Hyväuskoisuus

Tänään tein pitkän päivän terapiakirjani parissa ja sitten luin netistä näytteen psykokulttuurin kritiikistä. (Melkein saman asian ajaa kyllä Reenkolankin lukeminen. Jotkut hänen kausaaliväitteiltään kuulostavat lauseet ovat ilmeisesti metaforisia? Kauhistuttaa se ajatus, että joku ottaisi ne kirjaimellisesti ja ihan tosissaan.) En pääse edelleenkään siitä huolestani, että jollakin karmealla tavalla muutan maailmaa pahemmaksi paikaksi työskennellessäni psykologisen kirjallisuuden kanssa. (Se huoli juontuu tähän keskusteluun, se on jäytänyt minua siitä lähtien välillä voimakkaammin, välillä vain hieman.) Toisaalta on kai aika selvää, että mitä vain voidaan käyttää lyömäseena: niin terapiaa kuin muitakin ihan hyödyllistä ja väkivallatonta tarkoitusta varten suunniteltuja esineitä kuin purkinavaajaa tai kirvestä. Moraalipuhettakin voi käyttää lyömäaseena.

Minua kiinnostaa, en voi sille mitään, mikä saisi ihmisiä pidättäytymään asioiden lyömäaseena käyttämisestä. Reenkolaa lukiessa toppaan ja töksähdän niihin kuvauksiin, joita hän suoltaa niin vaivatta kostavista naisista ja näiden kostostaan saamasta nautinnosta. Ei, en yksinkertaisesti ymmärrä näitä kohtia. En haluaisi olla tekemisissä näiden ihmisten kanssa. Varmasti he ansaitsevat ymmärryksen ja kuulemista ja vahvistamista, mutta jokin siinä kilpailuasetelmassa ja toisen epäonnella mässäilyssä kuvottaa. Voi tietysti olla, että se kertoo eniten siitä, miten paha olo minulle tulee, jos ajattelen riistäväni jonkun toisen onnea tai tyytyväisyyttä. Tavallaan ymmärrän Kantin ajatuksen, että itseä on täydellistettävä ja toisten onnellisuutta tavoiteltava, koska taivuttelen mieluummin omaa tahtoani kuin riistän toisten onnen härkäpäisesti sitä toteuttamalla - paitsi tietysti silloin kun tosissani tahdon jotakin enkä hyväksy sitä, että toiset väittävät sen olevan heidänkin asiansa; esimerkiksi opiskelun ja työjärjestelyjen suhteen olen pitänyt aika pontevasti puoliani milloin mitäkin järkiargumenttia, patistelua ja voivottelua vastaan. Mutta tavallaan en tiedä, ymmärränkö lainkaan Kantin ajatuksen jälkimmäistä puolikasta tuntiessani kuvotusta kostosta lukiessani. (Olen koston suhteen enemmän borgeslainen: "unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto".) Entä jos kostaminen tekeekin tosissaan jonkun onnelliseksi? (Tämä kai voisi tukea sitä väitettä.)

En tunnu pääsevän mihinkään siitä, että olen aivan toivottoman hyväuskoinen. Minun on lähes mahdotonta tarkastella oikein mitään asiaa tarkoituksellisesti ilkeänä. Tarvitaan aikamoisia tapahtumia, että harmistun ja päätän jonkun olevan lähtökohtaisesti ja tarkoituksella pahan toisia kohtaan ja hakevan pahaa. Suhtaudun myös väärinkäsityksiin aika leppoisasti ja uskon, että ne voidaan sopia. (Vaikka toki paatos ahdistaa välillä, pahastikin, ketäpä ei.) Sodat saavat minut lähinnä surulliseksi ja neuvottomaksi, samoin oppiriidat. Ne tuntuvat niin turhilta, ja olen jo kauan sitten miettinyt, että niiden setvimiseen tarvittaneen joku, joka ymmärtää niitä jotenkin paremmin kuin minä, joka ymmärtää enemmän niiden motivaatiota. Olen jo ennenkin kirjoittanut siitä, miten Leibnizin ajatus, että kaikki filosofiat voivat kukoistaa ja pitää paikkansa, on ollut minulle helpommin ymmärrettävä kuin se ikävältä ja rasittavalta tuntunut tiedeyhteisön pelisääntöihin kuuluva seikka, että toisten teorioita olisi oltava jatkuvassa tuuppimassa kumoon. (Ensimmäisenä opiskeluvuonna itkin varmaan kylpyammeellisen kyyneliä aiheesta "astrologia on hömppää ja siihen uskovat vajaita." En halunnut ajatella äidin olevan vajaa enkä missään nimessä riistää häneltä iloa niistä henkilökohtaisista tähtikartoista ja tulkinnoista, jotka hän oli tilannut joltain astrologilta.) Tai että teorioihin pitäisi jotenkin sitoutua, edes hypoteettisesti, sen verran että niitä omiaan olisi riittävän kiinnostunut tuuppimaan kumoon ja koettelemaan. Tai että pitäisi olla penäämässä vaikutusmekanismeja kaiken aikaa.

(Hitto vie, minun aikani tuntuu kuluvan paljon käytännöllisempiin asioihin. Ongelmani ovat melko teoriariippumattomia, kun kuvaan ne käyttäytymisen ja olojen tasolla. Joskus ne ratkeavat ilman teorioita, joskus jokin käsite saattaa olla hyvä työkalu ongelman pilkkomiseen nieltävämmiksi paloiksi.)

Käytöskukan tärkeässä moraalikasvatusta valmistelevassa maailmassa joutuisin varmaan sinisilmäiseksi lampaaksi, joka kantaa sinisilmäisyyden - hyväuskoisuuden - kardinaalipahetta. No, nykyään sentään hahmotan tämän (enkä ole kauhean huolissani paitsi ehkä tosiaan työni ja elämäni eettisyyden kannalta - en ole ihan varma, onko näin tiukasti hyväuskoisen ihmisen mahdollista olla varsinaisesti hyvä ihminen; minua kiinnostaa myös, liittyykö hyväuskoisuus äkkäämisen hitauteeni). Sitä paitsi olen hakannut päätäni jo aika monenmoiseen seinään ja kerännyt jonkinmoisen kasan merkkejä siitä, millaisten ihmisten kanssa en sittenkään halua olla tekemisissä, en edes sillä riskillä, että tulkitsen heidät väärin hyväuskoiseen seuraani sopimattomiksi ja siten roistomaisesti jätän osallistumatta heidän sosiaaliseen turvaverkkoonsa. En toisaalta taitaisi olla kovinkaan pitävä silmukka, lopulta.

Huomaan olevani suunnattoman itsepäinen hyväuskoisuuteni kanssa enkä oikeastaan haluakaan olla muuta kuin hyväuskoinen ja salliva. Paitsi kenties itseäni kohtaan... mutta toisaalta haluan kyllä olla salliva ja hyväuskoinen myös itseäni kohtaan ja aion käyttäytyä niin epäilyksistäni huolimatta.

En voi sille mitään, että aina kun luen jonkin asian kritiikkiä, minusta tuntuu kauhean vaivalloiselta eläytyä kritisoijan maailmaan. (Ehkä olen ymmärtänyt jotakin väärin eikä sitä edes odoteta? Mutta voinko ymmärtää muka vain tekstin tekstinä, en kai sentään?) Tuossakin psykokulttuurin kritiikissä, johon linkkasin, minua hämmensi se, miten taitavasti kirjoittaja jätti sanomatta sen, että aivan samalla lailla kuin psykoammattilaiset pitävät yllä puhettaan ja käsityksiään ja markkinoivat ja uusintavat niitä ei-niin-pyyteettömästi (jos terapia olisi halvempaa, minullakin olisi varaa kustantaa itselleni sellainen), myös intelligentsia pitää yllä kritiikkiään ja käsityksiään ja markkinoi ja uusintaa niitä ei-niin-pyyteettömästi.

Mikä tässä maailmassa ylipäänsä on pyyteetöntä? Ei, en usko edes pyyteettömään rakkauteen. Se ei tarkoita, että kuvani rakkaudesta olisi erityisen raadollinen. (Minusta pyyteettömän rakkauden kuva on paljon raadollisempi - ikään kuin pyyteiden tarvitsisi välttämättä tai edes usein vahingoittaa toista.) Enkä itsekään tässä ihan pyyteettömästi kirjoittele - haluan jäsentää ajatuksiani, se on pyyde, ja haluaisin ymmärtää, miksi joistakin asioista tulee todella hyvä olo ja joistakin todella paha olo, ja haluaisin oppia, että vaikka kirjoitan nämä asiat tähän kenen hyvänsä luettaviksi, minua ei silti yleensä rankaista sen pahemmin kuin epävarmuudella ja kognitiivisella dissonanssilla yrittäessäni eläytyä kaikkiin näkökulmiin yhtäaikaa ja olla samalla luopumatta tärkeiltä tuntuneista oivalluksistani... haluaisin olla pelottomampi ja hahmottaa selvemmin, mikä lopulta olisi hyvä tapa toimia tietyssä tilanteessa.

Tuntui ihan kauhealta ajatella sillä lailla ihmisestä, joka varmasti on vakuuttunut kriitikon tehtävänsä tarpeellisuudesta ja hienoudesta. Jotenkin minulla on sellainen tunne, etten saisi ajatella niin. Se ei saisi edes tulla mieleeni. En saisi muistaa sitä naista, joka maauimalan saunassa mesoaa muille heidän pefleteistään ja sitten syntipukkien vaihdettua toiseen saunaan melskaa siitä, miten raskas hänen taakkansa on, kun kukaan muu ei välitä. Mutta hänpä se vain ponkaisee mieleen. Vaikka tuo tehtävä on tarpeellinen, varmasti, en kyseenalaista sitä, kaikille riittää paikkansa yhteiskunnassa, tuntuu vain ikävältä ajatella sillä lailla, että tässä nyt aika tarkoitushakuisesti jätetään tarkastelematta omaa motivaatiota tekstissä, joka lätisee kyllästykseen saakka toisten motivaatiosta. En haluaisi, että tuollainen ajatus tulee mieleeni, koska se ikävästi panee minut epäilemään sitä, lienenkö nyt sittenkään niin hyväuskoinen kuin tahtoisin olla. On helppoa olla hyväuskoinen niin kauan kuin lukee suopeaa ja osoittelematonta tekstiä, mutta joskus näyttää käyvän niin, että kun aistii toisen kireyden, siihen jotenkin menee mukaan. Huono juttu.

Mutta yhtäkaikkisesti, se ajatus kuitenkin tuli mieleeni ja mietin pitkään, uskallanko kirjoittaa sen ylös. Tietysti tuollaisen kysymyksen jälkeen se oli kirjoitettava! Nyt on sitten enää pelättävä, millainen taivaallinen sotajoukko tulee käsittelemään tätä ajatusta kommenttiboksiin ;).

Helpottaa hieman, kun ajattelee, että ehkä kaikki muutkin toimivat tällaisella metodilla: tuntevat itsensä kauheiksi hirviöiksi jonkin ajatuksen piinatessa heitä ja uskaltautuvat sitten henkeään haukkuen ja itsensä karmeiksi tuntien panemaan sen ylös. Odottavat lynkkausjoukon kalinaa ovelta...

Jos olisin tiennyt, millaista akateeminen kultturi on, en olisi varmaankaan koskaan mennyt opiskelemaan yliopistoon. Se on niin pelottavaa, että näin jälkikäteenkin tunnen kylmiä väreitä. En haluaisi, että minulla olisi mielipidettä mistään, mutten toisaalta tiedä, kuinka nämä ajatukset juurisin päästäni. Pahinta tietysti on, etteivät ajatukset ole edes niin kiteytyneitä, että niistä saisi otetta. Enkä osaa ajatella oikein korjaavani toisten ajatuksia vaan minusta tuntuu kuin hyökkäisin heitä vastaan. Koska millä voisin edes korjata? Kertomalla, mitä kissat tekivät tänään? Usein tietysti ne alueet, joille keskustelut ajautuvat, liittyvätkin tiiviisti ihmiskuvaan ja minäkuvaan. (Ja ne alueet, jotka eivät liity, tuntuvat aika yhdentekeviltä. Esimerkiksi jokin teoria mielen moduuleista tai ajattelun kielen rakenteesta tai jopa tieteenfilosofia - ääh, en ole koskaan oikein onnistunut kiinnostumaan niistä.)

Toisinaan kadotan täysin näkyvistä sen, että hyväuskoisuudella ja teorioille kintaalla viittaamisella on omat oivat puolensa. En voi sille mitään, että teorioista kiinnostumattomammat ihmiset vaikuttavat onnellisemmilta ja tyytyväisemmiltä. (Vaikutelma voi toki myös pettää!) Tai sille, että ne ystävät, jotka ovat paljon etevämpiä vainuamaan ristiriitoja ja kritiikinaiheita, tuntuvat elävän paljon hektisempää ja puuttumisen velvollisuuden enemmän sanelemaa elämää. (Ymmärrän jollakin tasolla sen, että se voi varmasti tuntua heistä nautittavalta, eiväthän he varmaankaan muuten eläisi niin. Tai ainakin he ovat varmaankin sopeutuneet tuohon välttämättömyyteensä ja oppineet olemaan suuttumatta siitä itselleen ihan samalla lailla kun minäkin olen hyväksynyt omaan hyväuskoisuuteni.) On ehkä vain niin vaikeaa ajatella, että saisi hyväksyä oman hyväuskoisuutensa ja koettaa olla muuttamatta sitä. Siitä huolimatta tulen äkäiseksi, kun huomaan hyväuskoisuudessani aukon.

Se on jollakin aika kierolla tavalla samalla kertaa ilahduttavaa ja suututtavaa.