Avaimenpiilotusleikki ja iltapala Moinamotissa

Kun lähdemme roomalaista kylpylää kohti, avaimet kimmeltävät ohueen lettinauhaan pujotettuna, hakaneulalla laukkuuni kiinnitettynä. Matkalla isä soittaa, on löydettävä juhlatalo yhdeksänkymmentävuotispäiville. Kasvihuonejuhlat olisivat kauniit, värikkäitä lyhtyjä ja sisätropiikin ihmeet sopisivat teemaan. Mutta hän on kysynyt hintaa, se on liikaa.

Tietenkin tropiikeilla on hintansa. Markkinataloutta kannattavien vanhempieni sokeus kysynnän ja tarjonnan laille hämmästyttää toisinaan. Kukapa ei haluaisi tropiikkijuhlaa. Aina löytyy paksulompakkotakataskuisia, jotka myös haluavat värikkäät tropiikkilyhtyjuhlat ja kahisevia silkkipaperirapuja. Ottavat, mitä saavat. Saavat paljon. Kannattavat kannattavuutta, eivät hyväntekeväisyyttä.

Koetan viestittää, että olen pyörän selässä, on pimeää, ja että myöhästymme pian kohtaamisesta. Huomiseen. Isää huvittaa sana kynttiläuinti. Se johtuu vain siitä, ettei hän ole koskaan ollut runoilijan syntymäpäivillä. Kuulemisiin, isä.

Tungen puhelimen takaisin kassiin. Kun tulemme perille, avaimet ovat kadonneet jonnekin Kallioon, jollekin kadulle. Hakaneula on auennut, tajuan siinä hämärässä pyöriä yhteen lukolla näpertäessämme, avaimet kilahtaneet heleästi asfalttiin matkan jatkuessa. Jos löydät kolme avainta, joita sitoo ohut silkkinen musta lettinauha, kerro.

Altaassa on lämpimämpää kuin yössä. Miehiä on vaikeaa löytää, sillä pimeässä uimareiden päät ovat kaikki kiiltäväntummia hylkeenpäitä, pärskyviä ja kuonosuuntaan eteneviä. Tulet roimuavat yössä, myrskynpuuska lakaisee steariininriippeitä pitkin allasta, saan kuumaa kirveltävää poskille ja suuhun. Juoksemme Ilveksen kanssa kuin viimeistä päivää. Kollegatarkin löytyy, hän huitoo riemuissaan kaksin käsin ja saalistaa vesijuoksuvyön. En näe Kerubivompattia enkä tämän veljeä.

Veden alla liikkuu jotakin suurta ja tummaa, eteenee torpedokrokotiilina sinisten kellupallukoiden alta kohti meitä, koetan väistää, tajuan vieraan hahmon iskeytyvän haaroihini kovalla tahdilla, se tarttuu, huudan. Vedestä kohoaa Kerubivompatti hiukset ryvettyneinä, pyörittää silmiään, näyttää vesipuhvelilta, jonka sarvikruunuun on takertunut levää, kirkumista, Vompin paino kiskoo minuakin veden alle, tällaistako on hukkua. Minä luulin, että olen täällä kuten toogaklientit ovat, jokseenkin siveellisesti, mutta huomaan huutavani täyttä viidakkokurkkua. Lopulta kaikki päätyvät vesijuoksuradalle, koska vesijuostessa keho on syvemmällä lämpimässä kuin uidessa, käsien ja takapuolen tapaillessa pintaa.

Pukuhuoneessa viestimme puhelimin. Seitsemän minuuttia ja pyörillä, sovimme. Astumme ulos ovista yhtä aikaa, näen heti oven auki työntäessäni miesten puolen oven lävähtävän auki ja Kerubivompatin astuvan sieltä veljineen. Täsmällistä! Matkaamme kohti Moinamotia, otamme pyöreän pöydän, loppuseurue saapuu.

Äkisti keinovaloisassa seurueen jäsenet tunnistavatkin puhuvat, märät päät, jotka veden pinnalla poukkoillessaan eivät tuottaneet järkeviä assosiaatioita. Nämä ovat tavanneet antiikin mielenhistorian seminaarissa, nämä taas erään lehden toimittajakokouksessa, nämä puolestaan vaimon esitteleminä. Hän on ollut sillä matkalla.

Pizzan nimeksi vääntyy ja vakiintuu Green Stockings. Sitkeää ja tulista. Juustolla se varmasti tuntuisi miedommalta. (Chilin polte on kipu-, ei makuaistimus.) Vihreät pienet thaichilirenkaat kutkuttavat kitalakea. Siideri maistuu makeammalta kuin yksikään ostamistani erilajikkeisista kotimaisista luomuomenista. Sovimme VHS-videoillasta Rocky Horror -teemalla. Vain yksi meistä muistaa Hattuset. Sen sijaan selviää, että television tietoisku on ehdollistunut meihin eri tavoin: yksi oli loukkaantunut, kun Ylellä töissä oleva isä ei viitsi laiskuuttaan napsauttaa sormia niin, että virvatuli olisi syttynyt kämmenpohjaan, toinen taas pelkää napsuttaa sormiaan tanssitunnilla, koska otaksuu koko käden syttyvän tuleen moisesta leikistä.

Seurue jakaantuu sikarisivupöydän myötä. On vuosi kaksituhattakuusi, asun taas Kalliossa, olen puolenyön aikaan iltapalalla pizzaräkälässä, jossa poltellaan nautiskellen sikareita. Kelläpä kulttuurirotalla rahaa olisi, paitsi ehkä kirjoihin, alkoholiin, räkäläruokaan ja satunnaisiin sikareihin. Hymyilen Kerubivompatille onnellisena ja hän hymyilee takaisin. Kylmää uimavettä, kloorinmakuisia suukkoja, kuumaa saunaa, märkäpääpyöräilyä pimeillä kaduilla, pyöreää pizzerianpöytää, terävää chilinpoltetta, kuplivaa kihelmöivänmakeaa siideriä, yö, rakastettu. Sulan tilaan ja koen maailmanharmoniaa, kunnes kollegatar huutaa: "Voi ei, mä en kestä enää, te ootte niin ylirakastuneita, aaaarghhh! Tuokin tuossa vain hymyilee autuaana tunnista toiseen, mä en kestä!"

Kadulla olemme niin väsyneitä, ettemme jaksa halata hyvästejä, lähdemme vain kukiin omiin suuntiimme.