Myötätunto mieleen palautettavana

Keskustelimme aamulla vielä hieman elokuvasta, jonka katsoimme liian myöhään. Vompsu mainitsi elokuvan taas hämmentäneen tunteitaan aika tavalla, koska siinä esiintyy tämä hänen kaukorakkaudeltaan näyttävä näyttelijätär. Huomasin, etten ollut lainkaan tällä kertaa hämmentynyt itse koko asiasta. Se tarkoittaa kai, että kyseessä on Vompsun möykky, ei minun. Minun näkökulmani koko kysymykseen taitaa olla, että sehän on jo käsitelty, no worries. Tämä on tuon toisen yhdelle sivupersoonallisuudelle vaikea juttu, so what.

Se, minkä niin helposti unohtaa, on se seikka, että jos jokin asia on toiselle möykky, sen möykkyisyys ei katoa käsittelemällä, ei ennen kuin toinen tosissaan tahtoo antaa möykylleen huutia, saa sen supistettua osuviin sanoihin ja onnistuu kiistämään nuo sanat ja sitten vielä niiden jälkeen tuon niiden merkitsemän olon. Ja kun ajattelen näin, äkkiä muistan hämmästyneeni ja säikähtäneeni tällä lailla toisten ihmisten möykkyjen jatkuvaa esiin punkeamista ja vähän ärtyneenikin: eikös tämä nyt muka jo käsitelty viimeksi, pitääkö tähän taas palata? Ja siitä huolimatta minulla on omatkin möykkyni, jotka eivät tunnu sulavan mihinkään kertakäsittelystä, niin kätsyä ja keskustelukumppania imartelevaa kuin sellainen instant cure olisikin. En mielelläni ota saman ihmisen kanssa puheeksi möykkyä uudestaan, koska arvioin sellaisen olevan pitkästyttävää. Haluaisin, etteivät ystävät hylkää minua silkkaa pitkästyttävyyttäni ja möykkyisyyttäni.

Onneksi voin kirjoittaa möykyistä. Tätä ei ole pakko kenenkään lukea. Ei edes itseni, jos minusta käyn pitkäveteiseksi. (Niin käy hyvin usein.)

Kuinka monta kertaa pitää jokin seikka oivaltaa kuin uutena, saada siitä suoranainen oivalluselämys, todellisuuselämys, jotta jokin vanha, arkaainen möykky paljastuu vain hieman sotkuiseksi vyyhdiksi, joka voidaan avata näin ja asettaa tuolinselkämyksen ympärille ja kietoa siitä kerälle?

Joskus toisten huomaa käyvän kärsimättömiksi itsen kanssa. He saattavat sanoa, että oletpa sinä nyt itsekäs tai että minusta kyllä sinulle tekisi hyvää jos tai että olen aina ajatellut, että tuohon voisi auttaa jos. Seuraavan kerran, kun joku ärtyy minulle tuohon tyyliin - koska minulla tosiaan on omat möykkyni - koetan suhtautua häneen myötätuntoisesti. Tiedän, miltä tuntuu ärtyä siitä, että toinen vain makaa kuralätäkössään kyynelehtimässä sen sijaan, että ponnistautuisi jaloilleen ja tarttuisi ystävällisesti ojennettuun käteen. Koetan myös palauttaa myötätunnon mieleeni tietoisesti, jos toinen onkin se rypevä löllö, jonka itse tahtoisin tarttuvan elämäänsä niskasta ja nostavan sen vaaterista. (On monia ihmisiä, joille en ärry. Useimmille osaan ärtyä. On myös päiviä, jolloin en ärry kenellekään. Luojan kiitos ei ole sellaisia päiviä, jolloin ärtyisin kaikille.)

Ja - koetan palauttaa mieleeni myötätunnon, jos toisen sijaan itse olenkin se, joka ei saa itseään liikkeelle.

En kyllä tiedä, onko puhe myötätunnosta mieleen palautettavana jo liian toiveikasta. Ehkä pitäisi puhua mieleen pakottamisesta tai mieleen tahtomisesta tai mielialana ottamisesta. Hmm.

Ajattelin tänään suhtautua myötätuntoisesti aurinkointooni ja pitää vapaapäivän. Kävelylle!