Ymmärrän, että minuun on iskostettu aika varhaisessa vaiheeessa ulkoakäsin tämä tyhmyyden ajatus, koska se vie suuren osan päättäväisyyttä ja olin lapsena hurjan omapäinen ja aikuisia ympärilläni rasitti tuo omapäisyys. Mutta vaikka nykyään tiedän, etten ole ihan niin tyhmä kuin millaiseksi säännönmukaisesti koen itseni, en edelleenkään onnistu mallintamaan itseäni ihmiseksi, jolle oppiminen olisi helppoa tai jolla olisi mahdollisuudet kiinnostuessaan ottaa selvää vaikka mistä. Minua ei harmittanut saksan huono arvosana, minua ällistyttivät muut laudaturit. En voinut uskoa, etteivät kokeet olleet jotenkin menneet sekaisin. Olin saanut jonkun muun arvosanan. Eikä tämä tapahtunut vain ylioppilaskirjoituksissa, vaan kaikissa kokeissa. Se jotenkin horjutti todellisuudentajuani. Mutta en ollut valmis muuttamaan uskomuksiani vastaamaan kokemusta, ehdollistus oli edelleen liian vahva. Todellisuuden aistin vain siinä kokeessa, josta sain kutosen, ja jonka tein yli kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa. Silloin ajattelin todellisen luontoni ja tyhmyyteni paljastuneen ja itkin helpottuneena ja ajattelin, että nyt minut viedään lastenkotiin, koska vanhemmat eivät enää tahdo nähdä minua. Olin paljastunut! Ei tarvinnut enää jännittää!
Tietenkään minua ei lähetetty lastenkotiin. Vanhemmat lohduttivat tuosta kutosesta ja pitivät sylissä. Kun seuraavan kokeen numero oli kiitettävä tavalliseen malliin, he eivät halanneet, antoivat vain rahaa. (En saanut viikkorahaa, sain rahaa kiitettävistä koearvosanoista.) Ostin koko rahalla karkkia, kuten aina. Salmiakkia. Siitä tuli nopeasti paha olo. Istuin vintillä, katselin hyörinää ampiaispesän luona, söin salmiakkia ja oli tyhjä olo. Vintillä sai olla rauhassa, siellä ei huutanut edes teevee. Tiesin, että minun olisi pitänyt olla iloinen, mutten osannut. No, oli sentään salmiakit.
Näin jälkeenpäin tuntuu kummalliselta ajatella tuota mielenmaisemaa. Lapsilla on niin hurjia pelkoja.
Tietysti tilanne korjaantui vähitellen. Kun riittävän moni ihminen oli toistanut, että minulle lukuaineet ovat helppoja, aloin miltei itsekin uskoa sen. Mutta vain miltei. Kokemuksellinen puoli uskomisesta puuttui, se oli sellaista hauki on kala -hopotusta. En vieläkään täysin osaa ymmärtää, millaista olisi aidosti kokea itsensä lahjakkaaksi tai hyväksi jossakin. En yksinkertaisesti pääse tuohon kuvitelmaan sisään. Tiedän kyllä, että joskus jokin tehtävä tuntuu helpolta, esimerkiksi päättelyä testaavat osiot persoonallisuustesteissä. Fysioterapian pääsykokeessa kuuntelin muiden tuskailua niiden jälkeen ja istuin yksinäisenä siinä rupattelevassa seurueessa: minusta ne olivat helppoja, heistä mahdottomia. Ei sellaista voi sanoa ääneen. Mutta en osaa jotenkin ajatella, että olisin hyvä niissä, tästä helppoudesta huolimatta. Jokin siitä puuttuu, siitä siihen saakka päättelemisestä.
Tuo toinen kirjoitus, jota jäin pohtimaan, tai ei, joka pikemminkin jäi soimaan mieleeni, kertoi suhtautumisen vaikeudesta tietyntyyppisiin ihmisiin nuorempana. Kun vastasin kirjeeseen, kirjoitin, että niin, näitä kai on kaikilla. Mutta asia jäi pyörimään. Tänään sitten havahduin unesta tuohon ajatukseen ja sen kaikuun itsessäni: aivan kuin unen aikana olisi muovautunut vastaus, kinostunut riittävästi materiaalia kaikesta minkä muista ja mitä olen psykologiaa lukenut. Miten tarkasti valikoinkaan ystävät teininä! En hyvin, vaan tarkasti. Oikeastaan taisin tuntea syvää vierautta kaikkia muita kohtaan lukuun ottamatta niitä, jotka olivat jonkin verran itsetuhoisia. Oli minulla muutama ponteva ja iloinenkin ystävä, joilla oli unelma mm. opiskelupaikasta, mutta tunsin heidän seurassaan viiltävää pelkoa siitä, että jos he tajuaisivat, miten epätoivoinen ja eksyksissä olen, he hylkäisivät minut siihen paikkaan. Koska kuten vanhemmat sanoivat joskus asiasta kertoessani, niin ei saanut tuntea, kaikkihan oli hyvin, koulu meni hyvin, minulla oli mukavia harrastuksia, pääsisin opiskelemaan ihan mitä vaan halusin. (Vaikka vanhemmat eivät pitäneetkään siitä, että menin lukioon, koska se tarkoitti taloudellista epävarmuutta. Oppisopimuksella olisin voinut heti alkaa tienata omat rahani ja muuttaa yksiöön pois heidän jaloistaan ja heidän rahojaan kuluttamasta.) Kaikki oli hyvin, miksen ollut onnellinen? Niin, hyvä kysymys. Mutta koska en osannut olla onnellinen, kaikki ei tuntunut olevan hyvin. Hyvät arvosanat tuntuivat toisten petkuttamiselta. Oikeastaanhan minun olisi pitänyt olla kuollut, joten todellisuudessa oli ilmeinen virhe eikä siihen oikein voinut luottaa. Itsetuhoisten ystävien sisäinen ja ulkoinen elämä sentään oli kohdakkain: he viiltelivät käsivarsiaan tai söivät ulostuslääkkeitä laihtuakseen tikuiksi, he olivat oikeutetusti traumoittuneet miehistä koska heidät oli puijattu seksisuhteisiin jo ala-asteikäisinä, heidän numeronsa olivat huonoja, joten he saattoivat sentään koherentisti tuntea itsensä tyhmiksi ämmiksi. Oikeastaan vain näiden ystävien kanssa osasin olla rento, vaikken oikein päässyt heidänkään maailmaansa: minulla oli ihan liian hyvät numerot, vanhempani eivät eronneet rymisten, enkä osannut vahingoittaa itseäni kehon tasolla muuten kuin syömällä roskaruokaa, mitä nyt tuskin kukaan muu, toisesta perhetaustasta tuleva, voisi tunnistaa niin kapinalliseksi eleeksi kuin minä sen käsitin. (Meillä kotona ei koskaan syöty valkoisia vehnäjauhoja tai niistä tehtyjä leipiä, mitään friteerattua, ei koskaan juotu limuja tms. - meillä syötiin terveellistä kasvisruokaa ja juotiin sokeroimatonta mehua. Minulle siten esimerkiksi ranskanperunoiden syöminen limua juoden oli aivan ravisuttava teko. Vahinko vaan tätä ravistusta ei nähnyt kukaan muu kuin vanhempani, ja hekin tarkastelivat sitä ei-niin-ylevästä "olet kyllä jo nytkin aika pyöreä, sinun pitää katsoa tarkemmin mitä suuhusi pistät koska ylipaino on vakava terveysriski ja suojaravinteista pitäisi jaksaa kantaa huolta" -näkökulmasta.) Irtosuhteissakin olin naurettavan tarkka tautiriskistä - miksi ihmeessä, kun kuvittelin kuolevani aivan pian?
Minulta vei aika kauan tajuta, etten jollakin tasolla halua kuolla sittenkään, vaan elää. Että voi olla nainen vaikkei tahtoisikaan säännöllisin väliajoin kuolla. Ja että voin muovata elämää näköisekseni, sellaiseksi että kuoleminen ei tunnu sitä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Olin kaksikymmentäyksi, kun tajusin, etten tahdokaan kuolla, että itse asiassa tahdon aika vahvasti elää ja kokea asioita, vaikka ne tuntuisivatkin pahalta ja vaikkei sillä kaikella olisi edes mitään merkitystä. Mutta vei vielä aika kauan ennen kuin hyväksyin sen tarkoittavan, että itsestään huolehtiminen ja itselleen armeliaisuus on okei. (Jälkimmäistä harjoittelen edelleen aika alkeistasolla; se on uusi proggis, aloitin sen ehkä kolmisen vuotta sitten.) Hammaslääkärillä käyminen ja ystävyyssuhteiden solmiminen ei ole vain naurettavaa kuolemanpelkoista pikkuporvarillisuutta vaan ihan järkevää toimintaa.
Minusta tuntuu, että olen onnistunut tässä asiassa paremmin kuin itseni fiksuksi kokemisessa. Se on hyvä, koska tämä asia tuntuu näppituntumalla tärkeämmältä. On tärkeää haluta elää, janota kokemuksia ja tahtoa auttaa toisia.
Mutta kaikella tällä on seurauksensa: en osaa esimerkiksi kuvitella nuoruutta, jossa ihminen olisi toiveikas, suunnittelisi tulevaisuuttaan ja iloitsisi elämästä. Se kuulostaa kertakaikkisesti paradoksaaliselta. Vaikka tietysti kun katselen ympärilleni, havaitsen, että sellaisia nuoria ihmisiä todella on olemassa. Tuntuu jotenkin niin hurjalta, että itse on saanut tuosta toiveikkuudesta ja ilosta kunnolla otteen oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana, iässä jossa mielellään sanotaan hakemisen jo olevan ohi, ruuhkavuosissa. En tarkoita tietenkään, etten olisi iloinnut ja jännittänyt asioita sitä ennenkin, mutta vasta nyt siitä on vahvistunut ikään kuin elämän perusväri. Osin kyllä olen aika raivoissani itselleni, koska huomaan tämän tunnussävelen kantavan edelleen menneisyyden reppua: "saan olla iloinen ja toiveikas ja haluan elää ja kokea, itkeä ja nauraa, ja etenkin nauraa, ja saan tehdä niin, vaikken olekaan niin fiksu kuin tällaisella elämäntyylillä pitäisi olla." Olen pohtinut viime päivinä tulevaisuutta ja nojannut leukaa kämmeneen käännöksen ääressä ja miettinyt niitä muutamaa ystävääni, jotka ovat käsitteellisesti teräviä kuin partahöylät ja osaavat olla ylpeitä omasta työstään, kulttuurisuuntautuneisuudestaan, ja jotenkin varman oloisia ratkaisuistaan. Voi tietysti olla, että tämä on vain illuusio. Mutta sellaisen vaikutelman yhtäkaikki saan heidän reaktioistaan. Itse en jotenkin osaa olla ylpeä ratkaisuistani enkä onnistumisista, ne tuntuvat häkellyttäviltä onnenkantamoisilta, jonkinlaiselta bluffaamiselta, ikään kuin olisin kuitenkin sen verran typerä, ettei tämmöisen elämän pitäisi oikeastaan onnistua minulta.
Se on kummallinen tuntu. En haluaisi tehdä uraa, mutta minusta tuntuu, että minun olisi pakko, koska muutkin suostuvat siihen yleensä. Paitsi jotenkin poikkeavan lahjakkaat, mutta heihin taas en mitenkään osaa samastua. Ainoa keksimäni keino, jolla voin oikeuttaa itselleni tämän elämän, on kummasti mutkan kautta perusteleminen: Näin tämä nyt vain on sattunut menemään. Elämä heittää ja kantaa. (Ei, en halua uskoa tähänkään, olen kyllä tehnyt töitä ja ottanut asioista selvää ja opiskellut pitkään vaikeaa alaa saadakseni tällaista elämää, vaikken opiskellessa uskonutkaan siitä koituvan minkäänlaista hyötyä opintotukea lukuunottamatta: opintotuki on minusta aina tuntunut isolta rahalta niin pienistä ponnistuksista ja niin laihasta hyödystä.) Tässä sitä nyt ollaan! Ja vaikka olenkin tyhmä ja itsepäinen enkä tunne kuuluvani tähän vapaaseen ja älykkääseen joukkoon, siinä nyt kuitenkin ulkokohtaisesti tarkasteltuna sijaitsen. Ei minun siis tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että saan tehdä töitä kotona pyjamassa. Eivät muut ihmiset ajattele, että se on petkuttamista ja että minua pitäisi oikeastaan rankaista sen takia. (Vaikka vanhempani ovatkin pettyneet siihen, ettei minusta tullut mitään; heistä joudun tekemään työtä kotona ja heitä surettaa se, ettei minulla ole vakivirkaa.) Ja jos muut ihmiset eivät ajattele niin, miksi ihmeessä minunkaan pitäisi ajattella niin?
Huooh, miten monimutkaista! Jotenkin hupsua myös. Mutta en oikein osaa silittää ajatuksiani suoriksi, liekö ikinä opinkaan... ehkä tarvitsisin ammatinvalintapsykologin sijaan ammattiinsopeutumispsykologin? Tai itseluottamuspsykologin? Vaikka uskon kyllä, että vähitellen nämäkin asiat ratkeavat, tai jos eivät ratkeakaan, olen ainakin tottunut elämään niiden kanssa, aina vähän ulkopuolisena ja tuntien, etten oikeastaan ansaitsisi näin ihanaa elämää.
Tuntuu niin hassulta, että monet ihmiset, joiden kanssa juttelee ja neuvottelee asioista, näkevät vain sen puolen minusta, joka on nyt enemmän esillä. Joskus tuntuu jopa siltä, etten enää pääse entisiin oloihini mitenkään käsiksi, paitsi silloin kun luen jonkun toisen jostakin kaukaisesta ajasta kirjoittaman virkkeen, luen sen kerran ja toisen ja kolmannen, ja solahdan hämmennykseen: ei, ei se noin mene, eihän se noin voi mennä... ei se ainakaan tuolta tuntunut. Tai että myönnän kevytmielisesti jotakin: joo, noinhan se juuri menee. Ja sitten kuluu muutama yö ja äkisti tajuan, miten julma koko kuvio on ollut.
Monissa psykologian kirjoissa, joiden kanssa olen tehnyt töitä, on korostettu erästä seikkaa, joka askarruttaa itseäni: Sitä, miten usein ihmiset hakemalla hakevat itselleen sellaisen ystäväpiirin, joka jotenkin vahvistaa hänen kiintymyssuhteitaan luonnehtivia ongelmia. Ja miten usein käy niin, että jo valmiiksi ongelmiin ajautuneiden ihmisten sosiaalinen turvaverkko ei tuekaan heidän muutostaan positiiviseen suuntaan, elämän hallintaan ottamiseen ja toiveikkuuteen, vaan pikemminkin painostaa ihmistä ujumaan yhä syvemmälle ongelmiensa vangiksi. Joskus tämä sanallistetaan kirjoittamalla, että turvallisia kiintymyssuhteita kokeneet ihmiset eivät helpolla suostu hyväksikäyttäviin tai muulla tavoin heitä vahingoittaviin suhteisiin, kun taas kiintymyssuhteiltaan pääosin turvattomat ihmiset eivät osaa etsiä eivätkä tunnistaa turvallisia suhteita,niiden vaatimisesta nyt puhumattakaan. Joskus taas tästä asiasta puhutaan empatian ja empatiakyvyn kautta: vasta kun ihminen oppii tunnistamaan empatian, hän voi alkaa pitää silmällä sitä, että päästää lähelleen vain tavoitteitaan tukevia, empaattisia ihmisiä. Ehkä nuo käsitteet ovat liian robusteja, siltä se tuntuu. Asian voisi sanoa kai näinkin: on mukavaa oleilla seurassa, jossa voi tuntea olonsa kotoisaksi. Valitettavasti kotoisa voi tarkoittaa myös toivottomuutta vahvistavaa. Minusta esimerkiksi jako empatiakykyisiin ja empatiakyvyttömiin on ihan liian karkea. Moni ihminen ei kykene olemaan kovinkaan empaattinen vieraalla tavalla eläviä ihmisiä kohtaan, mutta samankaltaisuus palkitaan empaattisella suhtautumisella. (Vieraus on aina haaste empatialle, ja minusta tuntui hyvältä lukea terapeuttien ohjeissakin oikein teroitettavan, että jos empatia ei muodostu luonnostaan, siihen pitää pyrkiä tahdonalaisesti. Jos empatian pitäisi tuosta vain onnistua, se tarkoittaisi myös, että jokainen meistä olisi luultavasti todella huono ja empatiakyvytön ihminen, koska kai jokaisen empatia välillä horjuu ja pettää. Kyse on enemmän tahdosta kuin kohtalosta; tämä on tärkeä näkökohta.)
Uudessa SK:ssa on kiinnostava juttu joukkoon sopimisen ja joukosta erottumisen tunneskaalasta. (Sk 8/2009, s. 18-19.)
Arvostettu tiedelehti Neuron esitteli äsken tutkimuksen, jossa havaittiin, että muiden kanssa eri mieltä oleminen aiheuttaa aivoissa samanlaisen "virhereaktion" kuin esimerkiksi väärän vastauksen havaitseminen kokeessa.
Tämä negatiivinen reaktio viestittää sosiaalisesta virheestä: on tullut olluksi erilainen kuin muut. Samalla aktiivisuus vähenee niillä aivojen alueilla, jotka liityvät palkitseviin kokemuksiin.
Samassa jutussa kerrotaan, miten koehenkilöt olivat testeissä muuttaneet vastauksiaan muun ryhmän suuntaan toisella kiekalla kuultuaan toisten mieltymyksistä.
Ehkä näillä "virheilmoituksilla" on tekemistä sen kanssa, millaiseen seuraan ihminen hakeutuu? Jos tuntee itsensä kovin epäonnistuneeksi, tyhmäksi ja itsetuhoiseksi, iloisten ja toiveikkaiden ihmisten seura saattaa tuntua täysin karmealta, rasittavalta ja lannistavalta. (Muistan tämän olon.) Jokainen "en osaa ajatella noin" nivoutuu ehkä epäonnistumisen tuntemuksiin, minän virheellisyyden syventymiseen. Sen sijaan jos seura on itsetuhoista, toivotonta ja pahojen vibojen kanssa painiskelevaa, itseään ei tunne niin vihoviimeiseksi ja virheelliseksi. Surullista tässä on vain tuo, että oma mielenmaisema ja arviot elämästä virittyvät entistä enemmän tuohon ongelmien kanssa painimiseen. Omien ongelmien lisäksi itseen suodattuu vielä koko joukko uusia haitallisia käyttäytymismalleja ja ajatuskuvioita. En tiedä, ehkä joku on sillä lailla itsetietoinen ja varovainen, ettei hänelle kävisi näin, mutta huomaan itse kyllä käyttäytymiseni hitaasti poimivan itseensä elementtejä ympäröivistä ihmisistä, joihin samastun. Se tapahtuu vaivihkaa, usein sen huomaa vasta jälkikäteen.
Mikä dilemma - että toisaalta tuntee olonsa kotoisaksi vain seurassa, jossa ei ole sallittua kokea empatiaa, ymmärrystä ja tahtoa ponnistella kohti itsensä ylittämistä. Ja että toisaalta voi suodattaa itseensä empatiaa, ymmärrystä ja tahtoa ponnistella kohti itsensä ylittämistä vain sellaisessa seurassa, jossa tuntee itsensä hyvin virheelliseksi, vääräksi ja omaa typeryyttään ja lyhytnäköisyyttään häpeäväksi. (Ne saattavat olla vaikeassa tilanteessa jo liiallisia kokemuksia, eikä voi vain odottaa, että ihminen pystyisi ottamaan ne vastaan tyynesti. Jos stressi on jo muutenkin kova, on aivan luonteva itsen suojausmekanismi väistellä tällaisia tuntuja aiheuttavia tilanteita. Niille voi antautua vasta kun on niihin valmis, riittävän rauhallinen ja toiveikas. Ja jos seura ei koskaan tue tällaisen mielentilan saavuttamista eikä itselle ole selkeää, että itseään voisi vieroittaa tuosta seurasta ja että saattaisi olla hyödyllistä ylipäänsä kokea tuollaisia oloja, jotka tuntuvat aiheuttavan käyttäytymistä, josta tyypillisesti rankaistaan ja syyllistetään, kuten itkemistä - - - mikä katkaisee kierteen?)
Onneksi on kirjat! Minusta tuntuu, että kirjat pelastivat minut. Ja se, etten koskaan lannistunut lopullisesti, että minussa oli edelleen muistikuva pienestä tytöstä, joka istuu kyykyssä isoäidin kasvimaalla ja kitkee ja laulaa silkkaa iloaan pääskysten alla. Tytöstä, joka kelpaa sellaisenaan, koska on kesä eikä isoäiti odota mitään suorituksia. Kuvittelin vain pitkään, ettei se lapsi enää kelvannut, että piti olla aikuinen, kaiken aikaa kiinnostumassa, lukemassa, todistamassa älykkyyttään, en ole kokenut osaavani niitä, vaikka aloinkin opiskella filosofiaa ja vaikka valmistuin ja kaikkea. Ja huomaan, että ajattelen olevani edelleen se lapsi, ennen kaikkea se lapsi. Miten se lapsi lukisi Platonia ja Spinozaa? Tarkistaisi termejä? (Kumma kyllä mieleeni nousee kuva, isoäiti makaa patjalla lattialla kammarissaan, pitää sydänalastaan kiinni, voivottaa. Rubiinikorvakorut makaavat pisamaista kaulaa vasten. Kello tikittää. Tuo sama lipasto, joka on huoneessani nyt, isoäidin itse nikkaroima, seisoo keltaista seinää vasten. Sen ylimmässä laatikossa on jasmiinisaippua kääreissään, saan haistella sitä, kun haluan. Istun risti-istunnassa ja katson vuoroin isoäitiä ja vuoroin isoäidin tuhkimoa esittävää ristipistotyötä seinällä, kehyksissä. Helle. Rukoilen mielessäni, että Jeesus ottaisi isoäidin jo luokseen. "Elä nyt vaan istu", isoäiti sanoo. Otan hyllystä Humisevan harjun ja jatkan lukemista. Tai Valitut palat. Siellä ei ole lastenkirjoja. Siitä huolimatta elämäni särähtää rikki siinä kohdin kun lakkaan viettämästä kesiä siellä. Isoäiti on ainoa perheenjäsen, joka kirjoittaa minulle ollessani Lontoossa töissä.)
Ei, nyt on noustava sängystä. On laskiainen, eivät asiat kirjoittamalla selviä. Kirjoittaminen kyllä kiinteyttää niitä ja voimistaa tahtoa tehdä jotakin, mutta tarvitaan enemmän aikaa, enkä voi koko sen aikaa vain kirjoittaa blogia. On mentävä, ilahduttava ulkoillessa, ruokittava pientä tyytyväistä tyttölasta, jotta jaksaa altistua hyvää tekeville ihmissuhteille, joissa tuntee itsensä yhtäkaikki vialliseksi kiireestä kantapäähän.
Tekstit
6 kommenttia:
Niin, ei asiat selviä kirjoittamalla eikä minkään muunkaan yhden yksittäisen asian avulla. Tarvitaan monia hyvään suuntaavia asioita. Ja luottamus niihin asioihin, jotka jostakin kumman syystä tuntuvat hyviltä ja oikeilta, vaikka niitä onkin usein vaikea perustella.
Voi veljet kuinka hienosti kirjoitit tuosta seuran hankkimisesta. Mitä vielä sanoisin: minusta olet ajatuksissasi tosi pitkällä ja hirveän viisas, ja usko pois, tätä "toisenlaista" viisauttakin arvostetaan. Jos ei muuten niin vertaistueksi lukuisille samankaltaisten asioiden kanssa kamppaileville!
Vau Velonea. Tosi hyvä kirjoitus. Tunnistin paljon paljon tuttua ja sitten taas huomasin selvästi ne alueet, joissa peruskokemuksemme ovat tyystin erilaiset. Hassua, että meissä ihmisissä, jotka jäämme toisillemme ja itsellemme lopultakin jossain määrin vieraiksi, on kuitenkin niin paljon samaa ja tunnistettavaa. Tuli mieleen perheyhtäläisyys: meissä on toisiaan leikkaavia alueita, ja ne alueet, jotka jäävät leikkausalueen ulkopuolelle, epäilemättä leikkaavat jonkun muun ihmisen alueiden kanssa.
Tunnistin hirveän hyvin tuon tunteen, että minä en ole oikeasti hyvä, vaan että kaikki eittämättömät onnistumiseni ovat jonkin sortin onnenkantamoisia, että tosipaikan tullen paljastuu, että minä olen ihan pihalla kaikesta, myös siitä, mistä kouluarvosanojen ja tutkintotodistusten mukaan olen erinomaisesti perillä. Vaikka sain luokan parhaat pisteet ylioppilastodistukseeni, en millään muotoa ole yhtä fiksu kuin ne kaksi muuta luokkakaveriani, jotka saivat yhtä hyvät pisteet. He ovat oikeasti fiksuja ja asioista tietäviä, minä taas parhaimmillani ihan näppärä mutta missään nimessä en yhtä hyvä kuin he. Jostain syystä myöskään graduarvosanaani ei voi verrata muihin, koska oikeasti en gradua kirjoittaessani tiennyt, mitä olin tekemässä. Ja se, että olen opettanut yliopistossa, on edelleenkin aika nolostuttavaa, koska enhän minä oikeasti ole ollenkaan kelvollinen moiseen hommaan. Kovin syvällä meissä naisissa (olen aika vakuuttunut, että tämä on perinaisinen ajattelumalli) kytee tämä loputon epäusko omaan kyvykkyyteemme. Höh!
-"vanhemmat eivät pitäneetkään siitä, että menin lukioon, koska se tarkoitti taloudellista epävarmuutta. Oppisopimuksella olisin voinut heti alkaa tienata-"
Jännä juttu! Olisin jotenkin kuvitellut vanhempiasi ihan erilaisiksi, että he olisivat juuri painottaneet lukiota.. kai siksi kun omani eivät ottaneet muuta kuin lukiota kuuleviin korviinsakaan.. Nyt mietin olisiko opintomotivaatio ollut parempi, jos siitä ei oltaisi hössötetty niin paljon mun PUOLESTANI?
Aika harva vanhempi kai oikeasti miettii, mikä olisi *lapselle* paras opiskelu- tai työpaikka. Kaikki kyllä sanovat ajattelevansa lapsen parasta, mutta aika moni ajattelee sittenkin omia ambitioitaan, omia [täyttymättömiä] haaveitaan tai pelkojaan. Tai sitten tosiaan sitä, että lapsi on joko saatava pidettyä kotona kauemmin tai potkittava sieltä pois nopeammin. ;)
Itsekin olen oikeastaan aina hakeutunut semmoiseen seuraan, jossa ihmiset ei ehkä ole kauhean ura-tietoisia tai kunnianhimoisia ammatillisesti. Sellaiset uratykit ovat joskus kuin eri maailmasta.. he vaikuttavat kärsimättömiltä, kireiltä ja "aikuismaisilta" ja tietävät paljon kaikenlaista elämän oudoista puolista. Kuten eri alojen palkkauksesta, työllistymistilanteista, arvo-osuustileistä ja asuntolainojen korkojärjestelyistä yms. Sellaisia ihmisiä voi ihailla, mutta minusta tuntuu kuin olisin heihin verrattuna kuusta tai Marsista tai jotain.
Odelma, olen miettinyt tätä seura-asiaa jo jonkun aikaa. Oikeastaan se alkoi siitä, kun luin uudestaan Plathin Lasikellon alla ja hätkähdin siitä, miten aikoinaan minusta "ainoilta todellisilta" tuntuneet kommunikaation ja yhdessäolemisen kuvaukset tuntuivat nyt kauhean julmilta ja vahingoittavilta. Olen huomannut saman asian myös elokuvista, josta ennen pidin: niissä kuvataan oikeastaan poikkeuksetta kummallisen pahoinvoivaa ja tempoilevaa olemisen tapaa.
Toisaalta tuntuu kauhealta tajuta tämä, toisaalta hyvältä: jos ei olisi muuttunut jo jonkin verran, eihän tuota voisi huomata...
Hilla, en osannut oikeastaan ajatella, että tuo ajattelumalli olisi naisellinen, mutta saattaahan siinä olla perää. Hmm, tätä voisi tietysti alkaa selvittääkin, nyt kun alkaa loma eli seuraavan keikan odottelu ja etsiminen... ;)
Onneksi osittaista päällekkäisyyttä tai noita leikkausalueita tosiaan on, koska se mahdollistaa kaksi hyvää juttua: 1. ihmiset eivät yleensä ole ihan sellaisia kuin kuvittelisi, mikä on jännittävää ja miellyttävää, ja 2. kun ystävystyy sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on riittävästi perheyhtäläisyyksiä ystävyyden luontevalle syvenemiselle, näiltä oppii yleensä jotakin itselle aivan uutta ja järisyttävää heidän "vieraiden" alueidensa ajatusten parissa. Sillä tavalla oppii, vähitellen... ja toivon mukaan etenee kohti tietoista tahtomista paremmasta suunnasta.
Suklis, kumpikaan vanhemmistani ei ole käynyt lukiota ja he ovat olleet huonoja koulussa. Molemmat ovat vain tahtoneet mahdollisimman nopeasti käytännön töihin koulujen nöyryytyksistä, ja heidän oli aika vaikeaa välillä suhtautua siihen, että minä olin niin erilainen tässä suhteessa. Heillä oli myös selkeät tavoitteet: että me, sisko ja minä, voisimme jatkaa perheyrityksiä. Minä kieltäydyin siitä lopullisesti tuolloin lukioon haun yhteydessä ja siinä vaiheessa välit vanhempiin kylmyivät aika tavalla, kun "en ymmärtänyt omaa parastani enkä kuunnellut vanhempia ja viisaampia". Sisko tungettiin kalliiseen yksityiseen kosmetologikouluun, jotta hän voisi jatkaa edes äidin yritystä. Hän valmistui, oli puolisen vuotta äidillä töissä ja on nyt perustanut oman aivan eri alan yrityksen miehensä kanssa, mistä äiti loukkaantui kauheasti. Vanhempieni on jotenkin vaikeaa ymmärtää, että vaikka heistä olisi kauhean kiva tarjota lapselleen valmis yritys asiakaskuntineen, toimitiloineen jne. ja olisi komeaa sanoa, että yritys on perheen jo toisessa polvessa, lapsi ei välttämättä siltikään pidä sitä oman elämänsä kannalta parhaana ratkaisuna. Olkoonkin, että tästä on jauhettu kasvuiässä useita tunteja, siitä miten etuoikeutettuja ja me olemme kun meille on urakin jo valmiina ja yritys asiakaskuntineen sen kuin odottaa oivallusta, että tähän mahikseen kannattaa kiitollisena tarttua, ja miten hyvin maailma on pedattu meille valmiiksi. Mutta en ainakaan minä TAHDO valmiiksi pedattua maailmaa. (Enkä pedata kenenkään muun maailmaa kuin omani, uh.)
Luulen, että osa murrosikäni raivokkaista mielialoista periytyy suoraan tuosta asetelmasta: lapsena pelkäsin, että vanhemmat suuttuvat, jos kerron, etteivät heidän ammattinsa kiinnosta minua lainkaan (kuten ne eivät ole ikinä tehneet), ja sitten kun tulin murrosikään, se kaikki pelko kääntyi valtavaksi raivoksi, jonka tavoitteena oli tehdä tyhjäksi ne suunnitelmat, joita minun varalleni oli laadittu. Enkä raivon mitoituksesta kertoo jotakin se, että keskellä raivoani pelkäsin jatkuvasti, että jos äiti menee itsepäisyydestäni oikein huonoon jamaan, on olemassa riski, että luovutan ja taivun heidän tahtoonsa ja elämäni on pilalla. En oikein ollut varma, teinkö pointsin riittävän selväksi, joten lisäsin kierroksia (mistä olen tietysti nykyään hirveän pahoillani - asia olisi varmasti voitu selvittää rauhallisemminkin) ja välimme olivat aika karseassa kunnossa ja vanhemmat lakkasivat täysin piittaamasta siitä, miten paljon lintsasin koulusta, olin öitä pois kotoa jne. Aika karmeaa aikaa, mutta pääsin kuitenkin irti tuosta tulevaisuussuunnitelmasta, jota minulle koetettiin tunkea hyvää tarkoittaen mutta yhtä kaikki erittäin ahdistavalla tavalla.
Eli joo, tunnistan hyvin tuon, miten ärsyttävää on, että jotakin hössötetään itsen puolesta. :D
Karmeinta perhetilanteissa jotenkin on, että on ihan selvää, että kaikki tahtovat vain toistensa onnellisuutta, mutta sitten se käsitys siitä, miten toinen olisi onnellisimmillaan, onkin aivan toisesta maailmankaikkeudesta eikä tunnu muuttuvan, vaikka mitä sanoisi.
Huomaan myös itse ihailevani tösmistyneitä ihmisiä, jotka pitävät napakasti puoliaan ja toimivat omanarvontuntoisesti, mutta silloinkin kun teen jotakin ajatellen, että "hänkin tekisi tässä näin ja tämä on minulle hyvää harjoitusta", minua kaiken aikaa huvittaa se, että näyttelen jonkun toisen roolia. Kaipa se huvitus on sitä, mitä Mead kutsuu objektiminän viiveeksi - se on muodostettu historian pohjalta, ja se ei sisällä erityistä spontaaniutta. Mutta noiden hassujen harjoitusten myötä kyllä oppii vähitellen pitämään pikkaisen paremmin puoliaan. Huvittavaa asiassa on minusta se, että ainakin itselläni se tuntuu menevän niin päin, että osaan uskoa olojen tasolla johonkin järjellä jo kauan sitten hyväksymääni ajatukseen vasta sitten kun osaan JO noudattaa sitä käytännössä. Jos jäisin odottelemaan sitä, että minusta esim. ajatus "on oikein, että pidän jämäkästi puoliani palkkaneuvottelussa" myös TUNTUU luissa ja ytimissä todelta ja oikealta, en voisi ikinä alkaa pitää puoliani. Siksi olen päättänyt, että sen, että jokin tuntuu älyllisesti oikealta, pitää ensin riittää. Vasta myöhemmin, kun olen jo jonkin aikaa toiminut tietyllä tavalla, tuo tapa alkaa tuntua kenties oikeutetulta. Tai sitten ei. Nähtäväksi jää... ;)
Tulin kommentoimaan tuota minkä Hilla on jo maininnut: "huijarisyndrooma" on naisilla aika yleinen, etenkin akateemisissa ympyröissä. Olen törmännyt huomioihin tästä ainakin naistutkimuksen opinnoissa ja muutenkin feministisiä tekstejä lukiessa. (Ja pahoittelen, ettei minulla ole lähdeviitteen poikastakaan; kaikki omistamani "alan" kirjat ovat joko varastossa Suomessa tai vapautettuina maailmalle.)
Mulla on ihan sama syndrooma itselläni: uskon, että annan itsestäni liian fiksun kuvan esimerkiksi saamalla pääosin hyviä arvosanoja ja hyvää palautetta töistäni. Minäkin koen, että vaikkapa hyvä tenttiarvosana on erehdys, tai ainakin että se ei kerro minun kyvyistäni oikeastaan yhtään mitään. Ja jos kollegani tai esimieheni antaa minulle hyvää palautetta älyä vaativista projekteista, minusta tuntuu siltä, että olen jotenkin saanut heidät uskomaan minusta enemmän kuin olisi tarpeellista.
Tämä on huijarisyndrooman kaksoistaakka: toisaalta ajattelee, ettei ole tarpeeksi fiksu, ja kun sitten kuitenkin työ- ja opiskelutulokset viittaavat siihen suuntaan että rahkeita löytyy, niin sitten kokee huijaavansa ja antavansa väärän kuvan itsestään. (Antavansa väärän kuvan kuinka? No esimerkiksi saamalla "liian" hyvän arvosanan. Eihän tässä ole järkeä.) Eli sitä kokee olevansa sekä tyhmä että kaiken lisäksi vielä valehtelija. Samalla järki sanoo, että vaikka ehkä olenkin monessa asiassa tyhmä niin ainakaan en ole kenellekään valehdellut osaamisestani, joten minulla ei PITÄISI olla huono omatunto jossakin onnistumisesta.
En missään nimessä väitä, että tällainen ajattelu olisi naisille luontaista, vaikka se ymmärtääkseni onkin naisilla yleisempää kuin miehillä. Eiköhän se ole perua esimerkiksi siitä, kuinka jo varhaiskasvatuksen parissa suhdaudutaan tyttöjen ja poikien kykyihin ja kuinka heidän onnistumisiaan selitetään. Silläkin lienee osansa, että ainakin akateeminen maailma on (johtoportaan osalta) varsin miehinen ympäristö. Itse olen muuten kokenut huijarisyndrooman paljon voimakkaampana luonnontieteitä kuin humanistisia tieteitä opiskellessa. Tämä liittyy varmasti sekä opiskelijoiden & opettajien sukupuolijakaumaan että sukupuolittuneisiin käsityksiin luonnontieteiden ja humanististen tieteiden luonteesta yleensä.
Olen jutellut asiasta muutaman naispuolisen kaverin kanssa ja huijarisyndroomasta kärsii heistä moni. Oireet ovat ihan samat kuin tässä blogissa ja kommenteissa on lueteltu. En halua tyrkyttää ajatusta sinulle tai väittää, etteikö juuri sinun lapsuudestasi ja koulukokemuksistasi löydy uniikkeja selittäviä tekijöitä juuri sinun tuntemuksillesi, mutta kuitenkin näkisin tässä yhden ilmentymän aika yleisestä naisten taakasta. Tai voihan toisaalta ajatella niin, että joskin kokemuksen juuret ovat tietyissä yhteiskunnan epätasa-arvoisissa rakenteissa ja odotuksissa, niin eiväthän sellaiset abstraktioina meihin vaikuta, vaan nimenomaan koettuina tapahtumina ja tuntemuksina ja eleinä.
Paula, olipa mukavaa kuulla tuosta huijarisyndroomasta. Itse en ole opiskellut naistutkimusta, niin en ole tuohonkaan törmännyt.
Sellaisen tutkimuksen sen sijaan muistan lukeneeni, se tuli tuosta kommentistasi mieleen, jossa kerrottiin, että miesvaltaisilla aloilla naiset kärsivät normaalia useammin tunne-elämän epävakaudesta. (Tämä oli kirjassa Dialektinen käyttäytymisterapia tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden hoidossa ,joka on muuten todella mainio opus...) Hassua kyllä, omissa aineissani yliopistolla huomasin niinikään tuon eron: jotenkin miehisemmässä filosofiassa olin (ja olen) huomattavasti epävarmempi kuin sosiaalipsykologiassa ja kirjallisuustieteessä, jossa valtaosaa kursseista pitivät naiset ja joissa ote oli muutenkin vähemmän "kovia tosiseikkoja" painottava, ja enemmän empaattinen, toiseen virittyvä, ymmärtävä.
JA siinä kirjassa, jonka käänsin, käydään läpi uudempaa ideaa, jonka mukaan oikeastaan kaikki psyykkiset häiriöt, joilla ei ole suoran elimellistä perustaa, ovat seurausta sorrosta, syrjinnästä ja alistamisesta. Kirjassa on kokonainen lukukin vähemmistöryhmien ja NAISTEN terapiasta. (naisethan ovat mm. paljon enemmän masentuneita kuin miehet.) Siinä esiintyy kiinnostava ajatus, että kognitiivinen terapia saattaa tyssähtää esim. tällaisissa naisten uskomuksissa pahasti karikolle, koska peruskognitiivisessa viitekehyksessä oletetaan,että ihminen on itse luonut tuon ajatuksen "olen huono", "olen tyhmä" jne. Kuitenkin nämä ajatukset on usein tarjonnut joku ulkopuolinen ja niihin samastuneen ainoa virhe on ollut suostua uskomaan niihin. (Minusta tämän puolesta voisi puhua se, ettei uskomukselle löydy mitään "järkeä" sitä tarkasteltaessa.) Usein ne on vielä voitu omaksua jo varsin varhain, jolloin lapsella ei tarkalleen ottaen voikaan olla edellytyksiä kumota niitä "yleisen elämänkokemuksen"(jota hänellä ei ole) nojalla.
Itse olen hämmentynyt lähinnä siitä, miten sitkeässä nämä uskomukset saattavat olla. Hitto, että niiden kanssa täytyy tosissaan jumpata!
Lähetä kommentti