maanantai 29. kesäkuuta 2009

Keritseminen

Koira on tullut luoksemme kolmeksi viikoksi. Se tulee partaisena, kulmakarvat silmiin kihartuen. Se läähättää kuumassa kesäpäivässä.

Etsin kaaoksesta sakset ja menemme ulos, puistoon. Pyydän koiraa istumaan ja sitten makaamaan: "SSStu, MmaTTa SsiiHen!" Kaupunki hälisee, surisee, askeltaa ympärillä, käy penkeille ja käytävää pitkin, tuuli heittää tyhjää pientä mustaa muovipussia, se rapeltaa pitkin käytävää. Koira ei pidä parturoinnista. Se hengittää samalla lailla kuin itse teen hammaslääkärissä puudutuspiikkiä pistettäessä: liioitellun rauhallisin, pitkin vedoin. Panen merkille, että se tosiaan tietää yhdellä tasolla, että tämä tulee joka tapauksessa tapahtumaan, että venkoilu ei auta, mutta että samaan aikaan sen olo on epämukava ja se koettaa tyynnyttää itseään hengitellen oikein tarmokkaasti. Pidän huolen siitä, että jokin sormistani liikkuu koko ajan hitaasti ihoa pitkin, vaikka toiset poimivatkin turkkia tupsuille ja raksauttavat saksilla tupsuja lyhyemmiksi ja napsaisevat haituvat muovikassiin, joka meillä on mukana. Sormi, joka piirtää ihoa kevyesti ja hitaasti, puhuu kieltä, jonka koira tunnistaa.

Se huokaisee ja rentoutuu. Nostan sormen varovasti ihon pinnasta ja raksuttelen karvaa nyt vähän nopeammin. Koira huokailee aina välillä, sulkee silmänsä nurmella. Sitten tulen kutisevaan kohtaan, sen lohikäärmepää nousee nurmesta ja se murisee suu auki, katsoo suoraan silmiin. "Niinniin", alan rupatella sille mahdollisemman pehmeällä äänellä, "sellaistahan se on, välillä kutittaa sieltä ja välillä täältä, mutta nyt sulle tulee kesäturkki, ettet saa lämpöhalvausta, hassu haukku, laita se pää vaan sinne takaisin alas, älä viitsi hassu olla..." Ja sormi laskeutuu takaisin iholle ja sakset raksuttavat taukoamatta murinasta huolimatta, ja hetken häristyään koira toteaa, ettei sen protesti vaikuta oikein mitenkään, ja silloin se taas laskee päänsä niin että jos olisimme sisällä, luinen kallo kopsahtaisi ohuen ihon takaa lattialankkuja vasten. Nyt kuuluu vain vaimea töms. Sitten se huokaisee ja rentoutuu taas.

Hyräilen, nostan sormen iholta, puhun ja hyräilen ja etenen kohta kohdalta. Mutta en järjestyksessä - välillä koira esimerkiksi haluaa kääntyä kyljeltä toiselle, ja sallin sen mielihyvin, vaikkei toinen kylki olekaan vielä valmis. On parempi, että etenemme mahdollisimman pehmeästi ja otamme yhteen niin vähän kuin mahdollista. Niin molemmat pysyvät vastaanottavaisempina. Ei ole mitään väliä, missä järjestyksessä turkki parturoidaan. Kaikki kohdat käydään joka tapauksessa läpi.

Keksin metodin harjatessani lapsena erästä oikein kutisevaa hevosta. Pidin hevosesta paljon, koska minun on helppoa ymmärtää, miten kaamealta kutina tuntuu. Siihen aikaan omat kämmeneni ja jalkapohjani olivat paljon auki ja taipeiden kohdat olivat tuon tuosta nokkosihottumalla ja sitten unessa raapimisen jälkeen ruvella. Lehmänmaitoallergiani löydettiin vasta paljon myöhemmin. Ehkä hevosenkin kutinalle oli jokin aivan hyvä syy. Harjaaminen kävi joka tapauksessa paljon sutjakammin, kun en itsepäisesti pitänyt kiinni siitä järjestyksestä, joka oli opetettu ja jota hevonen oli oppinut kammoamaan - tai pikemminkin ennakoimaan, että sään ja selän etuosan jälkeen oltiin etenemässä lautasiin ja takapolvien tienoville - ajatus sai sen hinkumaan ja näykkimään ja säpsymään ja joskus kaviolla hutaisemaankin jo siinä vaiheessa, kun harja kosketti sen säkää, joka ei oikeastaan eri järjestyksessä harjatessa vaikuttanut lainkaan kutisevalta. Kun kutiseviin lautasiinkin kajottiin ilman että hevonen ehti virittää itsensä kutiavaan tilaan, ei sekään ollut ollenkaan niin vaikeaa kuin perinteisessä järjestyksessä harjatessa. Hevonen vain vinkaisi yllättyneenä ja ehkä vähän naksutteli hampaitaan ja siinäpä se.

En silloin tietenkään ajatellut, että hevosen kanssa oppimastani konstista - jonka vielä opin sitä kautta, että minua vähän pelotti sen show ja välttelin aluksi lautasien harjaamista mutta sain sitten kauhean morkkiksen, että onhan ne harjattava, ja palasin niihin ihan väärässä kohtaa, kaiken muun jo harjattuani ja kaviotkin putsattuani - voisi olla hyötyä. Mutta kun sitten eräs puhelinsoitto ja tuntemani sääli heitti meille tuon kutisevan, pelokkaan ja uhmakkaan koiraneidin kaksi tuntia siitä, kun olin ilmaissut, että voin ottaa sen ainakin väliaikaisesti, ja että katsotaan sitten, miten käy, konstista olikin äkisti hyötyä. Ei ehkä heti, mutta siinä vaiheessa, kun koira oli päättänyt alustavasti, että olen periaatteessa ystävällismielinen olento, ja että kosketukseni on siten periaatteessa ja enimmäkseen ihan mukavan tuntuista, tietyin vissein poikkeuksin, kuten valjaat ja pannat ja kynsisakset ja trimmaussakset ja hammasharja ja jalkapyyhe... Koiraparka. Se vain narrattiin kaikkeen tuohon pelottavaan kiinnittämiseen ja puhdistamiseen ja leikkelemiseen ystävällisesti sen ihoa nuoleskelevilla sormilla. (Joskin aluksi käytin myös kuonokoppaa, koska vain sen kanssa pystyin itse pysymään riittävän tyynenä ja lempeänä; vain sen kanssa oli riittävän turvallista, koska aluksi koira ei osannut hillitä pelkopuremistaan, puolustusrefleksiään.)

Olemme olleet viime aikoina harmittavan vähän tekemisissä koiran kanssa, ja sen kanssa näkeminen ei ole helppoa, koska en tunnu pääsevän mihinkään siitä surusta, että erotessani eksästä erosin käytännössä myös koirasta (tai koirista, Mobutu eli silloin vielä), enkä oikein osaa pitää itseäni luotettavana tapauksena tuon takia, olen rakastanut koiria enemmän kuin ihmisiä, ja pystynyt kävelemään niidenkin luota pois, jokin tuntuu olevan rikki minussa, minusta minun pitäisi pudota kuolleena maahan tai lamaantua, mutta sen sijaan olen vain vähän surullinen, en sillä lailla, että menettäisin toimintakykyni, ainoastaan sillä lailla, että mieleeni kuplii ajatuksia siitä, kauankohan tunnen nämä ihmisetkään, joita nyt kutsun ystävikseni, liekö jokin päivä minun on lähdettävä heidänkin luotaan, ja levollista vakavuutta sen suhteen, että on parasta olla hankkimatta lasta, jonka voisin epäilemättä aivan yhtä raskain sydämin hylätä, jos kehoni menisi samanlaiseen tilaan kuin viime suhteen lopulla. Vaikka olemme eriytyneet ja minusta tuntuu kummalta, että joku puhuu koirasta edelleen minun koiranani, tietty yhteys on silti säilynyt. Koira rentoutuu ja kuuntelee hyräilyäni ja jutusteluani ja kestää toimituksen, josta ei pidä. Se tietää saavansa vaihtaa asentoa ja ymmärtää, kun lopulta käsken sen seisaalle ja kierrän sen ja tarkistan, onko jossakin vielä töröjä ja saksin töröt pois.

Muiden koirieni - kaksi villakoiraurosta - kanssa etenin aina tietyssä järjestyksessä, koska ei se niitä tuntunut haittaavan. Ne vain istuivat tai makasivat ja olivat parturoitavina. Nasu on toisenlainen, sen kanssa ei kannata edetä niin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa edetä, jos etenee jonkun toisen kanssa. Itsensä kanssa voi vielä sanoa, että tämä on oikea tapa edetä, kun teen jotakin yksin, että tämä tuntuu aina toimivan. Mutta toisten kanssa on oltava valmiimpi luopumaan järjestyksistä, jotka tuntuvat loogisilta.

Kun etenen ja juttelen ja laulan ja raksutan karvaa, en voi olla ajattelematta, että haluaisin kyllä kouluttautua koirahierojaksikin. Jos ihmisen hierominen virittääkin kuulostelevaan, varovaiseen ja rakastavaan tilaan, koiran käsitteleminen on vielä tehokkaampaa. Kaikki se ilon ja epävarmuuden, varautuneisuuden ja irti päästämisen välinen tila on niin paljon säteilevämmin läsnä. On uskomatonta, että tällainen kaunis ja jalo olento antaa ylipäänsä luottamuksensa ja rauhoittaa itsensä käsittelyyn, joka sisältää sen mielestä hyvin vastenmielisiä osuuksia ja jonka merkitystä se ei kai mitenkään voi tajuta. (Vai tietääkö se etukäteen, että sitten on keveämpi kirmata? Ja kuivuu nopeammin uinnin jälkeen?)

Ja voi sitä riemua, kun turkki on viimein kunnossa! Sitten loikitaan ja viskotaan päätä ja pitkiä koipia! Hypätään päin, poispäin, pogoillaan.

Muistan sen tunteen, joka oli silloin kun leikkautin pitkään kasvattamani tukan poikatukaksi. Niska oli äkkiä kevyt ja kilometrien pituinen! Ehkä koira kokee jotakin samanlaista? Vai onko se vain riemua siitä, että se voi nousta ilman että lempeä käsi ohjaa sen taas jotenkin kummasti istumaan ja makaamaan ja liukuu sormina hitaasti sen iholla samalla kun sakset ropsuttavat yksitoikkoista rytmiään ja ihmiset vuotavat puistoihin ja takaisin ja vaihtoi minkä asennon tahansa, aina löytyy uutta leikattavaa?

5 kommenttia:

suklaahirviö kirjoitti...

Sinä osaat ihanasti ja aidosti eläytyä koiran tunteisiin! Uskon muuten, että sinusta tulee aivan fantastinen hieroja. Melkein harmittaa, ettet ole lähempänä.. :) Heh, musta saisit kyllä asiakkaan! Se työ vaatii sellaista HERKKYYTTÄ enemmänkin kuin fyysistä voimaa!

Itsellä oli tänään aika karmea päivä lapsiperheessä. :( En tiedä, mua jotenkin ahdistaa se lasten TARVITSEVUUS ja VAATIVUUS. Puolittain tekisi mieli olla niille mieliksi, mutta puolittain tekisi mieli karjua, ettei niillä ole oikeutta siihen. Sitten tuntee tajutonta helpotusta kun sieltä pääsee pois. :(

Veloena kirjoitti...

Joo, tiedän tunteen. Minusta siinä on kauheinta se, että totta kai lapsilla on oikeus juuri olla tarvitsevia, loputtoman tarvitsevia. Vasta aikuinen pystyy (edes jossain määrin eikä kai koskaan täysin) seisomaan omilla jaloillaan...

Huh, joskus kyllä mietin hetkittäin sitä, liekö niin, että kuitenkin ammatti ihmisten kanssa on vähän turhan vaativa. Koiraan haluan eläytyä, mutta joidenkin ihmisten kanssa tökkää vastaan heti. Pysyn kyllä aika luotettavasti kohteliaana, mutta virittyminen ei aina onnistu.

Juha Kankaanpää kirjoitti...

Voin ottaa sen väliaikaisesti

Meillä kuten koirillakin on sisällämme sama halu: jospa joku ottaisi pysyvästi. Saisi keskittää energiansa pysyvään eikä öiden pimeydessä rakennella pläänBiitä, jos tuo minut viskaa. No, ehkä koira ajattelee yksinkertaisemmin. Mutta kylläpä se hyvään ihmiseen kiintyy, ja hyvään paikkaan.

Äitini kertoi, että hän oli nuoruudessa kaupunkiin sairaalaan. Perheen koira juoksi joka päivä jostain tienvieriä 10 km katsomaan äitiä (siihen aikaan niitä ilmeisesti päästettiin osastoille). Hyvän asian vuoksi kannattaa nähdä vähän vaivaa.

Anonyymi kirjoitti...

Koirien hierominen on ihanaa. Olen itse käynyt kurssin, en tosin sellaista todella pitkää, mutta lyhyemmän. Se miten koira rentoutuu ja nauttii, on aivan uskomatonta. Vaikka sillä olisi kipeäkin kohta jossakin, jokin jumiutunut lihas, se oikein odottaa sitä hieromista. Niin, ja jopa kissatkin nauttivat kun niitä hierotaan, tiettyyn rajaan saakka.

Kristian kirjoitti...

Itselleni on olemassa vain yksi koira, jo kuollut, ja kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän korvikkeita. Koirat ovat hyvin yksilöllisiä ja kaipa niiden käyttäytyminen osin johtuu myös siitä miten niitä on kasvatettu. Se "ainoa" koirani oli aina hieman nolo karvoja leikatessa tai tuppoja napsittaessa. Mutta hyvin tultiin toimeen ja salaisimmat suruni taisin sille aikoinaan vuodattaa. Kissaihmiset eivät koskaan ymmärrä koiran ideaa, ovat ilmeisesti sen verran itsellisiä. Mutta kyllä olen yleensä tullut toimeen myös kissojen kanssa, ne tulevat lähelle sitten kun niitä itseään huvittaa. Luulen rttä kissa- ja koiraihmisissä on suuri ero, itse olen jotain siltä väliltä.