torstai 19. helmikuuta 2009

Vatsatauti

Päivällä on vielä ihan hyvä olla. Kävelemme jäällä, Vompsulla on kaksi toppatakkia päällekäin ja Ilveksellä käsilaukku. Pohjoinen tuuli tunkeutuu hieman farkkujenkin läpi. Jälkeenpäin syömme lettuja. Tai minä en syö, sillä valmiissa taikinassa on maitoa; minä syön soijapullia pakastealtaasta ja hilloja täysjyväpaahtoleipien päällä. Saamme joukkoon liittyneeltä ystävältä tuliaisina lasisia rannerenkaita ja tulsiteetä. Kotiin kävellessä ihmettelen jalkojani tokkuraisuutta: emme me sentään niin pitkään kävelleet, ei sen tältä pitäisi tuntua. Kotona nukahdamme. Illalla, herättyä, vatsa kiertää ikävästi. Liikaa paahtoleipiä, ajattelen.

Pian nukahdamme uudestaan, ja sitten havahdun. Koiran sieraimet ovat lähellä kasvojani, sen hengitys puhaltelee kuumana otsalle. Kuulen sen päästävän matalia hätäisiä kurkkuääniä. Se huomaa minun heränneen, juoksee ovelle, raapaisee sitä, juoksee takaisin. Tiedän, ettei se herätä turhaan. Kiskon pyjaman päälle verkkarit, takin, pipon. Unohdan koiran hihnan ja käsineet, mutta kakkapussit muistan. Ajaessamme hissillä alas hiljaisessa talossa huomaan omankin vatsani kiertävän yhä ikävämmin. Sitten seisomme pimeässä puistossa, koira kyyristyy, sen takapuolesta suihkuaa haisevaa mönjää. Koetan kauhoa sitä kovasta hangesta hedelmäpussiin, mikä osoittautuu aika vaikeaksi etenkin kun sormeni ovat kohmeiset kalikat käsineiden unohtamisen takia ja minua oksettaa ja pyörryttää. Koira juoksee takaisin rapun ovelle, tahtoo sisään. Menemme sisään, käyn uudelleen nukkumaan. Pian herään uudestaan vaativaan pihinään, mutta nyt minun on itse käytävä ensin vessassa. Koira steppailee paikallaan eteisessä, sen silmät muljahtelevat. Koetan jutella rauhoittavasti, vaikka haluaisin itkeä. Sitten menemme taas, seisomme pakkasessa. Takaisin, istun vessassa, koira seisoo vessanovella ja tuijottaa. Kaadun sänkyyn.

Tätä toistetaan.

Välillä mies vie koiran ulos, kun hän tulee takaisin, herään oveen. "Tuliko mitään?" kysyn unen halki. "Ruokalusikallinen ehkä." Vastaan: "Mullakin on maha kipeä." Koiran vatsaan sattuu niin, ettei se malttaisi yhtään yrittää levätä. Koska se ei puhu, en voi kertoa sille, että ripulissa tuntuu aina siltä, että olisi kaiken aikaa oltava vessassa, vaikkei mitään oikeastaan saisikaan puserrettua itsestään ulos. On vain käskettävä koira viereen makaamaan, juurrutettava se siihen silittämällä silittämistään. Silitettävä sormilla kaarevin vedoin, jotta sen mielessä äitikoira nuolisi sitä ja kaikki olisi kunnossa. Vielä siinäkin vaiheessa, kun melkein voisin vannoa nukkuvani, sormeni liikkuvat turkkia kaarevin viivoin. Yö pilkkoontuu pieniksi paloiksi, jotka eivät tee kylläiseksi. Jossain vaiheessa yö valkenee, mutta aamu ei koita muussa mielessä kuin sillä lailla, että mies lähtee luennolle. Koira ja minä risteilemme puiston ja vessan väliä, kaksi horjuvaa ja tärisevää otusta. Välillä luuttuan eteisen lattialta oksennusta ja kaon pönttöön itsekin.

Sitten molemmat ovat onttoja. Makaamme sängyllä kuin tyhjät kuoret, mies on tullut takaisin ja keittää valkoista puuroriisiä. Syömme riisiä, vaivumme uneen. Yö ja päivä menettävät merkityksensä.

3 kommenttia:

paulasankelo kirjoitti...

Pikaista paranemista sinulle ja koiralle!

suklaahirviö kirjoitti...

Voiih..! :( Tosi kurja juttu, kun olette kipeinä. Suklis lähettää paljon toipumisterveisiä! Pääskää pian taas normaalitilaan. Oikeastaan terveys on semmoinen juttu, ettei sitä edes tajua arvostaa ennen kuin se on mennyt. Varsinkin kyky syödä ja sulattaa ruokaa ei ole mikään ihan pikku juttu, sen masutauti kertoo!

Veloena kirjoitti...

Kiitokset, olemme suhtkoht terveitä jo. Koira vielä aika voipunut ja sekovatsainen: sen riisikuuri jatkuu vielä huomisenkin.