Tyhjyyden pohjaan saakka

Haluan vajua yhä tyhjemmäs, yhä ajattomampaan tilaan. Ensimmäisenä loman päivänä herään aamulla aikaisin, mutta kun minua palelee, menen peiton alle hytisemään ja lukemaan kirjaa. Asioita on joka tapauksessa hoidettava loppuviikosta ja sunnuntaina lähdemme pienelle kaupunkilomalle Tallinnaan. Se lieneekin ensimmäinen kerta, kun yövyn omin varoin hotellihuoneessa, jossa on oma wc ja suihku! Yksi yö vain, Vompsun aikataulu ei anna mahdollisuutta pidempiin lomiin.

Makaan peiton alla ja äkkiä mieleeni nousee kuvia lapsena olemisesta. Minulla ei ole koskaan ollut mummolaa nimeltä mummola. Sen sijaan on ollut Lehtoniemi ja Vuorijärvi ja Meripuistotie. Vesiasioita jollakin tavalla kaikki. Muistelen erämaamökkiä, louhikoita, kyitä, juolukkasoita... Siten nukahdan.

En ollut tajunnutkaan olevani aivan näin väsynyt. Herään vasta tuntien kuluttua aivan uudella tavalla rauhallisena ja virkeänä, aivan kuin olisin unessa uinut tyhjyyden pohjaan saakka. Ja luen Michel Tournierin Perjantaita, jossa kuvataan tähän hetkeen sopivaa tunnelmaa:

Voisi sanoa, että tämän seurauksena päiväni ovat suoristuneet. ne eivät enää kiepu toinen toistensa päällä. Ne pysyvät kohtisuorina pystyssä, ja julistavat ylpeästi oman olemuksensa arvoa. Ja koska ne eivät erilaistu jonkin toteutumassa olevan suunnitelman perättäisiksi etapeiksi, ne rupeavat muistuttamaan toisiaan siinä määrin että ne kasautuvat muistissani tasasuuriin kerroksiin ja että minusta tuntuu kuin eläisin jatkuvasti samaa päivää.