen olin hiljainen. En tyyni enkä rauhallinen mutta hiljainen, en tunteeton, oikeastaan hyvinkin liikuttunut, mutta ilman huvittunutta tai murheellista sävyä. Kävelin eri puolilla kaupunkia, katselin tarkasti kasveja ja ihmisiä, ilmeitä ja eleitä, kävin haistelemassa kasvitieteellisessä kaikki siellä nyt kukkivat pionit sekä wisterian ja herttavirmajuuren. Joskus pitkäkestoinen syvähengittäminen saa aikaan tuollaisen oudon hiljaisen liikutuksen tilan. Pidän siitä, tila on hyvin problematisoimaton ja sanaton, hyvin yksinkertainen ja vastaanottavainen. Ja juuri tuosta tilasta nousee oivallus siitä, että tämä ei ole omistamisen maailma. Hymyileminen tai itku eivät kuulu kellekään, ei myöskään kauneus, vauraus, onnellisuus, rakkaus ja sensellaiset asiat, joiden turvaamiseksi nähdään paljon vaivaa. Niistä voi nauttia, mutta tarkalleen ottaen niitä ei voi omistaa eikä turvata. Niiden edellytyksiä voidaan kyllä turvata, ja siksi minusta on tärkeää käydä esimerkiksi äänestämässä.

En muista, milloin koin ensimmäisen kerran tuon tilan, varmaankin jo ihan lapsena. Myöhemmin yhdistin sen seksuaalisuuteen, se kai on helpoin reitti tuohon tilaan tai ainakin tässä yhteiskunnassa tyypillinen. Siten kun löysin syvähengittämisen, ajattelinkin ensin suorittavani jotakin henkilökohtaista, yksityistä seksuaalista vallankumousta. (Tosiaan, tuskin olisin uskaltanut erota ilman syvähengittämisen oppimista ja tajua siitä, ettei välttämättä sellainen olo liitykään jonkun tietyn ihmisen rakastamiseen tai ainakin sen yrittämiseen, ja että on mahdollista olla sillä lailla hiljainen ja liikuttunut myös ihan vain hengittämisen avulla.) Vasta nyt vuosien kuluessa olen alkanut hahmottaa, ettei kyse ole mistään seksuaalisesta, ellei sitten kaikki ihmisen aikuiskokemus ole seksuaalista jollakin tavalla tai tasolla. Että kyse on jostakin muusta - en oikein tiedä, miten se pitäisi sanallistaa. On kuin olisi jokin tunne, mutta se ei yksilöidy. Ei, en halua puhua tunteesta, koska siitä tulee mieleen nimetty tunne. Virittyneisyydestä ehkä. Liikutuksesta. Itsen soimisesta.

Mutta vaikka tuo liikuttunut hiljaisuus onkin käynyt rakkaaksi, en ole tyyni enkä halua olla, enkä haluaisi olla vain liikuttuneesti hiljaa, haluan myös nauraa ja itkeä ja ehkä olla väsynyt ja turtakin välillä, en halua yhtäkaikkista puuroliikutusta. Ja silti, aina kun olen liikuttunut ja hiljaa, se on kummallista, minusta tuntuu, ettei minulla ole kiire mihinkään, että asiat sujuvat itsestään, että katoan, että oikeastaan on vain hengitys ja jalkojen kumu maahan ja siinä se, siinä kaikki, ryhtikin sujuu itsestään, oikeastaan hengitys ja jalatkin, ne ovat kuin rikkoontumattoman sydämen rauhallinen maininki, jolle voin ihan yhtä vähän kuin meren liikkeelle. Voin haluta olla hiljainen ja liikuttunut ja soida, mutta siinä tilassa en voi haluta itkeä enkä nauraa. En kyllä tiedä, voinko haluta itkeä ja nauraa muutenkaan, ehkä joskus. Mutta se on toisenlaista, niissä kuvissa näkee itsensä ikään kuin ulkoa käsin, kun taas hiljaisuus on tuntu, pulssi, liikutus, jotakin äärettömän sisältäkäsin koettua.

Äh, ehkä kukaan ei tajua yhtään, mitä koetan sanoa. Mutta olen huomannut, että en itse pääse koskaan hiljaisuuteen itkun kautta, en yksipuolisen itkun. Itkunaurun kautta ehkä, naurun kautta todennäköisemmin. Miksi? Ja: meneekö se jollakulla toisinpäin?

10 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Minusta kuvasit hyvin tilaa joka on itselläni valitettavan harvinainen, yritän opetella kokemaan sitä enemmän. Itse kutsun sitä yksinkertaisesti läsnäoloksi. Ei elä menneisyydessä tai tulevaisuudessa vaan juuri siinä hetkessä ja ottaa sen sellaisena kuin se tulee.

Juha Kankaanpää kirjoitti...

Mielestäni puhut tyyneydestä. Olen tänä viikonloppuna joutunut taas käymään läpi omaa tyyneyttä haastaavia sävyjä: olen tavannut veljiäni ja äitiäni ja puhunut ja osittain hakenut yhteisiä ajatuksia kesämökin hoidosta ja kustannuksista ja muistakin asioista. Mielessä on välillä kuohunut, tunnesävyjä, joita olen yrittänyt välttää lähisukulaisteni kanssa. Toisaalta tapasin myös nuoria ihmisiä, joiden maailmassa tuntuu edelleen olemassa tilaa aidolle positiivisuudelle, huomiselle, jolla on aina jotain uutta annettavaa. Olen sisälläni ollut varma, millaisten tunteiden kautta on elämänbalanssi saavutettavissa. Minusta puhut juuri tuosta samasta asiasta. Välillä suorastaan pelkään niitä negatiivisia sävyjä, joita koko ajan väijyy. Tiedän, kuinka petollista on ajatella, että mikään muu ei merkitse, kuin että vain minä saan huutaa maailmalle kuinka oikeassa olen. Tiedän, että kuvailemasi tie olisi juuri se oikea: sellainen, jossa voi uskoa, että pitkäjännitteisesti omien ajatusten “kertominen” toisille kuitenkin onnistuu parhaiten oman tyynen hiljaisuuden kautta. Se tarkoittaa samalla, että tuota yhteistä tietä ei ole valmiiksi viitoitettu. Joskus voi myös joutua kohtaamaan vääriä tulkintoja, mikä on välillä haastavaa. Silti voi uskoa oman tien rehellisyyden voimaan. Elämän ei tarvitse olla taistelua. Ei ole tärkeää, että juuri minä olen voinut sanoa viimeisen sanan, tärkeää on yhteinen tie toisten kanssa.

Tässä tuntee taas olevansa kovin juhlallinen, vähän pelottaa. Olkoon tämä kuitenkin vähemmän huutoa kuin kuiskausta.

Veloena kirjoitti...

Mikko, siihen on helpompi päästä yksin kuin ryhmässä. Ehkä tiedän sen jo tai ehkä se menee sulla toisinpäin, mutta mulla se tuntuu menevän näin: yksin, liikkumista, syvähengittämistä, hep.

Juha, meillä on varmaan erilainen tyyneyden käsite... minusta voi olla hiljainen ja kuohuva samaan aikaan. Tyyni voi olla musta myös silloin kun on esim. iloinen... Huooh, ollapa yhtenevä käsitteistö vaan ei ole. Eikä juhlallisuudessa ole mitään pahaa, ei etenkään tähän aikaan vuodesta. Voi siunattu alkukesä.

Odelma kirjoitti...

Minä kyllä pääsen tuohon tai tuonkaltaiseen tilaan itkun kautta. Luulen kyllä, että se on minullekin mahdollista myös muita reittejä, ja vähän olenkin yrittänyt viritellä niitä sen sijaan että rauhattomuus pitäisi aina laukaista itkulla.

Olen monta kertaa meinannut kommentoida tekstiäsi (ehkä joskus kommentoinutkin), kun olen tulkinnut sinun jollakin tavalla kavahtavan surua - puhuakseni itkun ja suremisen puolesta. Mutta taidamme vain olla erilaisia tässä kohdassa! Minä nimittäin todennäköisesti kilahtaisin (ja olen kilahtanutkin), jos kesken hyvän itkurypemisen joku kehottaisi minua katsomaan asian hauskoja puolia tms. Luulen, että kyse on juuri siitä mitä kirjoitit; että hyökkäisin puolustamaan omaa oikeuttani surra.

Mutta hyvä ymmärtää, että suruuni toisin reagoiva ihminen vain yrittää parhaansa minua auttaakseen. Pitäis olla ihmisillä kyljissä käyttöohjeet ;)

Veloena kirjoitti...

Ja kun niitä ei kyljissä ole, ne on paras sanoa. ;)

Joo, ihmiset (kuten tietysti muutkin samanlajiset eläimet, mutta vielä raisummin: ihmiset on oloutettu vielä syvemmällä tasolla synnyin- ja kasvutilanteeseensa) reagoivat hurjan eri lailla. Sitä on jännittävää tarkastella!

Odelma, en usko olevani erityisen suruakavahtava, koska olen itse enemmän kuitenkin surullinen ja sama pätee ystäväpiiriini: hieman alavireistä ja hyvin syvämietteistä. En oikeastaan tunne sellaisia energiapommeja... liekö heitä onkaan muuten kuin mielikuvituksessa? Mulla on vain tuollainen käyttöohje, että menen suremisesta veltoksi ja itsekkääksi ja toivottomaksi ja jumiin, ja siksi pyrin järjestämään elämäni niin, että mieluummin näen asioista myös sen toisen puolen ja pysyn edes jotenkin toimivana. :)

Onpa hyvä, että kommentoit tuosta itku-rauhallisuus-asiasta. Tämä just on ihan parasta blogin pitämisessä: kysyy jotakin, mikä askarruttaa kovasti, ja joku sitten vastaa, ja sit on vähän enemmän kartalla taas.

Veloena kirjoitti...

Hmmh, tuli viel mieleen, että tavallaan ehkä on olemassa semmoinen yleiskäyttöohje ihmisiin, ja se voisi olla kutakuinkin: "ei se sitä vittuillakseen tee, ei ymmärtämättömyys ole sama asia kuin välinpitämättömyys, enkä itsekään taida aina ymmärtää, missä toinen menee, joten parasta vain ymmärtää hänen kummalliset lähestymistapansa". Sillä ainakin säilyy yhteys silloinkin kun toisen tapa käsitellä itseä pännii kilahduttavassa mittakaavassa... ainakin mulle on tuosta ollut jonkin verran apua, tuosta myöntämisestä, että nyt ollaan metsässä eikä kumpikaan tajua mitään, eli paras vaan alkaa puhua ja tutkia, mitä toinen oikeastaan tarkoitti ja halusikaan. ;)

Mikko kirjoitti...

Minusta toisen omituisuuksia ei voi helposti ymmärtää, ainakaan jos tekee eron tietämisen ja ymmärtämisen välille. Ajattelen itse näiden eroksi, että ymmärtämiseen liittyy myös tunnetta, käytännössä kai vastaavaa omakohtaista kokemusta. Ehkä kohtuullisempi tavoite olisi yrittää hyväksyä toinen karvoineen päivineen. Ei ole kyllä helppoa sekään.

Mikko kirjoitti...

Tunnistan nuo samat menetelmät, liikunta ja syvähengitys, siksi pidänkin astangajoogasta jossa ne yhdistyvät.

Lisäisin listaan vielä astangajoogasta dristhit eli katseenkohdistuksen ja noin yleensä musiikin. Mainitsit muistaakseni joskus kohdistavasi silmät "taaksepäin" tai "ylöspäin" kun tanssiaskeleet eivät suju. Se on kai yksi tapa edistää tuota tilaa.

Tätä tilaa tavoitellaan käsittääkseni monissa uskonnoissa, se kai valmistelee jotenkin hengellisiin kokemuksiin. Esimerkiksi kirkkojen katoissa on maalauksia, joka saa ihmiset katselemaan ylöspäin, ja traditionaalinen uskonnollinen musiikki tuntuu olevan parasta valmentautumista tuohon tilaan.

Minullekin yksinolo toimii parhaiten, mutta epäilen että kyseessä on ero ekstroversion ja introversion välillä: latautuuko yksin vai ryhmässä, joillekin asia tuntuu olevan päinvastoin. Siitä kai joidenkin ryhmälajien ja toisaalta extreme-yksilölajien suosituimmuus.

Odelma kirjoitti...

Hyvä yleiskäyttöohje! Monien ihmisten, varsinkin uudempien tuttavuuksien kanssa sitä onkin avoin käyttämään. Mutta erityisesti vanhempien kanssa se - niin kuin moni muukin juttu - on tuhannesti mutkikkaampaa! Tai pelottavampaa tai hankalampaa tai jotain. Mutta hyvää treeniä sekin, tietty..

Veloena kirjoitti...

Mikko, tuo kirkkohuomio on briljantti! Heh, vesijuostessa ja venytellessä, jolloin syvähengitän, pidän yleensä silmät kiinni, niin on helpompaa keskittyä täysin hengittämiseen. Ai musiikki, jännää. Mä tykkään suunnata ajatukseni sydämeni ääneen ja hengityksen ääneen. Ehkä se on jonkinlainen omavaraisuusläppä... tansseistakin kuitenkin fiksoiduin vakavimmin siihen, jossa saan itse mekastaa musiikin päälle jaloilla.

Olen kyl ehkä viime päivinä pohtinut tätä syvähengittämistä liikaa, koska onnistuin eilen jumskauttamaan koko alavatsani hengitellen. Onneksi krampit menevät ohi.

Odelma, heh, vanhemmat ovatkin erikoistapaus. Se haastavin, ainakin mulle.