Olen tipahtaa silkasta hämmästyksestä tuolilta, kun Hurina eräs päivä kertoo minulle selvittävänsä asioita puhelimessa. Minun kokemukseni mukaan puhelimessa asiat yksinomaan mutkistuvat. Sanat käsitetään väärin, ja toisin kuin tekstiä, toisen puhetta ei voi kelata eestaas, eikä ilmeitä näe.
Kerubivompatti soittaa juuri kun olen löytänyt kahden euron karhunruskean samettitakin. Tuntuu epäsopivalta vastata puhelimeen kierrätyskeskuksessa, mutta vielä oudompaa olisi olla vastaamatta. Vomp on herännyt juuri päiväuniltaan ja on edelleen hieman horteinen. Hän selittää, kuinka ei saa hommia tehtyä. En oikein osaa vastata julkisessa tilassa, hortoilen hyllyväleissä ja olen yksitavuinen.
Niin. Sepä hyvä. Minäkin sinua. Ihana olet. Tietysti. Älä höpsi. On. Ihanaa. Ylihuomenna. Ehkä niin.
Vaikka minulla ei ole handsfreetä, pelkään vaikuttavani pähkähullulta. Ihmiset vaikuttavat minusta pähkähulluilta puhuessaan puhelimeensa ulkosalla. Näkee ilmeet, jotka on tarkoitettu sille, jota ei näe eikä kuule.
Puhuttuani unohdan tietenkin laittaa näppäinlukon päälle, ja samalla kun jyskytän kaupungin poikki töistä kotiin gertrudesteinmaisen riemukkaana siitä, että osaan kävellä, puhelimeni lähettää Hurinan kännykkään tuhatsata tyhjää tekstiviestiä. Onneksi Hurina sentään laittaa siitä tekstiviestin, ja saatan laittaa puhelimeni paitsi äänettömälle - en aio vastata enää yhteenkään puheluun ulkosalla - myös näppäinlukitukseen. Oletkos karanteenissa, typerä kone.
Samalla selviää se, miksi olen lähettänyt muka niin paljon tekstiviestejä. Puhelimeni on varmaankin suihkinut niitä maailmalle runsain mitoin aina kävellessäni. Koska unohdan kuitenkin kaikki kännykkään liittyvät hienoudet - jos ei erikseen mainita, että sen pitää olla kiinni, tajuan kesken teatterin kauhusta jäykistyen, että sehän voi soida milloin hyvänsä - on kenties parasta, että aivan tarkoituksellakin jätän sen kotiin. (Useimmiten se ei ole mukanani - mutta se taas johtuu unohteliaisuudestani ja koen siitä äilähtelevää ärtymystä.)
Vaikka on puhelimesta hyötyäkin, pitää myöntää. Esimerkiksi Eufemia saa toimitettua kesken oikeuspäivää viestin, että eräällä kirpputorilla on ovessa roikkumassa harmaat lappuhaalarit, jotka sopisivat minulle. Kenties huomenna matkaan katsomaan niitä jalan. Jos vaikka päättäisin alkaa pienenpieneksi elefantiksi...
Hieman huolestuttaa, tulinko kännykkäkulttuuriin mukaan liian myöhäisessä vaiheessa, viime talvena. En oikein osaa koko vehjettä enkä koe tarvitsevani sitä juurikaan. Saan ehkä tekstiviestin päivässä ja puhun puhelimessa ehkä kerran viikossa. Onhan sähköpostikin keksitty. Ja sovitut tapaamiset.
Tekstit
釣果
4 tuntia sitten
9 kommenttia:
Hienoa, on siis olemassa toinenkin, jolla ei ole napanuoraa kännykkään. En lakkaa ihmettelemästä, kun joku saattaa vastata viestiini: " ehdin jo luulla ettet ole saanut viestiäni, kun et vastannut" vaikka vastaan aina melkein samana päivänä. Minun aikani on jotenkin hitaampaa, luulen. Minä voin odottaa vastausta vaikka kuukauden, ei se minua häiritse. Tuntuu kuin kännykkä ja ihmiset sen sisällä vaatisi herkeämätöntä huomiota, enkä anna herkeämätöntä huomiota kuin lapsille ja eläimille.
(Kun lapseni ottaa yhteyttä, en odota sekunnin murto-osaakaan vastatakseni; jos kissani osaisi lähettää tekstareita, saisi se heti vastauksen!)
Haha, oli kyllä aika koominen tunne, kun kännykän muisti täyttyy kerta toisensa jälkeen viesteistäsi. Veikkaisin niitä tulleen siinä jotain 15 pintaan. Jos harrastat tätä useinkin, niin voi se tosiaan hieman näkyä laskussa. ;)
Kammoan muuten erityisesti parisuhdeasioiden setvimistä tekstiviesteissä. Eräs poikaystäväni harrasti sitä, en tajua miksi. Puhelin vain aina piippaili miljoona kertaa putkeen ja sitten sieltä tuli uskomattomia litannioita, joihin sitten piti vastata vastaavilla, mutta ikinä ei tiennyt koska vastaus tulee. Se oli äärettömän sotkuista ja harhaanjohtavaa puuhaa! Joissain asioissa sähköposti varmaankin toimii ihan hyvin ja antaa aikaa harkita sanomisiaan, mutta toisaalta välitön palaute puuttuu ja mahdollisuus korjata saman tien väärinymmärrykset. Lisäksi olen niin kärsimätön, että en jaksa odottaa sähköpostivastauksia. En ainakaan jos on kyse jostain tärkeästä. Puhuminen on välitöntä ja nopeaa.
Puhuin juuri muuten kaksi tuntia puhelimessa S:n kanssa (siinäkin mielessä oli hassua lukea postuksesi juuri nyt) ja nyt minusta tuntuu, että olen paljon paremmin kartalla asoista hänen kanssaan. Sähköposteilla emme ikinä olisi päässeet samaan. Toki henkilökohtainen tapaaminen on paras tapa asioiden setvimiseen, mutta kun asuu eri kaupungeissa, niin seuraavaksi paras on ehdottomasti puhelin.
Niin, tiedän monen suosivan puhelinta. En osaa sanoa, miksi itse olen siinä niin surkea. Minua ei haittaa ollenkaan odottaa kirjettä viikko, olen aika hyvä sulkeistamaan epävarmuutta vaikka puolikin vuotta jos niikseen vaaditaan. Mutta minulla tulee puhelimessa aina ääliö olo, aivan säännönmukaisesti. Jos toisen asia ei soittaessa ole yksituumaisen rakastava rakkaustunnustus, johon voin vastata samalla suoruudella ja sitten sulkea puhelimen, asia on kanssani otollisinta hoitaa jotenkin toisin.
Toki kirjoituksistakin hermostuu jos ne ovat jotenkin vihaisia. Harvoin ne kirjeinä ovat. Jotenkin saan vain ideat paremmin tekstistä kuin puheesta. Ehkä tämä kertoo lähinnä siitä, kumpaa olen harjoitellut enemmän :/
No, tekstiviestit ovatkin aivan kauheita muulloin kuin "rakastan sinua" tai "nuuh tuuh" tai "halpusnus" -sisältöisinä. (esim. luulin pitkään että <3 tarkoittaa "hyvä perse" tai "joulutonttu jolla on isot tissit" - huooh.) Oikeastaan tekstiviestitoiminnon voisi kokonaan poistaa. Sitä paitsi, kaipaan suunnattomasti paperikirjeitä. Käsialat ovat niin viehättävällä tavalla temperamenttia ja kirjoitusmielentilaa kuvastavia, toisin kuin piip piip tekstarit.
Uh, tulisin varmaan hulluksi, jos koettaisin selvittää tekstareilla jotakin tärkeää tunneasiaa...
Lappuhaalarit...eikös niitä käytä lähinnä raskaana olevat naiset?
Jotkut ihmiset eivät osaa puhua kasvotusten ja käyttävät tekstiviestiä sellaisten asioiden ja tunteiden ilmaisuun, joita eivät uskalla tai kehtaa kasvotusten sanoa. Joskus se wituttaa, kuten silloin kun poikaystävä pyytää anteeksi tekstarilla, mutta ei kasvotusten. Onneksi se on oppinut pois siitä tavasta, koska ignoorasin tekstarianteeksipyynnöt.
-minh-
kyllä kyllä, ja juuri tämän kaiken takia en itse juurikaan hoida puhelimessa muuta kun juoksevia asioita (mihin se erinomaisen hyvin soveltuukin, huomasin heti kun muutin pois kaupungista, eikä mihinkään pääse koskaan paikan päälle), tuli sitten itku tai poru jos toinen tähän on tottunut. en juurikaan osaa suhtautua sähkökapineeseen välittäjänä jos pitäisi puhua mistään olennaisesta, kuten nyt vaikka ällistävistä tunteista.
Väärinymmärtämisen mahdollisuushan on läsnä aina, mutta tämä nyt ei ole mikään uutinen.
ja kirjeiden häviäminen on ehdottoman surullista. varmaan ainoa aika kun sain kirjeitä säännöllisesti oli vankilassa, ja tavallaan kaipaan kyllä tuota aivan tavattomasti. montakohan mailia olen saanut, missä on ollut hassuja raapustuksia sivussa, tai ylipäätään mitään muuta kun lineaarista tekstiä??
Nyt olen jo enimmäkseen lopettanut puhelimen mukana kantamisen, seuraavaksi voisi ehkä yrittää kirjoittaa kirjeen tai pari.
tuo halvatun <3
mitä se tarkoittaa??? tekstiviestilukutaitoni ei yllä tähän asti.
ei varmaan teräväkärkistä penistä kuitenkaan, jos ei kerran takamustakaan?
Sydäntä, kultaseni, sydäntä.
Vastoin kyynisimpien kanssasisarten uskomuksia miehillä on sydän, heilläpä se vasta onkin. Hmm. Lähettäisinköhän itse sydämen jollekulle. Outo ajatus.
No jaa, virkkasin äsken juuri Vompille ostamiini kynsikkäisiin koristesydämet. Ihan kuin todistaakseni, että a) osaan ja b)uskallan.
Hemmetti vie, pitääkö minun kommenttilaatikossa käyttää aata ja beetä. Aargh, väsyneenä olen silkkaa oppikirjaparodiaa.
Ööh, minä olen aina luullut sen olevan laajentunutsieraiminen nenä, jota höristetään, kun nähdään jotain seksuaalisesti kiinnostavaa... :\
Lähetä kommentti