Pupilleja

On miltei hämärää, kun kerkiän puistoon, livahdan rautaportista sisään. Pensaiden hahmot ovat tummat, suihkulähdepihalla ja pergolapenkillä valo sentään viipyilee. Tuoksupielusta on kokonainen järviseudullinen. Tuoksuherne kiipeää, punervat nuput sinnittelevät yhä. Erilaisia lehtiä on miellyttävän runsaasti. Ei tarvitse tyytyä ylikäytettyihin peruskoivuihin ja sen sellaisiin.

Koska elämässä voi toteuttaa erikoisratkaisuja yhtä helposti ja edullisesti kuin perusratkaisujakin, ulkoilen puistossa, jonka jokainen puu, lähestulkoon, poikkeaa. Mistä ne poikkeavat? Normista? Ei, vaan toisistaan. Kun tuulenhenkäys kulkee käytäviä pitkin, näen yhtäaikaisesti useita eri tapoja värähtää ja läpättää, syksyisin myös leijua maahan korkeuksista.

Mustaseljassa on komeat tertut. Aurinkoinen kesä on saanut sen satoamaan aivan kaoottisessa mitassa. Ahdan marjoja suuhuni, eikä mitään edes vielä näy. Tästä riittää monelle. Maku on ihana. En jaksa ymmärtää, kuinka kukaan ykkösvyöhykkeellä maata omistava voi jättää mustaseljan tuikkaamatta pihaansa. Vaikka marjasatoa ei tulekaan säännöllisesti vuodesta toiseen, kukkasato tulee joka vuosi. Mustaseljan kukista tehty sima on luksusta.

Ja marjat, kuinka kauniit. Rangat ovat kauniin viininpunaiset, marjat mustia pupilleja. Kiilusilmiä. Essee pitäisi saada valmiiksi, mutta seison puistossa ja maistan pupillin kerrallaan. Aurinko on jo painuksissa. Kun olen tullut aidanviertä, olen kiivennyt kiviaidan yli nurmen puolelle ihailemaan nurmesta törröttäviä vaahteransirpaleita ja kiivennyt sitten kiviaidan yli takaisin jalankulkijoiden puolelle. Joku on tuijottanut, olen hymyillyt hänelle lempeästi.

Kyllä kiviaidan ylitse saa kiivetä.

Portit suljetaan kello kaksikymmentä. Penkeillä istuu vaihto-opiskelijan näköisiä ihmisiä. Kaupungin romanttisimmalla penkillä ei istu ketään. Allas, jota tuijotimme tyhjänä se päivä, kun Hurina osti kameransa, kuivalla betonilla silloin pinossa monta laattaa, on nyt pulputtava, pyöreäkalkkikivipohjainen. Sinne voisi työntää jalan.

Murokulhon kokoiset ruusut kukkivat yhä ja tuoksukasvien aromit etenevät häikäilemättä kosteanholotnaa ilmaa pitkin. Puutarhassa on helppoa uskoa ihmisen kauneuden ja hyvyyden kaipuuseen. Tällaisessa tieteellisessä opetuspuutarhassa vielä helpompi siihen kolmanteenkin, kaipaukseen totuutta kohden. Totuutta, leimaamista, luokittelua.

Eräällä kurssilla opettaja jakoi meille kurssilaisille kullekin useita objekteja, jotka olivat kaikki toisistaan poikkeavia. Pyöreä pinkki paperinpala. Pinkki papiljotti. Hopeanvärinen kolikko. Klemmari. Sakset. Kuiva lehti. Paperinpala, jolle on piirretty lehti. Pala sanomalehteä. Meidän piti järjestää objektit luokkiin. Mutta kuuluuko papiljotti enemmän samaan luokkaan saksien vai toisen pinkin objektin kanssa? Jos papiljotti ja sakset ovat samaa luokkaa, tarkoittaako se, että myös papiljotti ja klemmari ovat samaa luokkaa? Toisaalta hopeanväriset sakset olisivat kotonaan kolikon ja klemmarin kanssa. Mutta väri ei tunnu oikealta perusteelta luokitella esineitä. Ja jos esineet jakaa paperisiin ja muihin, jää kuiva lehti omituisuudeksi toisessa luokassa. Jako kompostoituviin ja ei-kompostoituviin tuntuu vähän liian elinkaaren loppupäätä painottavalta. Ja niin edelleen.

Tuijottaessani esinekasaa pulpetilla ymmärrän, miksi teorioita on. Jotta asiat voitaisiin luokitella, jotta niistä voitaisiin puhua, jotta niitä voitaisiin ymmärtää. Esimerkiksi evoluutioteoria on erinomainen, kun katsellaan hevosta, seepraa, sarvikuonoa, karhua, tuoksuköynnöskuusamaa ja mustaseljaa.

Mutta on ilmiöitä, joihin kohdistuvat teoriat tuntuvat epämääräisiltä ja tieteellisesti huonosti koetelluilta. On teorioita, jotka tarkalleen ottaen eivät ole tiedettä, vaikka sitä matkivatkin. Kuten teoriat siitä, mitä on olemassa.

Tulen ajatelleeksi tätä asiaa aina kasvitieteellisissä puutarhoissa. Niissähän puissa riippuu nimilappuja. Tulen ajatelleeksi, että on ihmisiä, jotka tutkivat kasveja pitäen mielessään jatkuvasti niiden lajin syntyhistorian. He ymmärtävät hienostuneemmin, kuinka ympäristö muokkaa eliölajia hitaasti ja päinvastoin. Kuinka lajikohtalot kietoutuvat. Tätä ajatellessani tulen myös ajatelleeksi, miten omituista on pitää jotenkin ylivoimaisena etuna itsetietoisuutta. Jossain jutussa Leonard Cohen -dokkarista, joka on nyt elokuvateattereissa ja arvatenkin poistuu niistä ennen ensimmäistä vapaailtaani, halvatun kalenteri, Cohenin siteerataan sanovan, että runot ovat palamisjätettä - sujuva elämä palaa sujuvasti tuhkaksi, runot ovat todiste jostakin muusta.

Kenties koko kieli.

Tiedän kyllä, että kielestä on paljon hyötyä. Mutta en ole varma, olisinko sittenkin onnellisempi, jos saisin yrittää ja erehtyä. On hyvä elää kulttuurissa, joka on perustettu muullekin kuin yritykselle ja erehdykselle yksityiskohdissaan. Suurena liikkeenä toki yritämme ja erehdymme aivan selkeästi. Mutta kenties olisi hienoa poistaa oma itsetietoisuutensa, tietoisuus velvollisuuksista ja erheistä. Voisi vain toimia, ei muistelisi menneitä eikä kammoaisi tulevia. Ei tulisi surulliseksi asioista joita kaipaa ohimennen uskaltamatta silti kaivata niitä vakavasti. Mistä minä tiedän, kuka olen ja mitä haluan.

Katselen puita ja yritän tajuta, että joidenkin kantojen mukaan ne eivät itse asiassa ole todella olemassa. Että todellista on informaatio niiden dnassa, tai todellista ne lajin prosessina. Lajin prosessina olen itse turha nirkko, koristepitsiä. Jos en vielä, niin hyvin pian ainakin. Ei se mitään - meitä on liikaa. Köynnös kiipeää lehtipuuhun, kaksi lajia nousee aurinkoa kohti, lainaa valoa ja lämpöä. Maan pinnassa on jo viileä, sinisävy maalaa puutarhan surullisen oloiseksi.

Pian on talvi, ja kuten ystävä kirjoittaa talvesta tässä puutarhassa, silloin aidan takaa kuuluu luistinradan kiljaisuja, jotka äkisti täyttävät takin taskut lapsuuden kohmeisilla appelsiininviipaleilla. Suihkulähdepiha on valkeaa kinosta.

Kunpa osaisin siirtää iloa ihmisestä toiseen välittömästi. Olen huolissani ystävästäni kaukana. Kävelen vielä kerran pensaalle ja syön mustia pupilleja. Vanhempi mies, joka kuvaa lintuja, tulee kysymään, olenko varma siitä, että marjoja voi syödä.

Kyllä ihminen voi syödä mitä vaan, mitä suuhunsa saa tungettua ja nieltyä. Eri asia sitten on, ovatko marjat myrkyllisiä. Mustaseljan pupillit eivät ole. Varmuus, mitä on varmuus. Vastaan kyllä. Juu olen varma.

Kotona ymmärrän käyneeni tavaratalossa ostamassa lisää lankoja puoli naamaa mustaseljamehusta violettina.