keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Poliittinen

Ystävän kanssa kävellessä alan hitaasti erottua hänen kiinnostuksenkohteitaan ja teoreettista virittyneisyyttään vasten. Hahmotan taas selkeästi, kuinka vähän minussa on mitään poliittista. Se on hieman harmillista, sillä ystävän tutkimuskohde, tunteiden ja olojen asema politiikassa ja mahdollisuus niiden ottamiseksi politiikan osaksi, tuntuu tavallaan kiinnostavalta. Minusta vain tuntuu, ettei minulla on käsitteellisiä työkaluja puhua politiikasta ja etten oikein osaa mitenkään kiinnostua siitä.

Se on hieman kummallista, koska välitän kyllä siitä, onko toisilla hyvä olla. Ja siihenhän kai politiikan pitäisi ihannetilanteessa tähdätä. (Muunlaisen politiikan kanssa en oikeastaan kauheasti edes tahtoisi olla tekemisissä.) Ehkä jotkut aiemmat keskustelut ovat vain masentaneet minut, jotkut kommentit piilo-oikeistolaisuudesta, poliittisesta naiiviudesta ja sokeudesta. Varmasti ne pitävät paikkansa, ehkä jopa piilo-oikeistolaisuus, jos poliittisen vihan puuttuminen ja yksilötason painottaminen tarkoittaa automaattisesti oikeistolaisuutta. (En kyllä ymmärrä, miten osaisin äkkiseltään politiikassakaan tuntea vihaa kun se on kaikilla muillakin elämän osa-alueilla niin kiven takana muuten kuin itseeni kohdistuvana. Toki osaan sanoa, etten hyväksy jotakin järjestelyä, mutta ei siihen sillä lailla sisälly kaunaa, tavoitteita rankaista ketään eikä sen kummempaa paatosta, pientä surun häivähdystä ja myötätuntoa lukuunottamatta. Mutta tyypillisesti tunnen myötätuntoa kaikkia osapuolia kohtaan ja usein säälin sortajia vielä sorrettuja enemmän - he menettävät jotakin käsittämättömän arvokasta, nimittäin kyvyn tarkastella itseään ja tekojaan ja maailmaa ilman suojaavia silmälappuja. Eihän toisia oikein pysty satuttamaan jatkuvasti, ellei heitä ensin jollain lailla epäinhimillistä, s. o. kiellä heidän pahaa oloaan satuttamisen myötä. Yksittäiset virheet ovat eri asia, niitä kaikki tekevät. Niistä voi oppia, joskin raivostuttavan hitaasti.) Mutta tuntuu niin hullulta, että sen sijaan, että naiiviutta jotenkin koetettaisiin hälventää selittämällä asiat juurta jaksain toinen vain leimataankin toivottomaksi heti alkuunsa. Sellainen ei erityisesti rohkaise astumaan poliittisen keskustelun piiriin. Tuntuu, että monet ovat poliittisista asioista puhuttaessa jonkin niin perustavanlaatuisen äärellä, koskettelevat kenties ontologisia ydinuskomuksiaan ihmisistä ja elämästä, että he kuumuvat ja käyvät täyteen paatosta ja sitten yksinkertaisesti pelaavat aika likaista peliä. Minulta menee kauan koota rohkeuteni tuollaisten keskustelujen jälkeen, joten en mielelläni hakeudu niihin.

Nyt kävellessä ja keskustellessa poliittinen viritys ei tunnu uhkaavalta, koska ystävä on vanha tuttu ja luotan hänen hyväntahtoisuuteensa täysin, samoin koska lupaan itselleni, että saan olla kiinnostunut eri asioista kuin hän, kunhan kuuntelen huolella, mitä hän sanoo. Voin sanoa, mitä minulle tulee mieleen, ja jos se ei sovi hänen käsityksiinsä, se on ongelma korkeintaan hänen näkökulmastaan. Jos lähtisin liikkeelle siitä oletuksesta, että tässä keskustelussa on saavutettava täydellinen ymmärrys ja konsensus ja sen lisäksi vielä vaikutettava briljantilta, masentuisin aivan suunnattomasti. Mutta ei, en tahdo tavoitella sellaista. Kävelen mielummin kevein sydämin. Sitä paitsi tiedän, miten toivoton keskustelija olen. Olen kyllä tottunut rupattelemaan ihmisten kanssa niitä näitä ja sitten yksikseni pohtimaan asioita, mutta reaktionopeuteni on aivan surkea. Haluaisin ymmärtää kunnolla toisten ajatukset. Saatan olla siinä melkoinen etana. Usein käy niin, että jostakin sananvaihdosta on mennyt kaksi tai kolme kuukautta ja sitten vasta alan tajuta jonkin pointsin. Sen pitää antaa muhia, sen konkretiaa pitää etsiä elämästä ja arjesta, ja vähitellen siihen sopeutuu ja alkaa tajuta sitä.

Kuvittele keskustelu, jossa repliikit esitetään kahden kuukauden välein...

Aiemmin pidin itseäni kauhean tyhmänä tästä syystä. Nyttemmin olen vain sitä mieltä, että opin hitaasti ja kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi kun aloin lukea G. H. Meadia, minulta meni siinä vuosi tajuta, miten hänen ajatuksensa oikein järjestyivät. Luin Meadia silti joka päivä tuon vuoden aikana. Nyt olen tietysti unohtanut siitä aika paljon, mutta osa sitä elää ajatuksissani - se osa, jota käytännön elämäni on vahvistanut.

Ystävä on myös niin systemaattinen ja analyyttinen, että huomaan oman tavattoman hajanaisuuteni akateemisin standardein. Minulle filosofia kai on aina ollut ohikiitäviä ajatuksia ja hetkiä (lispectormaisia hetkiä, sellaisia kuin Agua vivassa), en ole osannut kuvitella rakentavani niistä mitään systeemiä tai taloa. Opin hitaasti ja unohdan nopeasti. Mutta vähitellen ajatteluni muuttuu. Se muuttuu. Se on tärkeää (muutenhan tässä ei olisi mitään mieltä ajan tappamisen lisäksi). Lisäksi se muuttuu sellaiseen suuntaan, jota pidän toivottavana. Tai ehkä pitäminen on liian älyllisen kuuloinen sana. "Tunnen toivottavaksi". Ehkä noin.

Enkä osaa toivoa, että kukaan saisi ajatuksistani mitään. Sellainen on aina ollut tietoisten toiveideni ulkopuolella. Siksi en osaa kuvitella kirjoittavani kirjaakaan: eihän minulla ole mitään sanottavaa! (Miksi sitten kirjoitan päivittäin ajatuksiani ylös? En osaa vastata! Ehkä koska muuten pelkään unohtavani asioita, joita minun on hyvä muistaa, jotten ajautuisi ikävien asioiden summittaiseen kieltämiseen. Ja ehkä koska joka ikinen kerta kirjoittaessani pelkään niin kuin vain pelkää epäsystemaattisesti kasvatettu ihminen, jonka on vaikeaa antaa kenkää ajatukselle, että miellyttäminen olisi tärkeämpää kuin ajattelun vapaus. Pelkään, että kirjoitan jotakin toiset niin raivostuttavaa, ettei kukaan enää suostu puhumaan minulle. Haluan nujertaa tuon pelon, tai ainakin olla sen kanssa tasavahva. Se, mitä olen elämässä oppinut, on, ettei toisten suuttumista pysty ennakoimaan. Se, minkä kuvittelisi suututtavan, saattaa ilahduttaa heitä, ja kun taas tukahdutan välittömät reaktioni ja koetan oikein virittyä heihin ja sanoa jotakin myönteistä, he saattavat räjähtää. Ei ihme, että kirjoittaminen on pelottavaa. Bloginkin kommentilaatikko yllättää minut joka ikinen kerta. En osaa lainkaan ennakoida, mitä minulle voitaisiin sanoa tai mistä ajatuksista viriää toisten sanomisen tarve. Eikä kai minun tarvitsekaan osata ennakoida; sitä varten ovat toiset. Eikä minun ehkä tarvitse olla edes tämän rohkeampi ja pelottomampi: sekin riittää, että uskallan kirjoittaa näitä höpinöitäni. Katselenhan jo siinäkin pelkojani silmästä silmään ja osoitan niille, etten tahdo elää niiden määräämänä. "Olkaa siinä vaan ja kaihertakaa, mutta aion kirjoittaa tänäänkin juuri siitä, mikä saa minut levottomaksi jollakin epämääräisellä tavalla.")

Kohtaan ystävän piirteitä vasten hahmottuessani taas sen suunnattoman hölmistyksen ja hihitytyksen: miksi kaikista ihmisistä juuri minä (tarkoittaen: joku näin kokeva) aloin lukea filosofiaa? Muistan vain sen, että ajatus tuntui hyvältä, että tämä oli jotakin todellista ja konkreettista, etenkin todellista. Varmasti tämä kuulostaa monesta hassunkuriselta, mutta siltä minusta on aina tuntunut. Vaikka tietysti moni filosofian teoria on kaukana konkretiasta. Ja on edelleen niin, että jos lehteilen Spinozaa, Kantia tai Platonia, Meadia tai Deweya tai Merleau-Pontya, saatan äkisti tuntea ilon sisälläni, tuntea toivon ja tahdon paisuvan kuin purjeen. Silti pidän itseäni enemmän kävelevänä kehona ja keinuvana sylinä kuin puhuvana päänä.

Vompsu liittyy seurueeseemme mennessämme syömään. Hän istuu hiljaa ja kuuntelee. Erotan selkeästi hänen surumielisyytensä ja epävarmuutensa. Hän ei näe eikä kuule, miten ystävä ja minä seisomme eri mantereilla, puhelinlinjan ääressä kyllä, mutta silti eri mantereilla. Hän tuntee itsensä vain osaamattomaksi ja ulkopuoliseksi, kuten lapsena vanhempia sisaruksiaan kuunnellessa, ja pelkää menettävänsä minut, kun ei osaa keskustella noista asioista kanssani niin. (Aivan kuten minä välillä pelkään menettäväni hänet, kun tapaamme hänen ystäviään, koska en ole viittä kiloa laihempi, kymmentä vuotta nuorempi enkä geneerisesti hyvällä tuulella. Se on hassua - jos olisin huolettomampi, emme ymmärtäisi toisiamme. En suutu itselleni noista huolistani: ne eivät ole murehtimisen arvoisia.) Hän unohtaa, miten vaikeaa minun oli käydä ympäristöjärjestön kokouksissa, koska en osaa tuntea, että minulla olisi velvollisuus/oikeus vaikuttaa toisten ihmisten elämään, pakottaa tai hoputtaa heitä muuttumaan. En pidä itseäni niin avarakatseisena enkä seuraussuhteiden etevänä ennustajana, että tosissani tahtoisin määrätä toisten elämistä. Saatan olla päättämätön ja välillä neuvoton omanikin kanssa.

Jotenkin tuntuu aina vaikealta törmätä tähän omaan epäpoliittisuuteensa. Niin monella ihmisellä on kuitenkin niin kauhean varman oloiset mielipiteet siitä, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan ihmisiä pitäisi painostaa. Sellaisia leimoja kuin "itsekäs" ja "oikeudenmukainen" käytetään sumeilematta, ja minusta taas vain tuntuu siltä, etten taida tarpeeksi hyvin sittenkään vieläkään ymmärtää noita ihmisiä, joiden asioista puhutaan, että minun pitäisi kuunnella heitä vielä enemmän. (No, ainakin siitä olen aika varma, ettei kenenkään kutsuminen "itsekkääksi" tai "empatiakyvyttömäksi" kyllä yleensä rohkaise häntä ajattelemaan tarkemmin käsiteltävää kysymystä, korkeintaan vetäytymään kuoreensa tai harkitsemaan vastapuolen nolaamista väittelyn seuraavassa käänteessä. Erehdyin päivänä taannoisena lukeamaan hesarin sivuilta lapsettomuutta käsittelevän kolumnin jälkeistä keskustelua ja ärryin ihmisten epäsympaattisuudesta. En tietenkään kommentoinut mitään, koska mitä olisi voinut sanoa? Että ettekö te voisi keskustella tuntemuksistanne ja oloistanne omissa elämissänne sen sijaan että rakentelette olkinukkeja ja heittelette niitä sitten soihduilla... Ehkä sellainen keskustelu tekee jonkun onnelliseksi? Millaista tavoitetilaa siinä haetaan? Valtavaa kiihtymystä? Olin itselleni pitkään vihainen siitä, että jaksoin lukea kymmenkunta viestiä ja tulla pahalle päälle moneksi tunniksi.) Ja joskus tulee kauhean ahdistava ja surullinen olo, kun kuuntelee jotakuta, esimerkiksi kun joku on kovin maahanmuuttajavastainen (eli -kriittinen), homofoobinen tai ylipäänsä vain sublimoidulla tavalla kielenkäytöltään piikikäs, sarkastinen ja passiivis-aggressiivinen. Usein haluan vain kääntyä ja lähteä tuollaisesta seurasta. Olen mieluummin hiljaisuudessa ja yksin.

Mutta en ole, en osaa olla varma, onko sekään oikea ratkaisu. Tuntuu aina kovin vaikealta törmätä omaan epäpoliittisuuteensa. Niin moni muu tahtoo näissä asioissa niin palavasti ja voimakkaasti, ja niin usein puhutaan siitä, ettei demokratia voi toimia, jos kansalaiset eivät halua perehtyä ja vaikuttaa. Tuntuu jotenkin raukkamaiselta tällä tavalla vetäytyä poliittisten asioiden pohtimisesta, niin selvää kuin onkin, että minun reaktionopeudellani ja keskustelutyylilläni politiikassa tehtäisiin selvää vain yhdestä asiasta, nimittäin mielenrauhastani. (Ja todennäköisesti niistä pystyvyyden tunteen rippeistä, joita minulla on.) Olen kiinnostunut ihan toisenlaisista kysymyksistä, mutta onko se oikeutettua? Pitäsikö minun kuitenkin olla edes minimalistisen kiinnostunut politiikasta? (Luen kyllä useimmat Suomen Kuvalehden jutut, samoin Maailman Kuvalehti Kumppanin jutut, ne tulevat molemmat meille, SK edelleen ilmaiseksi. Ehkä joku on vain unohtanut minut kestoilmaistilaajaksi? En silti koe, että tietäisin politiikasta tai poliittisista kysymyksistä tuon taivaallista.) Liittyvätkö jotkut blogissa käsittelemäni aiheet kenties politiikkaan etäisesti?

Politiikkaa on hankalaa hahmottaa, jos on samalla lailla valtasokea kuin itse tunnun olevan. (Hahmotan oman valtani elämääni lähinnä tilana hengittää ja pysyä hyvällä tuulella ja saatan olla aika itsepäinen pyrkiessäni näihin. Osa hyvällä tuulella pysyttelemistä on ainakin omalla kohdallani korkeiden ihanteiden - kuten mielenrauhan ja myötätunnon - asettaminen ja niitä kohti suuntautumisen tavoitteleminen. Ihanteita ei tarvitse tavoittaa, mutta niitä kohti on hyvä kulkea. Eihän laivankaan tarvitse karahtaa majakkasaareen... ;) En ole sillä lailla kiinnostunut toisten tavoitteista, mutta kylläkin heidän oloistaan. Ne resonoivat minussa ihan liian voimakkaasti, jotta voisin olla piittaamatta niistä. Tietysti jos jonkun tavoite tuntuu aiheuttavan hänen omansa ja häntä ympäröivien ihmisten olon myrkyttymisen kerta toisensa jälkeen, saatan kiinnostua tuosta tavoitteestakin ja pyrkiä helpottamaan omaa oloani koettamalla esittää jotenkin pehmeästi sen vaihtoehdon, että tuo toisen tavoite kenties saa hänet onnettomaksi vähintään välillisesti.) On vaikeaa käsittää, miksi joku haluaa ottaa roolin, jossa hän voi tehdä niin paljon vahinkoa viattomille sivullisille. (Vai onko kukaan demokratiassa sivullinen? Minusta ei tunnu oikealta syyllistää syrjäytynyttä, joka ei todennäköisesti hahmota todelliselta tuntuvia vaihtoehtoja elämälleen. Eiväthän monet "kunnon kansalaisetkaan" hahmota!) Tietysti jonkun pitää ottaa päättäjän rooli, mutta silti... että siitä suorastaan taistellaan, näyttää minusta ihan käsittämättömältä ja perverssiltä. Itse kuvittelisin musertuvani tuollaisen vastuun alla. Minun on ihan kauhean vaikeaa antaa itselleni anteeksi sitäkään, että aina silloin tällöin loukkaan jotakuta vahingossa. Jos loukkaisin satoja tai tuhansia ihmisiä samalla kertaa... se olisi aivan kamalaa. En usko, että jaksaisin myöskään ottaa asioista tarpeeksi tarmokkaasti selvää ja sen ainakin tiedän, etten ole erityisen hyvä argumentoimaan vakuuttavasti...

Hmm, ehkä suhteeni politiikkaan muotoutuu pääosin välttämistavoitteen (välttää toisten loukkaamista) kautta? Ehkä se selittää, miksi oloni on niin kummallinen politiikasta puhuttaessa? Yleensähän kai politiikasta puhutaan tavoitteiden kautta, ja nykyään ajattelen elämääni lähinnä tavoitteiden kautta. (Tai ainakin yritän tehdä niin. Ehkä olen vähän jäävi arvioimaan, onnistunko tässä.) Mutta siinä missä jotkut näkevät valtaa, minä näen vastuun, ja säikähdän. Ja silti ymmärrän, että yhteiset asiat olisi järjestettävä jotenkin... Ehkä olen vähän yliherkkä ja säikky. Jotenkin minulla on sellainen olo, etten ehkä saisi olla sellainen, tai että olisi hyvä olla toisenlainen, mutta ei se nyt vain tunnu onnistuvan. Jotakin puuttuu, en tiedä, mitä. Ehkä toiveikkuutta oman hahmottamiskykyni suhteen. Tahtoa ainakin - en pitänyt ylioppilaskuntapolitiikasta enkä ympäristöjärjestön reippaasta "me tiedämme, miten asiat olisi parasta hoitaa" -asenteesta. En tahdo erottua niin selkeästi sellaisesta ryhmähengestä, en tahdo olla se kuiskaava ääni, joka lisää kaikkeen: "...vai tiedämmekö sittenkään?" En koe, että osaisin erityisesti valistaa yhtään ketään yhtään minkään suhteen. Laupias taivas, tekisi mieli parahtaa, vapauttakaa minut tällaisista kummista velvollisuudentunteista, kun en osaa oikein edes järjestää omaa elämäänikään! (Vaikka ei sekään ihan tarkalleen pidä paikkaansa - tapasin tammikuun alussa entisen pomoni ja hän oli myös nyt perustanut vastaavan toiminimen samalla alalla. Pontevoiduin siitä seikasta, että tämä kaikessa niin harkitsevan, pätevän, päättäväisen ja kaukaa viisaan oloinen ihminen ei ollut vielä saanut selvitettyä tilitoimistoa eikä monia muita asioita, jotka olin itse puskenut kuin kiven läpi kaiken aikaa hätäillen siitä, että olin liian hötkyillen ja jälkijättöisesti liikkeellä. Jos hänellä asiat olivat vielä enemmän auki, ehkä minun yritysasiani saattoivatkin olla kohtalaisessa jamassa? Olin kauhean iloinen, kun sain auttaa ja neuvoa häntä näissä seikoissa, joiden kanssa olin itse joutunut kamppailemaan. Hän on tehnyt hyväkseni niin paljon sekä työelämässä että edellisen eron tiimoilla, että tuntui ihanalta, että pystyin auttamaan edes hieman häntä tällaisissa käytännön seikoissa.)

Huooh, poliittinen on melkoinen möykky aina heti kun alan ajatella, että hemmetti, minun pitäisi varmasti osata tämä. Niin moni ystävistä ja tuttavista osaa sen niin luontevasti, mutta minulle se on ihan vieras manner. Enkä ole varma, saisiko se olla. Enimmäkseen en ajattele koko asiaa, mutta aina kun arpi haavan päältä repeää, olen hetken levoton ja neuvoton. Etiikan kannalta poliittinen taito on kuitenkin perinteisesti hahmotettu tärkeämmäksi kuin esimerkiksi piirustustaito, kirjoitustaito, joissain systeemeissä ehkä jopa tärkeämmäksi kuin ystävyyden ja tasavertaisen kohtelun taito. Enkä tiedä, mitä minun pitäisi koko asiasta ajatella.

10 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Tieks, mä luulen että tässä on sama kuin niin monessa muussakin: ihmiset näyttäytyvät paljon varmempina ja koherentimpina kuin ovatkaan. Luullakseni monikin politiikkaan mukaan lähtenyt on ihan ulalla joistain kysymyksistä ja kipuilee sitä, miten se ja tämä mielipide mahtuu oman puolueen aatemaailman alle. Tuon takia en itse ikinä voisi lähteä politiikkaan, ei vaan voisi sitoutua juttuihin kokonaisvaltaisesti (esimerkiksi en suhtaudu ydinvoimaan niin kriittisesti kuin Vihreän ehkä pitäisi tai pidän tiettyjä kunnallisia rakenteita äärettömän tehottomina ja suojatyöpaikat joskus vituttavat minua mikä taas ei varmaankaan sovi Vasemmistoliittolaisen näkemyksiin). Joskus poliittisia blogeja lukiessa alkaa ahdistaa se, kuinka selkeiltä ja johdonmukaisilta ihmiset vaikuttavat ja miten politiikassa väistämättä joutuu sortumaan karmeisiin yleistyksiin (kuten nyt vaikka kotiäiti-uraäiti-kiista). Kaippa se on sitten pakko omaksua jotenkin mutkatsuoriksi-tyyli, jos politiikkaan lähtee.

Tuo "sortajien" tapa dehumanisoida "sorretut" oli hyvä pointti. Nykyään politiikassa mua eniten liekittää maahanmuuttokeskustelun sydämettömyys ja julmuus, en vaan mitenkään voi tajuta miten ihan normaalin ja mukavan oloiset ihmiset muuttuvat vihaisiksi ja torjuviksi kun aletaan puhua pakolaisista, alkaa tulla juttua terrorismista ja työpaikkojen viennistä. Ja sitten vedotaan sellaiseen "kulttuuriin" (ja siihen että mamujen tulo Suomeen "pilaa" sen "kulttuurin") jota ainakaan minä en lainkaan tunnista, enkä siis osaa sen katoamista surrakaan. Haluaisin joskus nähdä tilanteen, jossa "mamukriitikko" ja maahanmuuttaja oikeasti keskustelisivat, katsoisivat toisiaan silmiin ja tajuaisivat molemmat olevansa ihan oikeita ihmisiä kaikkine toiveineen ja pelkoineen ja muistoineen. Barrikadien taakse lyöttäytymisellä ei voiteta mitään.

Hesarin keskustelupalsta on varsinainen aggression ja myrkynvihreän sapen noidankattila. Sinne ei kannata missään nimessä mennä :D

suklaahirviö kirjoitti...

Mä itse olen tavallaan poliittinen.. tavallaan.. mutta tavallaan en. Ainakaan en hyväksy ihmisten karsinoimista poliittisten mielipiteiden tai mielipiteettömyyden perusteella!

On jotenkin surullista kuinka jotkut ihmiset oikeasti ovat niin ahtaita, että eivät esim. osaa kuvitella olevansa ystäviä eri tavalla politiikasta ajattelevien kanssa. Siinä menettää paljon, mm. mahdollisuuden nähdä asiat ihan uudella tavalla.

Mulla on lähipiirissä aina ollut varsinainen "värisuora" poliittisesti.. ;) Tukevasta maaseudun keskustalaisuudesta kaupunkien kokoomuslaisuuteen ja demariuteen ja opiskelukavereitten vihertäviin aatoksiin.

Oikeastaan jos nyt pitäisi sanoa niin ainoastaan JOTKUT perussuomalaiset (eivät siis kaikki) ärsyttävät mua.. Esim. syksyllä olin yksissä illanistujaisissa, joissa vähän suutahdin kun ne mielipiteet oli suunnilleen sitä että nekrut pois Suomesta ja rättipäät takaisin kotimaihinsa. :( Olin vähän äimänä.. Ne olivat minusta niin.. tyhmiä juttuja. Mutta ehkä sellaista pitäisi toisaalta sääliä eikä siitä pitäisi suuttua.

Jos jonkun mielestä epäpoliittisuus on "piilo-oikeistolaisuutta" (jessus mikä sana;)) niin ehkä se heidän poliittinen kiihkoamisensa on piilotyperyyttä sitten. Who knows. ;) Ei maailmassa kellään tai millään ole yksinoikeutta totuuteen!

paulasankelo kirjoitti...

"Huooh, poliittinen on melkoinen möykky aina heti kun alan ajatella, että hemmetti, minun pitäisi varmasti osata tämä. Niin moni ystävistä ja tuttavista osaa sen niin luontevasti, mutta minulle se on ihan vieras manner. Enkä ole varma, saisiko se olla. [...] Enkä tiedä, mitä minun pitäisi koko asiasta ajatella."

Jos yhtään lohduttaa, niin minulla on aina ihan sama tunne. En jotenkin osaa hahmottaa politiikkaa kokonaisuudessaan, kytkien sen esimerkiksi puoluepolitiikkaan ja siihen, kuinka vaikkapa nyt Suomen tai Helsingin asiat pitäisi järjestää. Olen oppinut tarkastelemaan politiikkaa tietyissä, toisaalta laajoissa mutta toisaalta kuitenkin rajoitetuissa konteksteissa. Esimerkiksi sukupuolten ja seksuaalisuuksien politiikka kiinnostaa minua, mutta siinä ymmärrän politiikan aika laajasti erilaisten valtarakenteiden ja vallan käytäntöjen tarkasteluksi. Kehityspolitiikka ja sen kytkökset maailmanlaajuiseen talouspolitiikkaan olisivat minusta tärkeitä asioita hahmottaa, mutta ah niin monimutkaisia. Ilmastonmuutokseen liittyvästä lainsäädännöstä ja siihen liittyvästä poliittisesta väännöstä olisi hyvä olla perillä myös, mutten ainakaan itse ole, en kylliksi...

Tavallaan olen sitä mieltä, että ainakin joistakin itselle tärkeistä aiheista ja niihin liittyvistä vallan ja politiikan kysymyksistä olisi hyvä yrittää pysytellä jotakuinkin selvillä, sillä se tuntuu ikään kuin kansalaisvelvollisuudelta. Olisi hyvä hahmottaa maailmaansa silläkin tasolla. (En tiedä, miksi tällaiselta pitäisi tuntua...Ehkä ei pidäkään. Tunne on omani.) Kuitenkin päällimmäinen asenne on minullakin aina se, etten ymmärrä kylliksi ja olen jotenkin vajavainen, kaikki muut ovat fiksumpia. Etenkin jos puhe siirtyy puoluepolitiikkaan, en osaa sanoa oikein muuta kuin että en enää Suomessa voisi äänestää ainuttakaan puoluetta, mutta en toisaalta osaa tarjota vaihtoehtoisia näkymiäkään.

Yhden "pitäisi" -kysymyksen olen (ehkä) onnistunut omalla kohdallani ratkaisemaan. Vaikka kärsin kroonisesti siitä tunteesta, että olen liian tyhmä ymmärtääkseni politiikkaa, olen tullut siihen tulokseen, että minun pitäisi uskaltaa avata suuni siitä huolimatta. Siis siinä tapauksessa, että minulla oikeasti on mielipide puheena olevasta aiheesta. Joskus jätän mielipiteeni sanomatta siksi, että muiden poliittiset argumentit kuulostavat niin paljon varmemmilta ja sofistikoituneemmilta kuin se, mitä minulla on asiasta mielessä. Usein kyllä myös avaan suuni, mutta en ihan aina. Ja olen tullut siihen tulokseen, että tällainen väistely ei ole hyväksi. Mielipiteeni ei välttämättä ole huono eikä häpeällinen, vaikka en aina osaakaan argumentoida juuri oikein termein. (Toki minun olisi välillä hyvä pitää suuni kiinnikin, mutta se on oma taitonsa ja asia erikseen. :-) )

Mikko kirjoitti...

The trouble with the world is that the stupid are cocksure and the intelligent are full of doubt.
-- Bertrand Russell

trif kirjoitti...

Olen täysin päinvastainen ihminen kuin sinä. Minulla on mielipide kaikesta, siitäkin mistä ei pitäisi, eikä se tarkoita, että olen (ainakaan minusta :P) vuoren varmassa oleva idiootti. Yleensä argumentointi löytyy välittömästi molemmille puolille eikä mikään ole niin hauskaa, kuin puolustaa sellaisia asioita, mihin ei usko itsekään. Ainot hankaluus on pitää yleensä paatoksellinen väittely sellaisella tasolla, että molemmilla säilyy takaovi auki eikä kenenkään tarvitse pelätä kasvojensa menettämistä. Minun näkökulmasta usein pitää uskaltaa asettua sellaisten mielipiteiden taakse, mistä ei ole itsekään varma, koska muuten ei saa mitään tavoitteitaan aikaiseksi ja muut varastaa shown. Toki toivottavaa on yleensä, että ottanut asiasta vähän muutakin selvää kuin kadunmiehen näkökulman. Se on perverssiä valtapeliä (politiikka ja väittely, varsinkin poliittinen väittely) ja se lähteekö sellaiseen mukaan on minusta pitkälti ihmisen luonteesta kiinni ja toki siinä pitää olla joku realistinen päämääräkin, jonka haluaa tai haluaisi saada aikaiseksi.

Jotenkin tässä tulee minulle sellainen todella laimea vaikutelma ihmisestä, joka ei osaa päättää mitään ja menee pitkälti tunteella. Minä en ainakaan haluaisi, että tällainen ihminen vaikkapa päättää Suomen talouspolitiikasta ja siinä mielessä on ehkä hyvä, että pysyttelet politiikan ulkopuolella. Toki tietysti ongelma on juuri siinä, että tietyissä ympyröissä odotetaan oikein kykyä väitellä ja juuri vahvoja mielipiteitä ties mistä asiasta. Sitäkin voi tosin harjoitella varsinkin jos ei pelkää olla väärässä ja on ympäristössä, jossa ei pyritä systemaattisesti nujertamaan toisen ajatuksia. Mutta kukapa minä olen ketään arvostelemaan olen itse yltiörationaalinen omasta tunnelmamaailmasta etääntynyt turhanjauhaja, ai niin ja mies.

Veloena kirjoitti...

Lup: Niin, kaipa toiset usein näkee kokonaisina ja ristiriidattomina, koska heistä näkee vain ulkopuolen ja käyttäytymisen ja moni jopa tietoisesti piilottaa ristiriidat. Se on tavallaan kummallista, koska luulisi, että juuri niistä kohdin voisi löytää jotakin kiinnostavaa ja jopa pohjaa yhteisymmärrykselle.

Suklaahirviö: Totta tuo, ettei kellään ole oikeutta totuuteen. Ja että ihmiset ovat ihmisiä kannoistaan riippumatta. Monesti tulee jopa mieleen, että missähän määrin me edes valitsemme kantamme. (Cortazarin "johdatus kellon vetämiseen" on mainio teksti siitä, kuka itse asiassa valitsee kenet.) Tuntuu kummalliselta, että ihmiset ajautuvat vastakkain joidenkin hemmetin meemien takia ja jopa tappavat toisiaan "niiden loukkaamisen" takia. Ikään kuin informaatiota voisi sillä lailla loukata...

Paula: mulla on tuo sama kansalaisvelvollisuustunne, mutta olen ajautunut sen myötä välillä vaikuttamaan ja sitten kuitenkin todennut, ettei niissä piireissä olla vältämättä yhtä kiinnostuneita syvällisestä asian pohdinnasta ja oikeasti luovien ratkaisujen etsimisestä kuin sellaisesta me ollaan jo tätä mieltä -asenteen pönkkäämisestä. Semmoinen tekee jotenkin surulliseksi. Tietysti olen ihan yhtä junttura sen suhteen, että haluaisin keskustella syvällisesti ja luovasti, en vain pikaratkaisujen tasolla :P... kirottu metatasolla samoilu! :D

Mikko: Njaah, tiedä tuosta. Olisi kyllä kivaa olla älykäs, mutta minusta tuntuu, että olen lähinnä ja enemmän epävarma :D

Trif: Sinua ei ilmeisesti tunnu häiritsevän se, että jos puolustaisit jotain kantaa, johon et usko (uskominen on aika vahva sana, enkä tiedä, samastatko sen tässä kannattamiseen), joku toinen voisi ottaa sen uskonkappaleekseen ja vahingoittaa sen suoman oikeutuksen turvin jotakin tuntoista oliota (joka voi olla myös hän itse)? Useinhan käy niin, että hypoteettiset uskomukset ikään kuin karkaavat varovaisemmilta ajattelijoilta ja sitten niitä sovelletaan jokseenkin karmivan dogmaattisesti ja karkeasti ja alkuperäisen ajattelijan korjausliikkeistä piittaamatta. (Ainakin tieteenhistoriassa on tällaisia tapauksia.) Olen kyllä itsekin vähän silleen empivä sen suhteen, voiko noita sivuvaikutuksia estää millään ja saisiko niitä pelätä siinä mittakaavassa kuin joskus pelkään. No mut anyways, pelkään niitä joka tapauksessa enkä tahtoisi kenekään fanittavan minun ajatuksiani siinä määrin, että hän alkaisi USKOA niihin ja sulkisi silmänsä kokemukselta. ;)

Ja tavallaanhan sitä usein poliittinen päätöksenteko juuri on,hyvin konkreettisella tasolla. Arnold Berleant on kirjoittanut tästä hienosti: se maailma, johon kasvamme, tuntuu monista "luonnolliselta" tai itsestäänselvyydeltä. Aika harva pysähtyy miettimään, miten eri tavalla asiat tosiaan olisi voitu järjestää. Esimerkiksi jos olisimme kasvaneet yhteiskuntaan, jossa ei olisi työttömyysturvaa ja muuta sosiaaliturvaa vaan jokainen olisi riippuvainen synnyinperheestään... tai jos olisimme kasvaneet yhteiskuntaan, jossa on kansalaispalkka... tai yhteiskuntaan, joka ei hyväksikäytä muita eläimiä lainkaan. Se olisi se "luonnollinen" jossa monet haluaisivat pitäytyä ja jonka vaihtoehtoa heidän olisi vaikeaa hahmottaa. Tavallaan kai voisi ajatella, että kun nyt tehdään poliittinen ratkaisu, se luo seuraaville sukupolville tuon "luonnollisen" normin, johon he usein uskovat siinä määrin, etteivät tahdo erottaa siinä marginaalia, joka on jotenkin sorrettu ja jonka tilaa pitäisi kohentaa?

Tuo "muut varastaa shown" kuulostaa kyllä minusta vähän pelottavalta. Eikö muilla voi olla vielä paremmat pointsit kuin itsellä ja silloin kai onkin oikeus ja kohtuus, että ne viedään läpi? (Hehee, näin tapaan itse ajatella ja siksi en ole politiikassa, mutta toisaalta, minua kismittää se, että jos haluaisin oikeasti täyttää kansalaisvelvollisuuteni ja olla eettinen toimija, voinko olla sellainen, jos en tee mitään näiden asioiden eteen. Huooh.) Itse ainakin koen jotenkin niin, että kun kerran on paljon ihmisiä, jotka suorastaan nauttivat poliittisesta ilmapiiristä, jotkut heistä vieläpä varsin hyvin perehtyneitä, ei oikein tule sellaista oloa, että haluaisi itse tunkea lusikkansa siihen soppaan. Siinä kulttuurissa ei tosiaan tunnuta arvostavan sisäistä ambivalenssia eikä tietämättömyyden ja osaamattomuuden myöntämistä, vaikka niistä voisikin joskus versoa ihan hedelmällisiäkin tuloksia.

Jep, varmasti olen laimea ja pitkäveteinen. Olen jopa itse sitä mieltä! :D

Yksi näitä raivostuttavia pitkäveteisyyksiä on se, etten onnistu antamaan kenkää tälle näivertävälle ololle, että ehkä sittenkin pitäisi jotenkin olla aktiivisempi ja keskustella tarmokkaammin näistä asioista ja ehkä jopa jotenkin osallistua institutionaalisesti. Siitäkin huolimatta, ettei se tunnu omalta jutulta. Hmmh, no, ehkä vastuuta voi kantaa muillakin tavoin...? Pohtimalla ja näreksimällä perinpohjin asioita, tukemalla ystäviä?

Sitä en kyllä suostu uskomaan, että politiikassa voisi olla kovin vieraantunut tunteista. Enemmänkin minusta näyttää, että siellä pitää sietää itsessään sellaista piirrettä, että tahtoo manipuloida toisten oloja näille siitä tiedottamatta. (Minulle se on selvästi hankala paikka.) Taitava reetori tarvitsee kyllä toisten halujen ymmärrystä ja heidän tunteidensa liikauttelun taitoja. Muuten jää helposti semmoiseksi yksinäiseksi räyhääjäksi ja pauhaajaksi, jonka alkaessa puhua muut sulkevat korvansa tiukasti, naps.

Tuo loppukaneetti, että olet mies, on ihan hassu. Toivottavasti et nyt liikaa järkyty, kun paljastan, että se ystävä, joka tutkii tunteiden ja olojen tuomista päätöksenteon osaksi, on niinikään mies. :P Minusta tuntuu niin hullunkuriselta, että tuota tunne/tosiasiat -akselia niputetaan niin kernaasti (biologiseen) sukupuoleen. Tunnen hyvin, hyvin empaattisia miehiä ja samalla lailla hyvin tunnekylmiä naisia (ja minusta kommentissasi on merkkejä siitä, ettet ole tunteistasi vieraantunut, kaikki tuo puhe kasvojen menettämisen välttämisestä jne. kuulostaa hyväntahtoiselta ja huomaavaiselta). Ei sitä tunnekosketusta voi ainakaan minun mielestäni mitenkään päätellä sukupuolesta eikä päinvastoin, vaikka naiset ehkä tunnepuhuvatkin enemmän Suomessa, koska se hyväksytään naisilta helpommin kuin miehiltä.

Minusta on erittäin hyvä, että on ihmisiä, jotka ovat pontevia ja kykenevät päätöksentekoon ja osaavat argumentoida nasakasti.

Horisenpa nyt itselleni vielä vähän selvennystä: Oma huoleni liittyy lähinnä siihen, tehdäänkö päätökset tällaisten ihmisten osallistumista tukevassa kulttuurissa liian kovalla hötäkällä ja liian valtahierarkkisesti ja vaikuttaako se, ettei epävarmuutta ja osaamattomuutta uskalleta tunnustaa ja suorastaan arvostaa, päätösten luovuuden kuihtumiseen. Ja tietysti se, että jos ihmisten tunteista ja oloista ei voida puhua politiikassa vakavasti, meillä saattaa kohta olla Suomessa enemmänkin kuin ne 200 000 diagnosoitua masennusta sairastavaa vuodessa. (Ja minusta tuokin määrä on siis aivan käsittämätön.) Täällä on kuitenkin sillä lailla ylpeyttä ja itseriittoisuutta arvostava ilmapiiri, ettei esim. näiden ihmisten voi odottaa pitävät suurta hälyä itsestään ja kohtelustaan. Tietysti tunteet ja olot ja niistä puhuminen tuovat politiikkaan enemmistön kannalta vähän harmillisia ja kiusallisia asioita, kuten lajisorron ja muiden eläinten hyväksikäytön. (Salla Tuomivaaran pamfletti aiheesta on ihan dynamiittia luettavaa.)

Toisaalta ilman tunteiden ja olojen edes marginaalista huomioimista (myös substanssiasioina, ei vain menekinedistäjinä) ja niihin huomion kiinnittämistä on vaikeaa hahmottaa, millä tavalla tarkalleen (valtakunnan)politiikka ja etiikka ovat toisiinsa kytköksissä. Minusta tuo kytkös kaipaisi vahvistamista. Onko niin, että haluamme oikeasti talouskasvua? Miten sitä voitaisiin jatkaa oil peakin jälkeen? Miten öljyn mahdolliseen kuihtumiseen pitäisi jo nyt alkaa varautua? Millainen varallisuus ja kuinka pitkä työviikko olisi optimaalinen onnellisuuden kannalta, ja niin edelleen?

Tuntuu,että päivänpolitiikka jyrää paljolti paljon syvemmät ja laajemmat kysymykset, sen, mikä muodostaa "luonnollisen tavan elää täällä Suomenmaassa" ja mikä siinä saattaa olla mätää.

tutetiti kirjoitti...

"jos poliittisen vihan puuttuminen ja yksilötason painottaminen tarkoittaa automaattisesti oikeistolaisuutta"

Ei minusta poliittista vihaa voi kyllä määritellä vasemmistolaisen tuntomerkiksi. Eivätkö sitä osoita kaikki, joiden näkemys poikkeaa radikaalisti nykymenosta ja joiden tunneskaalaan viha ylipäätään kuuluu? (Ajattele nyt jotain äärioikeistolaista puhujaa...) Sitäkin vihaisempia ovat monet nykyiseen yhteiskuntaan sopeutuneet ihmiset, jos heidän kuultensa uskaltaa vihjata, että esimerkiksi eläinten kohtelussa on jotakin pahasti vialla.

En itse osaa erottaa politiikkaa muusta elämästä tuolla tavoin kuin sinä tunnut tekevän. Melkein mitä tahansa voi tarkastella politiikan näkökulmasta. (Arkielämän ympäristöpolitiikka -kirjassa puhutaan mökkielämän poliittisesta ulottuvuudesta ja How Nature Speaks -kirjassa rakennushankkeiden poliittisesta sanomasta.) Poliittisia tunteitakin on vaikea rajata selvästi erilleen muista tunteista, koska esimerkiksi vihaan liittyy minulla yleensä kokemus epäoikeudenmukaisuudesta, olinpa sitten uhrin tai sivustakatsojan paikalla.

sikuriina kirjoitti...

Kirjoitat hyvin. Kaikki mitä kirjoitat heijastaa valintojasi, ottamaasi näkökulmaa. Elämä on poliittista vaikka kaikki eivät halua viettää "poliittista elämää". Ajatuksistasi saisi vaikka kaksi kirjaa. Kirjoita ihmeessä vaikka sitten kansien väliinkin joskus. Osaat sanoa (ja nimetä) hyvin asioita jotka sopivat monen sisäiseen kokemukseen. Sikäli olet mainio kirjoittaja ja miksi ei kirjailijakin joskus, jos haluat.

tutetiti kirjoitti...

Minustakin on ihan selvää, että jo näistä Veloena-teksteistä saisi monta tasokasta kirjaa, jos niitä toimittaisi jonkin johtoajatuksen mukaisesti. Ja saatetaanhan ne joskus painaa ihan vaan päiväkirjoina, jos kirjojen painamista ylipäätään jatketaan.

Jatkan kuitenkin vielä näiden politiikka-ajatusten ihmettelyä. Huomasin vasta nyt kirjoituksessasi kysymyksen: "Liittyvätkö jotkut blogissa käsittelemäni aiheet kenties politiikkaan etäisesti?" Minusta alkoi tuntua varmaan joskus jo ala-asteella, että kaikki sanominen tai sanomatta jättäminen on vallankäyttöä. Samalla puhuminen tuli hyvin vaikeaksi, ja jouduin miettimään eettiset periaatteeni perusteellisesti läpi, jotta pystyisin edes jonkin verran ohjaamaan tätä käytössäni olevaa voimaa. Puhumalla vaikuttaa siihen, mihin ihmiset kiinnittävät huomionsa, miten he asennoituvat eri asioihin ja millaiseksi he tuntevat olonsa. Onko tuo poliittista vaikuttamista? Riippuu siitä, miten laajasti politiikka määritellään... minä olen tottunut määrittämään sen tajuttoman laajasti.

Varsinainen syy, miksi palasin tähän, on tämä kohta: "minusta taas vain tuntuu siltä, etten taida tarpeeksi hyvin sittenkään vieläkään ymmärtää noita ihmisiä, joiden asioista puhutaan, että minun pitäisi kuunnella heitä vielä enemmän".

Jäin miettimään, etkö tosiaan ikinä tunne tietäväsi, että tiedät paremmin kuin nuo ihmiset. Kun käyt itse vaikka kaupassa, tiedät pienimpiä yksityiskohtia myöten, mitä saat ostaa ja mikä edistää arvojesi mukaista elämää, mutta etkö tunne salaista halua vaikuttaa myös muiden elämään, napata hanhenmaksa pois edellä jonottavan ostoskorista? Yksi tilanne, mikä ainakin minulle käy kaupungilla viikoittain, on se, että kuljen jonkin koulun pihan ohi tai näen koulumatkalaisia, jotka hakkaavat ja potkivat jotakin toveriaan. Noissa tilanteissa on vaikea tietää, onko kysymys (kylläkin vaarallisesta) leikistä vai onko tosi kyseessä. Tai sitten nuoret kiusaavat jotakin eläintä, yleensä lintua. Epävarmuus, jota silloin tunnen, on ehkä sukua sinun varovaisuudellesi puuttua muiden asioihin. Vaistomaisesti unohdan kiireet ja yritän saada katsekontaktin väkivallan tekijään, niin kuin sanattomasti kysyisin: "Tiedätkö sinä, mitä olet tekemässä?" Joskus päätekijän yllättynyt katse saa minut rauhoittumaan: se oli siis raisua leikkiä. Päinvastaisessa tilanteessa jengin pomo näyttää katseellaan kysyvän: "hah, hyökätäänkö seuraavaksi sinun kimppuusi?" Joskus tilanne laukeaa siihen, että välituntivalvoja erottaa hakkaajat ja hakatun tai tämä pääsee pakoon. Kuitenkin nuo tapaukset jäävät aina mietityttämään. Joskus ajattelin, että pitäisi alkaa viettää kaikki päivät jonkin koulun pihalla ja puuttua väkivaltaan siinä vaiheessa, kun alkaa paremmin tajuta kuviot. Periaatteessa olen sataprosenttisen vakuuttunut siitä, että kouluväkivaltaan pitäisi aktiivisesti puuttua, kuinka vaikeaa kiusaajilla sitten onkaan. Minua harmittaa syvästi, etten osaa tehdä mitään asioille, vaikka elän maassa, joka on väkivaltainen kuin natsi-Saksa. Yksi huojennus on tietenkin se, että luonnon osana yhteiskunta on julma ja siinä vallitsee aina vahvemman oikeus. Tähänkään ajatukseen on viime kädessä vaikea tyytyä, kun yhteiskunnassa on myös niin rauhaisia ja suojaisia ekologisia lokeroita. On sattuman kauppaa, etten minä ole yksi niistä koulukiusatuista, jotka tänä iltana suunnittelevat itsemurhaa.

Veloena kirjoitti...

Tutetiti: Minä hahmotan tuon tietämisen jotenkin niin, että jos tosissani tietäisin paremmin kuin nuo ihmiset, jotka ostavat hanhenmaksaa, ymmärtäisin paremmin myös heidän motiivinsa ja maailmansa, en vain omaani. Ymmärtäisin ehkä myös sen, miksi niin moni ei halua kallistaa korvaansa ajatuksille esimerkiksi lajisorrosta tai hyväksyy edelleen sen, että lapselle saa antaa luunapin tai tukistaa tätä. En ymmärrä täysin sitäkään prosessia, joka sai minut sillä lailla kiinnostumaan muiden eläinten asioista. Tuntuu, että se kiinnostus oli minussa jo silloin, kun vielä söin lihaa ja podin siitä pahaa oloa, mutta en osannut hahmottaa, että osaisin tahtoa niin voimakkaasti edes yrittää elää ihanteideni mukaisesti. Aika monissa ihmisissä ei tunnu olevan tuota kiinnostusta toisia tuntoisia kohtaan. He ovat sulkeneet sen tai heistä on suljettu se. En osaa sanoa esimerkiksi, kummasta on jonkun ihmisen kohdalla kyse.

Omaa vaikuttamisen haluani jarruttaa paljon se, että tiedän, miten helposti ihminen sulkee korvansa, jos asia ei häntä kiinnosta tai hän kokee itseään hätyytettävän tai pakotettavan. Muistan varmaan vielä vanhanakin ensimmäiset messut, joissa olin jakamassa ympäristöjärjestön esitteitä. Ojentelin esitteitä hymyillen eritoten lapsiperheille, koska ajattelin, että juuri heitä kiinnostaisi ilmastonmuutos ja sen vaikutus heidän lastensa aikuisikään ja mahdollisuuksiin. "Ei tässä ole aikaa miettiä mitään luontojuttuja", kommentoi aika moni. Se hätkäytti ainakin minut hereille siitä, miten ne, joiden kuvittelisi olevan kiinnostunut jostakin asiasta, voivat täysin torjua sen. (Torjumisessa on vissit etunsa, en kiellä sitä.)

Huomaan myös itse suuttuvani, kun feissarit koettavat pysäytellä minua. Haluan kulkea vapaasti. Haen kyllä itse sen tiedon, jota haluan, ja saatan ärsyyntyä aika kovasti, jos joku koettaa (varmasti aivan hyvää tarkoittaen) suositella, että minun kannattaisi mennä sinne tai sinne ryhmään tai seminaariin. Luultavasti minua raivostuttaisi myös, jos joku tulisi nillittämään siitä,minkä poimin kaupassa ostoskoriini.

Minuun ei taida oikein puhuminen eikä valistus tepsiä... :P Ei ainakaan ennen kuin jo luotan sanojaan ja kunnioitan hänen mielipiteitään. Esim. feissarit eivät täytä tätä ehtoa. Minun maailmankuvassani he eivät juuri eroa puhelinmyyjistä. Tuote on miellyttävämpi, mutta markkinointikeino yhtä vastenmielinen.

Pidän kyllä kiinni siitä, että tämä on vain oma ärsyynnykseni - ei jokin feissarien objektiivinen piirre. ;) Onhan selvää, ettei heitä pidettäisi kaduilla, jos he eivät tuottaisi palkkaansa takaisin. Ehkä heidän kauttaan monikin sitten löytää tärkeitä kysymyksiä ja saa muokattua maailmankuvaansa, ja hyvä niin.

Sen sijaan olen kyllä huomannut, että kun kunnioitan jotakuta, joka elää myötätuntoisesti ja kunnioittavasti ja ei koeta kysyä minulta lainkaan, eikö minustakin pitäisi pyrkiä näihin ja näihin tavoitteisiin, saatan saada melkoisen sätkyn ja alkaa tehdä perinpohjaisia linjauksia omassa elämässäni. Näin kävi esim. kun tutustuin ystävääni Ilvekseen ja hän ryhtyi vegaaniksi. Hän ei kertaakaan kysynyt, eikö minusta tunnu pahalta syödä lihaa tms. ja kun sain kysyä ne kysymykset itseltäni, asia ei tuntunut ulkoapäin pakotetulta vaan omalta päätökseltäni. No, toisaalta varmaan moni muu on paljon vähemmän auktoriteettivastainen :P. Mutta toisaalta esim. nuo terapiakirjat toistavat toistamistaan sitä, kuinka päätös muuttaa jotakin tapaa tai ajatusta voi lähteä vain siitä ihmisestä itsestään, jonka tapaa tai ajatusta koetetaan muuttaa. Asioita siinä ympärillä voidaan käsitellä, mutta muuttumisen päätöksen pitää lähteä ihmisestä itsestään. Ja on niin helppoa kuulla toisen sanovan "sinun pitäisi muuttua" silloinkin kun hän sanoo jotakin ihan muuta. Olen huomannut monen kuulevan minun "sanovan" niin silloinkin kun vain ilmoitan, että haluan maidottoman kasvisruoan, mitenkään muuten kenenkään muun valintoja kommentoimatta. ;)

Ihmisissä on se hankala puoli, ettei heistä näe päällepäin, ovatko he jo valmiita muutokseen ja kaipaavat enää pientä lempeää tuuppaisua ja sosiaalista tukea, vai onko tilanne sellainen, että tavallaan jollakin tasolla muutos kiinnostaisi heitä, mutta he tuntevat olevansa sen edessä jotenkin voimattomia ja kokevat kysymykset muutoksesta tuosta voimattomuudesta syyllistämiseksi.

Voi kyllä olla, että oma kirjoittamiseni ja sitten toisaalta se, etten usko sanojen vaikutukseen yhtä paljon kuin hitaaseen suodattumiseen, liittyvät yhteen. (Jotenkin minulle tulee aina kirjoittamisestani mieleen se sofisti, joka ei osannut puhua selvästi, ja joka tunki suun täyteen pikkukiviä ja huusi rannassa tuuleen, kunnes sai kantavan äänen. Tämä on tuuleen huutamista. Toisaalta tuo kuva on niin kummallinen, etten ole ihan varma, olenko lukenut tuosta vai vain nähnyt unta.)

Kyllä minullekin tulee joskus hinku mennä väliin ja joskus olen mennytkin väliin lasten tapellessa, tullut niin hätäiseksi ja huolestuneeksi, etten ole ollenkaan muistanut pelätä, että itseenikin voisi siinä sattua. Tuntuu kuitenkin tärkeältä muistaa, että ne, jotka pistävät toiset kärsimään, pistävät itse asiassa vain oman kärsimyksensä ja itselleen tutun kohtelun kiertämään. Koulukiusaamiseen puuttumisessa pitäisi puuttua sekä kiusatun että kiusaajan tuntemuksiin. Kenellekään tuskin on hyväksi omaksua hierarkkista maailmankuvaa, jossa konstruoidaan ylempi ja alempi taso ja kuvitellaan ylempi taso rajalliseksi ja käytetään sitten kyynärpäitä sinne päästäkseen. Vähän kyllä himotti hakea Kriittisen korkeakoulun filosofisen terapian linjalle; mielestäni filosofista terapiaa olisi erityisen hyvä soveltaa esim. juuri kouluympäristöön. Mutta sen tekeminen on tosi delikaattia ja olen itse välillä melkoinen katujyrä... Kiusatun terapointi on taatusti helpompaa: hänellä on paha olla ja traumoja, kenties paljon vihaisia ja kostaviakin ajatuksia, mutta hän kuitenkin pystyy tarkastelemaan tilannetta ja kaikkia sen puolia, koska tarkastelu ei uhkaa hänen omakuvaansa hyvänä, arvostuksen ansaitsevana ihmisenä. Hänen kohdallaan muutos on sitäpaitsi positiiviseen suuntaan: kohti puolensa pitämistä ja tasa-arvoa. Kiusatun kohdalla asetelma on paljon monimutkaisempi: Hänellehän on eduksi sulkea silmänsä niiltä hirveyksiltä, joihin hän on ryhtynyt. Jos hän muuttaa tapansa, hän ei enää saa tahtoaan läpi toisten pelon varjolla. On paljon helpompaa sättiä toisia yliherkiksi itkupilleiksi kuin myöntää, että ihmiset ovat tosi erilaisia ja että on oikeasti itse saanut toiselle noin pahan olon aikaan. Todennäköisesti kiusaajan omakin paha olo on tullut kielletyksi ja ilmenee enää epämääräisinä kehon tuntemuksina kuten paineena tai kutkutuksena esim. vatsanpohjassa tai rintakehässä. (Esim. väkivaltarikoksiin syyllistyneillä ei ole usein sanoja tunteilleen eivätkä he edes koe niitä tunteina, vaan epämääräisinä oloina, juuri tuollaisina kihelmöinteinä ja paineina.) Jos tällaiselle ihmiselle aletaan puhua tunteista, ja vielä pahempaa, aletaan tivata, millaisia tunteita hänellä on, se loksahtaa sellaisessa hierarkkisessa maailmankuvassa varmasti melko helposti selitykseen "nuo kiusaavat minua utelemalla joistain tunteista". Tässä kirjassa, jota suomennan, oli tästä kiusaamispointsista pitkä pätkä ja se tuotti itselleni melkoisen oivalluksen - nyt ymmärrän joitakin aika kimmastuneita reaktioita, joita olen saanut päin naamaa kysyessäni joltakulta, eikö tämä ja tämä hänen tekonsa saa häntä yhtään surulliseksi tai tahtomaan osata tehdä jotenkin toisin. Eivät he ole selvästikään ajatelleet, että yritän saada näkymää heidän sisäiseen maailmaansa ja ymmärtää, miksi he toimivat tavalla, josta ovat selvästi itsekin ahdistuneita, vaan he ovat kokeneet, että jotenkin tylytän, kiusaan ja kenties jopa kidutan heitä puhumalla asioista, joista he eivät osaa sanoa mitään ja joita he eivät oikeastaan haluaisi edes ajatella.

Onneksi olojen ja tunteiden yhdistämiseen on olemassa tekniikoita ja aika monia asioita voidaan käsitellä esim. terapiassa tai vaikka koulukuraattorin vastaanotolla ihan jo olojakin havainnoimalla, tunnistamalla ja tutkimalla. Oivallusten ei välttämättä tarvitse sanallistua,
olennaisinta on, että käyttäytyminen muuttuu ja ahdistus helpottaa. Eihän suuri osa ihmisistä koe maailmankuvansa sanallistamista muutenkaan mitenkään kauhean oleelliseksi - olen tässä hihitellyt tänäänkin facebook-kommenteille, joissa päivitellään, miten ihmeessä itsestä voi keksiä 25 satunnaista (eli IHAN MITÄ HYVÄNSÄ) asiaa. Minusta taas tuntuu, että jo pienestäkin asiasta voisi helposti sanallistaa 25 hyvin merkittävää ja mahdollisesti muuallakin käyttäytymisessäni ja ajattelussani kaikuvaa ajatusta, jotka epäilemättä kaikuvat monessa muussakin, koska olen tullut tähän maailmaan ilman tarkasti muotoutuneita ajatuksia ja ennakko-oletuksia ja siten olen poiminut ne jostakin, lainannut ja kierrättänyt, väärinymmärtänyt ja räätälöinyt ne omaan tilanteeseeni... :D

Ei Tutetiti, en koe tietäväni paremmin. En koe tietäväni myös omankaan elämäni kohdalta kovinkaan yksityiskohtaisesti, mitä saan tehdä ja mitä en. Teen jatkuvasti korjausliikkeitä. Olen neuvoton, hämilläni ja usein aivan törkeän huono havainnoija, kunnes havahdun johonkin yksityiskohtaan. Haluan havahtua, mutta näytän tarvitsevan siihen raivostuttavan paljon aikaa. (Hehee, kärsimättömyys ja pikakelaustahti ovat kardinaalipaheitani, jotka sopivat hyvin huonosti yhteen sen kanssa, miten verkkaisesti hahmotan asiat.)

Mitä mittapuuta vasten voisin ajatella tietäväni paremmin? Ehkä kenties sitä, että pystyn puhumaan lajisorrosta, ajattelemaan sitä ja läpielämään mielessäni sitä tuskaa, jonka ihmiset aiheuttavat eläimille. Mutta en ole ihan varma, onko se perempaa tietämistä. Luultavasti tuo päätös avata silmät tuskallisille seikoille on kuitenkin metakognitiivinen, ei kognitiivinen. Mitenhän tämän nyt muotoilisi selkeämmin. Kyse ei ole älykkyydestä eikä tietämisestä vaan pikemminkin tahtomisesta. Halusta pysyä avoinna muutoksille. Halusta myöntää olevansa usein ja aivan odottamattomissa kohdissa väärässä.

En usko, että olen väärässä sen suhteen, että eläinten kärsimys on hyvin samankaltaista paitsi että ehkä vieläkin julmempaa kuin ihmisten kärsimys (eläimellä ei ole sanoja, joiden avulla se voisi järjestää kärsimystään kivuttomampaan muotoon) ja että olen itse valmis ottamaan tämän maailmankuvani osaksi ja että se on tehnyt minulle ja ajattelulleni hyvää, tunne-elämästä nyt puhumattakaan (juuri sen täysillä mukaan ottaminen on parantanut ajattelua). Mutta en tiedä, kestäisikö kaikkien psyykkinen rakenne tällaisen tiedostamisen prosessin. Ei ainakaan avustamatta, luulen. Ja jos muutosta koetetaan tuputtaa ihmisille, jotka eivät ole siihen valmiit, he usein vain käyvät entistäkin vastahakoisemmiksi ja protestoivemmiksi.

Tietysti tuota asioiden suodattamista ympäristöönsä voidaana ajatella poliittisena toimintana. On se ainakin siihen VALMISTAVAA toimintaa. Ja ilman valmisteluja varsinaisia muutoksia tuskin syntyy tai sitten niihin ei sitouduta. Musta tuntuisi kuitenkin hassulta jäsentää pelkkä eläminen (joka aina tapahtuu joidenkin merkitysten mukaisesti ja tiettyjä malleja toistaen) poliittiseksi (kuten Sikuriina näyttää tekevän). Sekin on ihan ok, totta kai. En vain itse ainakaan vielä oikein osaa hahmottaa niin. Kenties havahdun tähänkin, mutta sen aika ei tunnu olevan tänään ;)