tiistai 10. helmikuuta 2009

Hyväuskoisuus

Tänään tein pitkän päivän terapiakirjani parissa ja sitten luin netistä näytteen psykokulttuurin kritiikistä. (Melkein saman asian ajaa kyllä Reenkolankin lukeminen. Jotkut hänen kausaaliväitteiltään kuulostavat lauseet ovat ilmeisesti metaforisia? Kauhistuttaa se ajatus, että joku ottaisi ne kirjaimellisesti ja ihan tosissaan.) En pääse edelleenkään siitä huolestani, että jollakin karmealla tavalla muutan maailmaa pahemmaksi paikaksi työskennellessäni psykologisen kirjallisuuden kanssa. (Se huoli juontuu tähän keskusteluun, se on jäytänyt minua siitä lähtien välillä voimakkaammin, välillä vain hieman.) Toisaalta on kai aika selvää, että mitä vain voidaan käyttää lyömäseena: niin terapiaa kuin muitakin ihan hyödyllistä ja väkivallatonta tarkoitusta varten suunniteltuja esineitä kuin purkinavaajaa tai kirvestä. Moraalipuhettakin voi käyttää lyömäaseena.

Minua kiinnostaa, en voi sille mitään, mikä saisi ihmisiä pidättäytymään asioiden lyömäaseena käyttämisestä. Reenkolaa lukiessa toppaan ja töksähdän niihin kuvauksiin, joita hän suoltaa niin vaivatta kostavista naisista ja näiden kostostaan saamasta nautinnosta. Ei, en yksinkertaisesti ymmärrä näitä kohtia. En haluaisi olla tekemisissä näiden ihmisten kanssa. Varmasti he ansaitsevat ymmärryksen ja kuulemista ja vahvistamista, mutta jokin siinä kilpailuasetelmassa ja toisen epäonnella mässäilyssä kuvottaa. Voi tietysti olla, että se kertoo eniten siitä, miten paha olo minulle tulee, jos ajattelen riistäväni jonkun toisen onnea tai tyytyväisyyttä. Tavallaan ymmärrän Kantin ajatuksen, että itseä on täydellistettävä ja toisten onnellisuutta tavoiteltava, koska taivuttelen mieluummin omaa tahtoani kuin riistän toisten onnen härkäpäisesti sitä toteuttamalla - paitsi tietysti silloin kun tosissani tahdon jotakin enkä hyväksy sitä, että toiset väittävät sen olevan heidänkin asiansa; esimerkiksi opiskelun ja työjärjestelyjen suhteen olen pitänyt aika pontevasti puoliani milloin mitäkin järkiargumenttia, patistelua ja voivottelua vastaan. Mutta tavallaan en tiedä, ymmärränkö lainkaan Kantin ajatuksen jälkimmäistä puolikasta tuntiessani kuvotusta kostosta lukiessani. (Olen koston suhteen enemmän borgeslainen: "unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto".) Entä jos kostaminen tekeekin tosissaan jonkun onnelliseksi? (Tämä kai voisi tukea sitä väitettä.)

En tunnu pääsevän mihinkään siitä, että olen aivan toivottoman hyväuskoinen. Minun on lähes mahdotonta tarkastella oikein mitään asiaa tarkoituksellisesti ilkeänä. Tarvitaan aikamoisia tapahtumia, että harmistun ja päätän jonkun olevan lähtökohtaisesti ja tarkoituksella pahan toisia kohtaan ja hakevan pahaa. Suhtaudun myös väärinkäsityksiin aika leppoisasti ja uskon, että ne voidaan sopia. (Vaikka toki paatos ahdistaa välillä, pahastikin, ketäpä ei.) Sodat saavat minut lähinnä surulliseksi ja neuvottomaksi, samoin oppiriidat. Ne tuntuvat niin turhilta, ja olen jo kauan sitten miettinyt, että niiden setvimiseen tarvittaneen joku, joka ymmärtää niitä jotenkin paremmin kuin minä, joka ymmärtää enemmän niiden motivaatiota. Olen jo ennenkin kirjoittanut siitä, miten Leibnizin ajatus, että kaikki filosofiat voivat kukoistaa ja pitää paikkansa, on ollut minulle helpommin ymmärrettävä kuin se ikävältä ja rasittavalta tuntunut tiedeyhteisön pelisääntöihin kuuluva seikka, että toisten teorioita olisi oltava jatkuvassa tuuppimassa kumoon. (Ensimmäisenä opiskeluvuonna itkin varmaan kylpyammeellisen kyyneliä aiheesta "astrologia on hömppää ja siihen uskovat vajaita." En halunnut ajatella äidin olevan vajaa enkä missään nimessä riistää häneltä iloa niistä henkilökohtaisista tähtikartoista ja tulkinnoista, jotka hän oli tilannut joltain astrologilta.) Tai että teorioihin pitäisi jotenkin sitoutua, edes hypoteettisesti, sen verran että niitä omiaan olisi riittävän kiinnostunut tuuppimaan kumoon ja koettelemaan. Tai että pitäisi olla penäämässä vaikutusmekanismeja kaiken aikaa.

(Hitto vie, minun aikani tuntuu kuluvan paljon käytännöllisempiin asioihin. Ongelmani ovat melko teoriariippumattomia, kun kuvaan ne käyttäytymisen ja olojen tasolla. Joskus ne ratkeavat ilman teorioita, joskus jokin käsite saattaa olla hyvä työkalu ongelman pilkkomiseen nieltävämmiksi paloiksi.)

Käytöskukan tärkeässä moraalikasvatusta valmistelevassa maailmassa joutuisin varmaan sinisilmäiseksi lampaaksi, joka kantaa sinisilmäisyyden - hyväuskoisuuden - kardinaalipahetta. No, nykyään sentään hahmotan tämän (enkä ole kauhean huolissani paitsi ehkä tosiaan työni ja elämäni eettisyyden kannalta - en ole ihan varma, onko näin tiukasti hyväuskoisen ihmisen mahdollista olla varsinaisesti hyvä ihminen; minua kiinnostaa myös, liittyykö hyväuskoisuus äkkäämisen hitauteeni). Sitä paitsi olen hakannut päätäni jo aika monenmoiseen seinään ja kerännyt jonkinmoisen kasan merkkejä siitä, millaisten ihmisten kanssa en sittenkään halua olla tekemisissä, en edes sillä riskillä, että tulkitsen heidät väärin hyväuskoiseen seuraani sopimattomiksi ja siten roistomaisesti jätän osallistumatta heidän sosiaaliseen turvaverkkoonsa. En toisaalta taitaisi olla kovinkaan pitävä silmukka, lopulta.

Huomaan olevani suunnattoman itsepäinen hyväuskoisuuteni kanssa enkä oikeastaan haluakaan olla muuta kuin hyväuskoinen ja salliva. Paitsi kenties itseäni kohtaan... mutta toisaalta haluan kyllä olla salliva ja hyväuskoinen myös itseäni kohtaan ja aion käyttäytyä niin epäilyksistäni huolimatta.

En voi sille mitään, että aina kun luen jonkin asian kritiikkiä, minusta tuntuu kauhean vaivalloiselta eläytyä kritisoijan maailmaan. (Ehkä olen ymmärtänyt jotakin väärin eikä sitä edes odoteta? Mutta voinko ymmärtää muka vain tekstin tekstinä, en kai sentään?) Tuossakin psykokulttuurin kritiikissä, johon linkkasin, minua hämmensi se, miten taitavasti kirjoittaja jätti sanomatta sen, että aivan samalla lailla kuin psykoammattilaiset pitävät yllä puhettaan ja käsityksiään ja markkinoivat ja uusintavat niitä ei-niin-pyyteettömästi (jos terapia olisi halvempaa, minullakin olisi varaa kustantaa itselleni sellainen), myös intelligentsia pitää yllä kritiikkiään ja käsityksiään ja markkinoi ja uusintaa niitä ei-niin-pyyteettömästi.

Mikä tässä maailmassa ylipäänsä on pyyteetöntä? Ei, en usko edes pyyteettömään rakkauteen. Se ei tarkoita, että kuvani rakkaudesta olisi erityisen raadollinen. (Minusta pyyteettömän rakkauden kuva on paljon raadollisempi - ikään kuin pyyteiden tarvitsisi välttämättä tai edes usein vahingoittaa toista.) Enkä itsekään tässä ihan pyyteettömästi kirjoittele - haluan jäsentää ajatuksiani, se on pyyde, ja haluaisin ymmärtää, miksi joistakin asioista tulee todella hyvä olo ja joistakin todella paha olo, ja haluaisin oppia, että vaikka kirjoitan nämä asiat tähän kenen hyvänsä luettaviksi, minua ei silti yleensä rankaista sen pahemmin kuin epävarmuudella ja kognitiivisella dissonanssilla yrittäessäni eläytyä kaikkiin näkökulmiin yhtäaikaa ja olla samalla luopumatta tärkeiltä tuntuneista oivalluksistani... haluaisin olla pelottomampi ja hahmottaa selvemmin, mikä lopulta olisi hyvä tapa toimia tietyssä tilanteessa.

Tuntui ihan kauhealta ajatella sillä lailla ihmisestä, joka varmasti on vakuuttunut kriitikon tehtävänsä tarpeellisuudesta ja hienoudesta. Jotenkin minulla on sellainen tunne, etten saisi ajatella niin. Se ei saisi edes tulla mieleeni. En saisi muistaa sitä naista, joka maauimalan saunassa mesoaa muille heidän pefleteistään ja sitten syntipukkien vaihdettua toiseen saunaan melskaa siitä, miten raskas hänen taakkansa on, kun kukaan muu ei välitä. Mutta hänpä se vain ponkaisee mieleen. Vaikka tuo tehtävä on tarpeellinen, varmasti, en kyseenalaista sitä, kaikille riittää paikkansa yhteiskunnassa, tuntuu vain ikävältä ajatella sillä lailla, että tässä nyt aika tarkoitushakuisesti jätetään tarkastelematta omaa motivaatiota tekstissä, joka lätisee kyllästykseen saakka toisten motivaatiosta. En haluaisi, että tuollainen ajatus tulee mieleeni, koska se ikävästi panee minut epäilemään sitä, lienenkö nyt sittenkään niin hyväuskoinen kuin tahtoisin olla. On helppoa olla hyväuskoinen niin kauan kuin lukee suopeaa ja osoittelematonta tekstiä, mutta joskus näyttää käyvän niin, että kun aistii toisen kireyden, siihen jotenkin menee mukaan. Huono juttu.

Mutta yhtäkaikkisesti, se ajatus kuitenkin tuli mieleeni ja mietin pitkään, uskallanko kirjoittaa sen ylös. Tietysti tuollaisen kysymyksen jälkeen se oli kirjoitettava! Nyt on sitten enää pelättävä, millainen taivaallinen sotajoukko tulee käsittelemään tätä ajatusta kommenttiboksiin ;).

Helpottaa hieman, kun ajattelee, että ehkä kaikki muutkin toimivat tällaisella metodilla: tuntevat itsensä kauheiksi hirviöiksi jonkin ajatuksen piinatessa heitä ja uskaltautuvat sitten henkeään haukkuen ja itsensä karmeiksi tuntien panemaan sen ylös. Odottavat lynkkausjoukon kalinaa ovelta...

Jos olisin tiennyt, millaista akateeminen kultturi on, en olisi varmaankaan koskaan mennyt opiskelemaan yliopistoon. Se on niin pelottavaa, että näin jälkikäteenkin tunnen kylmiä väreitä. En haluaisi, että minulla olisi mielipidettä mistään, mutten toisaalta tiedä, kuinka nämä ajatukset juurisin päästäni. Pahinta tietysti on, etteivät ajatukset ole edes niin kiteytyneitä, että niistä saisi otetta. Enkä osaa ajatella oikein korjaavani toisten ajatuksia vaan minusta tuntuu kuin hyökkäisin heitä vastaan. Koska millä voisin edes korjata? Kertomalla, mitä kissat tekivät tänään? Usein tietysti ne alueet, joille keskustelut ajautuvat, liittyvätkin tiiviisti ihmiskuvaan ja minäkuvaan. (Ja ne alueet, jotka eivät liity, tuntuvat aika yhdentekeviltä. Esimerkiksi jokin teoria mielen moduuleista tai ajattelun kielen rakenteesta tai jopa tieteenfilosofia - ääh, en ole koskaan oikein onnistunut kiinnostumaan niistä.)

Toisinaan kadotan täysin näkyvistä sen, että hyväuskoisuudella ja teorioille kintaalla viittaamisella on omat oivat puolensa. En voi sille mitään, että teorioista kiinnostumattomammat ihmiset vaikuttavat onnellisemmilta ja tyytyväisemmiltä. (Vaikutelma voi toki myös pettää!) Tai sille, että ne ystävät, jotka ovat paljon etevämpiä vainuamaan ristiriitoja ja kritiikinaiheita, tuntuvat elävän paljon hektisempää ja puuttumisen velvollisuuden enemmän sanelemaa elämää. (Ymmärrän jollakin tasolla sen, että se voi varmasti tuntua heistä nautittavalta, eiväthän he varmaankaan muuten eläisi niin. Tai ainakin he ovat varmaankin sopeutuneet tuohon välttämättömyyteensä ja oppineet olemaan suuttumatta siitä itselleen ihan samalla lailla kun minäkin olen hyväksynyt omaan hyväuskoisuuteni.) On ehkä vain niin vaikeaa ajatella, että saisi hyväksyä oman hyväuskoisuutensa ja koettaa olla muuttamatta sitä. Siitä huolimatta tulen äkäiseksi, kun huomaan hyväuskoisuudessani aukon.

Se on jollakin aika kierolla tavalla samalla kertaa ilahduttavaa ja suututtavaa.

6 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Olipa jännää lukea tuota 9 kk vanhaa vääntöämme. Tuntui, että omassa asenteessani oli paljon samaa kuin tuossa psykokulttuurin kritiikissä, vaikka tietenkään tekstini ei ollut yhtä hiottua.

Pystyin helposti huomaamaan kuinka paljon olen muuttunut. Tiedän, etten enää kirjoittaisi tuollaista, vaikka en nyt varsinaisesti luule että olisin faktuaalisesti eri mieltä. Saattaisin jopa kokeilla psykoterapiaa, jos löytäisin oikein hyvän terapeutin.

Pystyn havainnoimaan hiljaisia kaikuja tuon keskustelun emotionaalisesta latauksesta, mutta en pysty kokemaan enää voimakkaita tunteita siihen liittyen. Oikeastaan en kykene edes identifioitumaan tuohon tekstiin, se tuntuu jonkun muun kirjoittamalta.

Vaikka tiedän, että jotain on muuttunut radikaalisti, en osaa kyllä sanallistaa mitä. Luulen sen liittyvän
siihen, että tietynlaiset tutkimuksen ongelmat kiihdyttävät eri tavalla kuin toisenlaiset ongelmat. Se liittyy luultavasti oman maailmankuvan aika fundamentaalisiin rakenteisiin, joita siinä yrittää suojella.

Viimeaikoina olen pyöritellyt samanlaisia haaveita, että haluaisin juuria kaikki ajatukset pois päästäni. Mutta olen sitä kautta törmännyt myös ajatuksiin, joiden mukaan on oltava tarkkana miten ajatusten juuriminen päästä tapahtuu. Homma menee jotenkin niin, että vääriinkin ajatuksiin liittyy iso joukko energiaa, ja jos sitä purkaa miten sattuu, lopputuloksena voi päätyä energiattomaan ja tyhjään tilaan. Ajatuksia kannattaisi jotenkin juuria siten, että sen luomalla momentumilla ponnistetaan oikeaan suuntaan.

suklaahirviö kirjoitti...

"Jos olisin tiennyt, millaista akateeminen kultturi on, en olisi varmaankaan koskaan mennyt opiskelemaan yliopistoon. Se on niin pelottavaa, että näin jälkikäteenkin tunnen kylmiä väreitä."

Niin totta! Se mikä mua häiritsi/häiritsee akateemisessa kulttuurissa on se, että jonkun semman aikana toisen ajatukset ja ilmaisun saa repiä ihan hajalle ja sitten sen jälkeen pitäisi vaan olla niin kuin ei mitään.. -Juu tiedetään, tiedetään, onpa lapsellinen asenne tämä, mutta jotenkin en itse pysty siihen. En pysty sanomaan toiselle, että sun teoreettinen viitekehys [jota kaveri on innostuneesti vuosien ajan saattanut selittää ja joka on akateemista tutkimustakin olennaisemman aseman saanut hänen elämässään] on toimimatonta tuubaa ja sun esitelmäsi on epäjohdonmukainen - ja sitten vaan teelle saman kaverin kanssa..

Sitten sekin häiritsee, että siinä maailmassa pärjäävät tuntuvat saavan jotain sadistista iloa toisten lyttäämisestä. Meillä esim. oli yksi sellainen seminaarin vetäjä, joka oikein hieroi käsiään, että nyt tulee "hauskaa", kun luvassa oli oikein kunnon lyttäystä. Miten joku voi sanoa sitä hauskaksi, että toinen lähtee istunnosta itku kurkussa?

Mutta tietty itkukurkkuisia ihmisiä ei akatemiassa kaivatakaan, eihän. Vaan niitä sellaisia lättä polkkatukka, pienet pyöreät rillit, nariseva ääni ja pittbulterrierin luonne-ihmisiä. Itkukurkkuisille saa nauraa tai heitä saa halveksia, parhaimillaan voi vähän isällisesti tuhahtaa, että voi noita tyttöjä. Herkkyys on vika, kiltteys on vika, ystävällisyys on vika.

Mitä psykokulttuuriin tulee, niin jos se auttaa jotakuta selviämään tästä elämästä paremmin, tai antaa jotain muita myönteisiä kokemuksia, niin kuka sen oikeastaan voi silloin tuomita? Ja omaa rahaahan ihmiset kai käyttää esim. terapioihin. Kai se on ihan laillista käyttää rahansa terapiaan TAI karkkiin tai ihan mihin vaan, mikä nyt auttaa kestämään.

Timo kirjoitti...

Luin tuon yhdeksän kuukauden takaisen keskustelunne nyt ensimmäistä kertaa. En tiedä pitäisikö harmitella sitä, että onnistuin aikanaan ohittamaan sen (no, harmitella ei pidä, selvä se), mutta nyt se teki minuun todella voimakkaan vaikutuksen. Se on laaja, ytimeltään todella intensiivinen ja moneen suuntaan säteilevä. Harvoin mistään mediasta voi lukea yhtä tenhoavaa ajatustenvaihtoa. Ehdotankin puolileikilläni, että keskustelun voisi julkaista pienenä kirjasena!

Veloena kirjoitti...

No niinpä,minusta kaikkein huvittavinta ja karmeinta tuossa kauan sitten keskustelussa on se, että kaipa siinä kaikka ajautuivat johonkin ihme positioon. :P Itse koin jotenkin velvollisuudekseni puolustaa pontevasti terapian mahdollisuuksia, kun olin ennen suhtautunut siihen epäröivästi ja nyt Vompsun kohdalla nähnyt, miten huikeasti se voi onnistuneena muuttaa ihmistä suvaitsevaisempaan ja iloisempaan suuntaan. Krääh.

Niin, minullekin käy yleensä niin, että kun luen jotakin vanhempaa keskustelua tai vaikka esseetäkin, en oikein tunnista omaa ääntäni niin hyvin enkä ainakaan osaa enää läpielää sitä tilaa, jossa tämä ja tämä ratkaisu on tuntunut relevantilta. Huooh.

Toisaalta olen kyllä sitäkin mieltä, että totta kai monet psykokulttuurin kritiikin argumentit sisältävät ihan hyviä näkökohtia. Mutta joku aina särähtää vähän korvaan, niin kuin tuossa linkkaamassani johdantoluvussa se, että normaalit ihmiset ovat muka sitä mieltä, että paras lakimies on kuollut lakimies, vai miten se menikään. Ihan käsittämätön läppä. Joko en ole normaali tai sitten tuo on aika passiivis-aggressiivista ilmaisua. Minusta lakimiehistä on monesti apua. Vaikka heidän jargoninsa on joskus käsittämätöntä ja vaikka he eivät aina toimikaan kovinkaan rakentavasti rahastamisen suhteen, olen esimerkiksi istunut monta oikeusjuttua, joissa lakimiehen perehtyneisyys ja omistautuneisuus on saanut asianomistajan pysymään kasassa ja mahdollistanut istunnon järkevän kulun. Kaikki kunnia siitä heille!

Ja samalla tavalla: kyllä terapiaakin tunnutaan tarvittavan. On aika vaikeaa löytää niin omistautunutta ystävyyssuhdetta, ja vieläpä sillä lailla vinoutunutta suhdetta, että kaikki aika käytettäisiin omien solmujen purkamiseen ja toinen tarkoituksella lykkäisi omat tunteensa sivuun.

Suklaahirviö, kaipa karkkikin voitaisiin tuomita moraalisesti ;) - onhan sitä jo puhuttukin siitä, miten elämäntavoillaan terveyttään huonontaneet voitaisiin pistää suurempaan omavastuuseen sairauskuluistaan. Ihan käsittämätön ajatus. Eiköhän ehkä kuitenkin olisi viisaampaa rohkaista myönteiseen muutokseen... jään odottelemaan jokailtaista valtion kustantamaa venyttely- ja meditaatiotuntia jollain lähikoululla ;)

Uh, Timo, voi vain olla niin, ettei kukaan osallistujista koe puhuvansa siinä enää omalla suullaan :P

Oli kyllä melkoinen yllätys kun kelasin tuohon keskusteluun takaisin ja katsoin kommenttien määrää. Kääk. :D

suklaahirviö kirjoitti...

Niinpä niin, oikeastaan MIKÄ VAAN voitaisiin tuomita moraalisesti.. karkki, terapia, liikunta, uskonto - ihan mikä vaan. Yleensä siinä on se jännä piirre, että tuomitsijoille itselleen juuri se tuomittava asia ei ole olennainen.. heillä on jotain muita "kainalosauvoja" tai tärkeitä juttuja, mutta ne eivät tietystikään ole tuomittavia. ;)

Kyllähän fakta on sekin, että esim. runsaasti liikkuvat ihmiset ovat alttiina myös kaikenlaisille rasitusvammoille.. tulee saikkua, yhteiskunta menee nurin. Heh-heh.

Itselleni tuo karkki tietysti on vain ajoittain sallittu juttu. Mutta en syyttäisi ihmistä, joka vetää sitä vaikka joka päivä. Kai suurin osa meistä harrastaa terveydelle jotain haitallista kuitenkin.

Itse en ole terapiassa mutta olen tuntenut ihmisiä, jotka on siitä saaneet rohkeutta ENSIMMÄISTÄ KERTAA pistää esim. hyväksikäyttäville ihmissuhteille rajat. Ensimmäistä kertaa ehkä 30-40 vuoteen. Jos se ei ole hyvä asia, niin mikä sitten on. Ja jos ihminen sai terapiasta voimaa tehdä tuo vaikka 10-15 vuotta ennen kuin olisi itse omatoimisesti rohkaistunut, niin minusta ainakin asia on erittäin bueno. -Sitten on myös heitä, joita kukaan ei kuuntelisi, jos ei olisi terapeuttia. Onko se niin paha asia sitten, käydä siellä ja saada kuuntelija. Kuka senkin taas voi huonoksi arvostella..

Joillain psykokulttuurin vastustajilla on varmasti tosi hyvät perusteet vastustaa, mutta osa niistä ihmisistä on näitä, jotka haluaa jotenkin näyttää kauhean "kovanaamoilta".. elämä on yhtä talvisotaa, jossa vaan on pärjättävä omillaan jne.

Veloena kirjoitti...

Hihii, Luppiksen uudessa blogitekstissä oli kauhean hyvä nimi tällaisille tuomiopäivän pasuunoille - tuomionsaara! Muutenkin teksti on mainio: http://lupiini.blogspot.com/2009/02/tiukka-peppu-ja-muuta-ruumiillisuutta.html