sunnuntai 3. syyskuuta 2006

Vapaa aamupäivä

Vesijuoksen nykyään lähes aina silmät kiinni. Siten voin keskittyä paremmin oleelliseen, ajatuksiini ja siihen, missä asennossa kehoni liikkuu. Välillä raotan silmiä sen verran, että tarkistan, etten jyrää sinisin kellupallukoin rajattua rataa aivan poikittaissuuntaan tai ole syöksymässä etanatahtiani kenenkään päälle. Kiireiset suorittajanaiset kauhovat ohi kovakuoriaismaisesti, takapuoli pintaa tapaillen, juoksuvyö lapojen alareunan päällä, silmissä lasittunut paniikkikatse. En halua nähdä heidän ilmeitään.

Tämä on paratiisini, ihoa joka puolelta hellivä märkyys, liikehtiminen silmät kiinni, hengittäminen syvään, keskittyminen hyvään, toteen ja kauniiseen. Keskittyminen siihen, mikä on vaikea nimetä: siihen, miltä liikkeet tuntuvat, miten voin hahmottaa sisäisesti häntäluuni asennon, ilman virtauksen keuhkon onteloon ja sieltä ulos. Minulla ei ole halua ohittaa ketään, vaikka etenenkin nopeammin kuin jotkut huonompikuntoiset. Juoksen mieluummin pienen lenkin kuin kauhon ohi. Haluan kehoni asettuvan veteen mahdollisimman pystysuorasti, ja tahdon juosta enemmän ylös- kuin eteenpäin. Mieluummin minä taivaaseen pyrin kuin altaan päätyyn.

Koska juoksen silmät kiinni, olen tavallistakin herkempi äänille. Viereisen radan miehet puhuvat maauimalan hallinnosta paheksuvaan sävyyn. Heitä närkästyttää erityisesti se, että taulussa lukee veden lämpötilan olevan kaksikymmentäseitsemän astetta. "Ei taatusti ole", puhisee toinen. "Ei, tuo lämpötila on lukenut taulussa jo monta vuotta", vastaa ystävä. "Olisi hyvä, että ne mittaisivat veden lämpötilan ja kirjaisivat sen ylös oikein", jatkaa ensimmäinen.

En osaa olla miettimättä, miksi miehistä asia on tärkeä. Ei kai heillä ole hätää, kun he kerran huomaavat, ettei taulun lukema ikinä vaihdu? Ongelmallisempaa kai olisi, jos he luottaisivat taulun lukeman objektiiviseen totuuteen ja epäilisivät kehonsa vuoroin edistävän, vuoroin jäljistävän lämpöasteikolla. Miksi on tärkeää tietää, monta celsiusastetta vesi tarkalleen on? Kenelle poissaolevalle he haluavat kommunikoida tuon konventioon sidotun mittalukeman? Kuvittelen mielessäni viestejä äideille, rakastajille, pomoille. "Tänä aamuna veden lämpötila oli yhdeksäntoista." Mikä sellaisen toteamuksen funktio saattaisi olla? (Niin, tämä liittyy tietysti kysymykseen siitä, mitä on mielekästä koettaa kommunikoida - kysymys, jota jokaisen kirjoittavan sietäisi pohtia ainakin silloin tällöin.)

Kuvittelen kirjeenvaihdon, jonka jokaisessa yksittäisessä viestissä kommunikoitaisiin myös kaupungin maauimalan altaan veden lämpötila celsiusastein. Tajuan, että olen jonkin mannerlaattamaisen perustavan eron äärellä: itse en jaksaisi kiinnostua tuollaisesta kirjeenvaihdosta. Sen sijaan minusta olisi kiinnostavaa lukea, miltä tuntuu liukua veteen, liikkua sen sisällä, miten ihmiset kuulostavat vedessä salmea ylittäviltä suurnisäkkäiltä ja niin edelleen. Sekin voisi kiinnostaa, että on havainnut kehonsa olevan erittäin tarkka mittari pienelle lämpötilan ja tuoksujen vaihtelulle, että on havainnut huomaavansa syksyn siinä missä muuttolinnut ja koivutkin. Parasta olisi, jos kirjeenvaihtotoveri olisi riittävän erilainen. Löytyisi selvennettävää, puolin ja toisin.

Muistan kerran käyneeni kirjeenvaihtoa, jossa käytettiin ilmaisua "piilottaa lihaa". Kirjeystäväni viittasi tuolla sanaparilla penetraatioon. Minusta ilmaisu kuulosti aivan omituiselta, arvatenkin, koska en ole ensisijaisesti visuaalinen aisteiltani (vaan tuntoaistinen, kuten ihminen eläimenä on - minulla ei ole tämän suhteen sen kummempia illuusioita; olen lukenut mielestäni riittävästi antropologista aineistoa, aistisanojen etymologiaa ja pohtinut, mikä aisti on harhoille vähiten altis, torjuakseni näkemiseen perustuvan epistemologian odyssiaaniset harharetket; sorry boys, tämä eläin on enemmän kädellinen kuin silmäävä - - -) enkä sitäpaitsi edes visuaalisten pornoatrappien ehdollistama mies. Ja mitä protestoin silloin? Muistaakseni kirjoitin ystävälliseen ja ymmärtäväiseen sävyyn, että miesten olisi hyvä tajuta, että naisnäkökulmasta lihan piilottaminen tuo mieleen lähinnä postkoitaalisen poisvetäytymisen, ei penetraation. Sillä penetraatiossahan liha ei nimenomaisesti piiloudu tunnolta, aisteista tunnollisimmalta, tarkimmalta ja lahjomattomimmalta, vaan antautuu sen tutkittavaksi. Joskus on nuoleksittava miehen varpaanvälit, että tämä ymmärtää, miltä sellainen osapuilleen tuntuu. Mutta se on hyvä keino demonstroida.

Tietenkään tuo demonstraatio ei onnistu kirjeitse. Mutta kirjeitse voi kertoa, että tuota kannattaa kokeilla. Kokeile ja ymmärrä.

Muistaakseni kirjeystävä vastaa, että lihan piilottamisen assosiaatio liittyy avaimenpiilotusleikkiin. Olen selvennykseen tyytyväinen. Ymmärrän heti paremmin. Tosin en ole aivan varma, miksi teeskennellä lihan hukkuneen, kun tiedetään kuitenkin, että se on tässä huoneessa. Kai tavoitteena on saada osapuolet hihittämään ja kirkumaan, madaltaa rajamuodollisuuksia?

Mietin ohimenevällä tavalla hivenen huolissani, elävätkö naapuriradan sedät maailmassa, jossa asiat jakautuvat objektiivisiin tosiasioihin, tunteisiin, kuvitelmiin ja pikkuseikkoihin. Olen nähnyt riittävän monta ihmistä, jotka torjuvat tuntemukset eivätkä kuuntele, milloin heidän on hyvä olla. Noin arkitasolla tarkasteltuna he vaikuttavat toki kunnon ihmisiltä, mutta heidän alituiset niskahartiasärkynsä piinaavat minua. On vaikea ymmärtää, miksi joku laiminlyö hallinnoimansa kehon sillä tavalla.

On ensimmäinen vapaapäiväni aikoihin. (Kunpa joku antaisi minulle vapaapäivän ajatuksistani ja muistoistani. Sillä vaikka nautinkin keskustelusta ja jäsentämisestä, epävarmuudella ja muuttuvuudella briljeeraamiseenkin väsyy.)

Taivas on valokuvien epämääräistä vastasatanutta lunta, hieman harmaansiniseen taittuvaa. Turkoositasapaino on pielessä. Uima-allas höyryää, vesi näyttää alakuloisemmalta kuin tavallisesti. Tavallinen tarkoittaa tässä yhteydessä kesäpäivää, jolloin maailman aistimellista autuutta ei voi epäillä. Olen enemmän Islannissa kuin Ibizalla. Ilman tuhruisen maidon takana poppelitkin ovat aavistuksen harmaantuneen oloisia.

Kaksi vierekkäistä koivua elää eri vuodenaikaa. Toinen on ruskistunut, toinen vielä heinäkuun pehmeästi suhisevaa lehtilaahusta. Niiden etäisyys on enintään kymmenen metriä tai matka, jonka yli voi leikkiä kokonaisvaltaista lihanpiilotusleikkiä visuaalisesti: hypähtää koivun takaa, piiloutua taas sen taakse, juosta toiselle koivulle. Tällainen näky ilahduttaa aina. Joka ikinen vauva lähtee mukaan leikkiin, jossa pää piiloutuu pannumyssyyn, kurkistaa pöydänreunan yli, ikkunan mattamustasta neliöstä työntyy ulos kaksi kättä, valkeat tyynyt iskeytyvät ilmassa yhteen muutaman kerran ja vetäytyvät takaisin sisäpimeään. Jotkut aikuiset eivät osaa enää leikkiä. Miehet viereisellä radalla jatkavat purnaamistaan milloin mistäkin. Heillä ei tunnu olevan positiivista sanottavaa edes siitä, että heillä on sentään toisensa kuuntelemassa tuota narinaa. Heitä tekisi mieli ravistella lempeästi mutta päättäväisesti, pakottaa heidät katsekontaktiin, saada heidät ymmärtämään, että on vielä melkein kesä. Katso, aurinko näkyy pilvien ohetessa, se on kuin pastelliliidulla suhrattu kiekko. Vierekkäiset koivut nauttivat valoa. Koivuilla on läheisyydestään huolimatta erilainen geeniperimä ja kenties mikroilmastokin.

Kotimatkalla Alepa on täynnä säikkyjä kasvoja. Haalin ostokset koriin, luomuporkkanaa, kauramaitoa ja rasiallinen tummia luumuja. Hymyilen kaikille rohkaisevasti. Mikähän heidät on noin säikäyttänyt? Lapsuuteni nousukaskaupunginosassa ihmiset eivät näytä säikyiltä vaan ärtyneiltä. Pidän enemmän säikkyydestä kuin ärtyisyydestä. Ärtymys liittyy liikaa elämänhallintastrategiaan, jossa omat tunteet asetetaan toisten tunteiden edelle tietoisesti, tahdonalaisesti. Mieluiten asuisin kaupunginosassa, jossa ihmiset hymyilisivät levollisesti kaupoissa.

Luulen, ettei niitä kaupunginosia ole.

Minun pitää siis itseni hymyillä, eikä minulla ole mitään ihmeempää syytä ollakaan hymyilemättä. Toivon iloni tarttuvan, mutta ihmiset näyttävät edelleen säikyiltä ja kääntävät silmänsä lattiaan. On sunnuntai, aamulla kirkonkellojen moie on sekoittunut ambulanssin ulvontaan ja haparoivaan krapulaserenadiin, joka on tapaillut kappaletta "youuu aaaare my deestinyyyy".

Ehkä heidän ikkunansa on aamusta ollut kiinni.

7 kommenttia:

Matti kirjoitti...

Koivut saattavat olla vaikka klooneja, mutta toinen tavoittaa vettä jota toinen ei tavoita. Toisin kuin blogeissa sanotaan, nyt ei ole mikään syksy. Nyt on loppukesä. Keltaisuus johtuu vain ja ainoastaan kuivuudesta.

Veloena kirjoitti...

Koivut ovat senverran vanhoja ja suuria, että ne tuskin ovat klooneja. Maauimalassa ei sentään suhise talousmetsää. Muistaakseni koivujen juuret ulottuvat rungosta melko kauas joten niiden juuristoalueesta suuri osa on yhteistä. (Juuristounioni!)

Kyllä nyt on syksy, minulle ainakin. Siitä ei voi erehtyä: kulumani ovat alkaneet jokasyksytalvikeväisen kitinänsä, yöllä liikkuessa on käytettävä sukkia ja maa hohkaa aamuisin öiden kylmää. Hämärtyy jo kotiin töistä pyöräillessä.

Tietenkin nimeäminen on määritelmäkysymys, kuten tiedät, mutta aion jatkossakin kutsua tätä tilaa syksyksi. (Ja voit kutsua sinä sitä loppukesäksi, ihan miten vaan. Me tuskin olemme klooneja, kaikki todistusaineisto puhuu sitä vastaan.)

Minulle syksyn rajapyykki kulkee osapuilleen siinä kohdassa jossa ajatus useampituntisista lemmenseikkailuista öisessä metsässä alkaa vaikuttaa epämukavalta. Tottahan kesäni on kovin lyhyt mutta niinpä oli nuoruutenikin, enkä ole tämän hullummaksi (tai aikuisemmaksi, miten tuon nyt ottaa) silti tullut.

lupiini kirjoitti...

Minä vesijuoksen useimmiten silmät kiinni. Silloin kuulee paremmin (etenkin sisätiloissa) sen kilinän, joka tulee oikeasti uimareiden nilkoissa olevista avaimista, mutta kuulostaa paljon heleämmältä ja posliinikellomaisemmalta. Silmät kiinni polkemisessa on kyllä se huono puoli, että ennen pitkää ruhjoutuu ratoja jakaviin muovipylpyröihin/kanssapolskijoihin :/

sivuaskel kirjoitti...

Ennen vanhaan syksy alkoi Pirkan päivänä 1.9. Koulut aloittivat, kolmenkuukauden kesäloma oli mennyt. Viime syksystä oppineena kesä jatkuu, kesä. Saunan jälkeisessä järveenpulahduksessa en juokse sen enempää kuin kävelen. Uin, uin, uin. Laajoja, syviä vetoja mennen tullen.

Andorra kirjoitti...

Jotenkin mukavan sunnuntainen tämä teksti :)
Minäkin olen muuten nähnyt ne stadikan koivunaapurukset. Ne kasvavat epäilyttävän lähellä toisiaan ottaen huomioon sen miten erilaisilta ne näyttävät. Mietin siinä polskiessani, että jospa se keltaisenruskea on sairas, patogeeni-infektio saattaisi nimittäin aiheuttaa tuon kaltaisen vasteen. Myös todella paha juurivaurio tai vain toiseen koivuun vaikutuksensa ulottava haitallinen kemikaali (outoa kyllä) voisivat aiheuttaa tuollaista itsemurhakäyttäytymistä.

alkmene kirjoitti...

kyllä nyt on syksy- järvessä uidessa pistely ei lakkaa kastamisen jälkeenkään. ilma tuoksuu syksyltä aamulla. märät varikset lentävät keltaisen sänkipellon ylitse.

itse olen kyllä onnellinen syksystä. ihanaa, että tuskallinen kuivuus menee ohitse. ihanaa että tulee pimeitä iltoja ja värikkäitä lehtiä, muusta syystä kuin kuivuus. tulee jääriiteisiä vesilätäköitä, luonto alkaa tuoksua kosteudesta, meri sekoittuu myrskystä ja saa happea.

tommi kirjoitti...

Te olette väärässä ja Matti oikeassa.

Ilmatieteen laitos: syksy alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila laskee pysyvästi (vähintään 5 vuorokautta peräkkäin) +10 asteen alapuolelle.

Tätä eivät teidän mitättömät naisentunteenne heiluta minnekään!