Hiiripäiviä, rottapäiviä

Pahimpia ovat päivät, joina huomaa maailmalleen käyneen siten kuten Gigi Turistiopas Momossa kertoo amerikkalaisrouville: että tehdään uusi maailma, johon käytetään rakennusaineena pala palalta vanhaa maailmaa, ja että lopulta on uusi maailma, joka on vanhan täydellinen kopio. (Tämä on tietysti vain uusi kertomussäie Theseuksen laivasta. Koeta kertoa jokin todella uusi tarina, ja olet pian vaikeuksissa.)

Tuo vanha maailma olen minä, ja samoin uusi maailma. Pyydän nöyrimmin anteeksi, että kutsun nyt itseäni maailmaksi, mutta en voi mitään sille, että hahmotan maailman tietyn näkökulman lävitse. En näet ole jumala, kuten jotkut. (Tai edes pysty uskomaan jumalaan, joka jaksaisi nostaa luomaansa hiekanjyvää.) Reaktioni ovat hitaat. Melkein ajan kuolleen rotan päälle Oopperatalon kulmilla. Joku on häveliäisyyttään nostanut rotan pään ja hännänalusen päälle vaahteranlehdet.

Hankalinta tilanteessa on, että en ole oikein varma, miten tahtoisin elää. Päivinä, jotka Kerubivompatti on täällä, liikun läheisyydessä, solahdan siihen vauvakalojen varmuudella, haisemme hiiriltä ja rapisemme häkkiä ympäri vipisevällä innolla. Ja nyt, kun on kulunut pian kaksi vuorokautta yksin, huomaan ryhtini ojentuvan, syön taas asioita, jotka tunnistan ruoakseni, hirveä nälkä on lakannut piinaamasta minua. Venyttelytunnista en tiedä, haluaisinko mennä. Jäykkä ystävätär on näet vihreiden ja keltaisten hiirien valtaama.

Hiiret, kuten tiedämme, lisääntyvät, ennen kuin kerkiät sanoa hep.

Voi nämä vanhan ja uuden maailman rajojen päivät, joina Theseuksen laiva on vielä osittain vanhaa, osittain uutta lankkua eikä varastolankuista voisi vielä rakentaa uutta laivaa. Kahisevat syyskuupuistopäivät, espressoa kahvilassa, kirjoitan penkillä vihkoon. Kun olin kuudentoista, tai kahdenkymmenen, suhteeton ja kohtuuton, tein näin usein. Mietin, tuleeko minusta joku päivä seikkailijatar. Öitä ei lasketa. Vuosi on valoaukkoja, rakennuksessa pilvenpiirtäjämäärä kerroksia, laskeudunko vai nousenko kerros kerrokselta, vai ajanko hissillä eestaas. Leikitään talolla timpurileikki, otetaan pois yksi kerrallaan kantava seinä.

Istun valossa, mietin kohtuullisuutta. Olisin kohtuuton, jos puhuisin asioista suoraan. En halua ruokkia pelkoja. Pyyhin pois kategorisen imperatiivin ja herkuttelen ajatuksella kategorisesta konditionaalista. Sellokotelotyttö kysyy viereisen penkin pojilta, ovatko nämä ranskalaisia. Ei, saksalaisia. Poikiin syttyy toivo turhaan. Tyttö etsii ranskalaista kundia. Hymyilen pojille kirjastotädin hymyä, nousen, otan vihkoni ja kynäni, menen. Hyvästi.

Myöhemmin pallo lentää jalkapallokentän aidan ylitse eteemme risteykseen, illan valo. Punainen auto jarruttaa hieman, sen nokka tuuppaa palloa, harmaa auto syöttää takaisin. Kun autoille tulee punainen valo, poimimme pallon turvaan, heitämme aidan ylitse takaisin pelaajille. Kirjastotädit eivät monota palloja. Hyvästi. On jo kiire yöhön, sitäpaitsi. Kiire polkea mäkeä pariskuntia joutuisammin, tunnistaa kadut.

Pahimpia ovat päivät, jolloin tajuaa olevansa jäykempi kuin salillinen mummoja. Huolten ja vuosien pehmentämät, tai luonnostaan taipuiset, heitäkin on, balettituntien entiset hoikkaraajaiset tytöt, pitkäkaulat, taipuisat, vuorattuna läskikerroksella ja verryttelyasuin. Voimistelusalillinen huojuu ja kallistelee. Lihakseni ovat teräsvaijeria, tai uutta, itsepäistä lankkua. Vettymätöntä. Rentoutustuokiossa lankut tärisevät rasituksesta, ristiselkä pollottaa kaukana lattianrajasta, en painu pehmeänä lämpimänä leveänä, vaan olen tärisevää, kapeaa, vastaanharaavaa.

Mutta kuinka pystyyn hitaasti nikamittain kohottautuessa avartuukaan kitalakeen kokonaisia kasvihuoneita, kuinka ilma virtaa, miten keveitä ovatkaan askelmat.

Tältä tuntuisi liikahdus oikeaan suuntaan moraalisesti. Ei auta kuin harjoitella, venyä, koettaa rentoutua, hermovenyttää, hengittää perusteluihin. Ajatella, mitä tekee, keskittyä siihen. Tämä on paitsi sana, myös leima, silitys, ruoska, talvitakki, hinausköysi, niittipyssy. Sanoisinko, että seurasi tekee minulle pahaa. Sanoisinko, että repeän liikaa kerralla, että lihakseen syntyy kohta, josta se myöhemmin kipeytyy venytettäessä, sanoisinko tottuvani, muistaisinko sairaslomalle joutuneen venytysopettajan, joka soittaa Antony and the Johnsonsia, maailma on pehmeää mustaa tähteä, kipu valuu leveänä vyönä reittä alas.

Sanoisinko, että yksin on hankalaa kulkea. Että venyttämättä käy kinnaavammaksi päivä päivältä. Venyvä lihas on vahva lihas, mutta liika on liikaa. Luen taas Einar Mar Gudmundssonia. Lapsuus on toinen mielentila, samoin mielisairaus, rakastuminen, rentoutus. Alfa-aallot eivät tule. Janottaa. Palelee. Jokin on pielessä, jokin aina pielessä, mieli taitaa puutteiden huomauttamisen.

Jos unohtaisin, en surisi.

On päiviä, joina ajattelen, että natsit ovat huono esimerkki. Ei, ei sillä ilmeisellä tavalla, tai siis, tietysti niinkin, mutta ennen kaikkea toisin. Koska jokainen tietää, mitä on kasvaa, joutua toiseen ympäristöön. Ei ole ketään, jolle sanoa täysin luottavaisesti voi häntä, hänellä on vaikeaa, hänen on vaikeaa, meillä ei ole mitään hätää. Se on niin häntä! Eikä hän edes huomaa, että me ajattelemme näin, me, me, aina me. Ei ole ketään, joka sanoisi, että älä sure sitä mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten tai vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäkahdeksan, ei se tee sinusta huonoa ihmistä. Ei tee, se on totta, mutta on myös suotava ihmiselle outouden tunne menneisyyden muistuessa äkisti jostain virikkeestä. Miksi ajattelin noin? Miksen tehnyt näin? Kuka silloin olisin, pysähtyisinkö äkisti Alepassa käsi mehupullolla keskellä kirkasta päivää, ajattelisinko olevani omien väärien valintojeni tuhkaa?

Jos minun pitäisi sommitella rukous, se olisi hyvin lyhyt: anna minun huomata olleeni väärässä, anna minun kääntää takkiani tarpeen tullen.

Takaisin kotiin palatessa on yö, kaupat kiinni, lehdet pyörivät katua puuskien sormissa. Pusikossa rapisee, rotta loikkaa jalkakäytävälle, juoksee henkensä kaupalla Fleminginkadun ylitse. Autoa ei tule. Elä, ajattelen. Elä, lisäänny, tämä on sinun kaupunkisi. Rapise, rapise kuin lehti, jotkut lehdet näyttävät sikareilta, ne ovat kääriytyneet itsekseen sillä tavalla rullalle. Mutta älä sinä käperry, älä vielä, ilman sinua maisema on tyhjä.

Minulla ja rotilla on hyvä suhde. Vaikka villillä rotalla ja kesyrotalla on suunnilleen yhtä paljon invarianssia kuin suhteettomalla ja suhteellisella tytöllä, tai sen puoleen gerbiilillä ja nenähiirellä, pidän myös villistä rotasta, vaikka se ei olekaan nukkunut kerällä rintaliiveissäni eikä purrut vaatteisiini pieniä söpöjä reikiä. Me emme uhkaa toisiamme millään tavoin, jaamme sopuisasti saman kaupungin. Rotan kaupunki on suurempi, mutta tuskin arvaamattomampi kuin omani. Vai elänkö sittenkään pienemmässä paikassa, sillä taivaan mustassa kulkee lähes katkeamaton ilmasilta toisiin kaupunkeihin, jottei meidän tarvitsisi raahautua vaivalloisesti tylsän maan halki toisiin autiuksiin, jotka heräävät auringon myötä tai hieman sitä aiemmin tai sen jälkeen.

Pahimpia ovat päivät, jotka tuovat mieleen jonkin kaupungin entisteni kanssa. Marraskuun magnoliapuiden kaupungissa, minimekon, saappaat, minulla on edelleen se mekko ja saappaat, menen ja tulen junalla, vaivalloisesti. Silloin pääsen vielä opiskelijamandaatilla hammaslääkäriin ja syön kuolleita eläimiä. Kahvi tuoksuu samalta miltei kaikissa maailman kolkissa, teessä on tunnistettavissa vihreä, punainen ja musta valon välke. Rotat, hiiret ja kihomadot ovat ihmiset seuralaisia missä hyvänsä. Kuljetamme epidemiat ilmateitse maanosilta toisille, lähetämme kasvitaudit siemenvaihdon mukana, sairastumme tweedvillitykseen muistamatta merkittävimpien villantuottajamaiden mulesing-leikkauksia.

Pahimpia ovat päivät, sillä öisin kukaan ei kai oleta ihmisen olevan järkevä tai hereillä. Öisin, silloin me käymme epämääräisille alustoille, joita kutsumme sängyiksi, lähellä tai kaukana rakkaistamme. En tiedä, mitä kaunista voisin kirjoittaa kaupunkikulttuurista tai kaupunkilaisesta elämäntavasta. En usko, että ympäristöongelmat ratkaistaan kaupungeissa. Suoraan sanottuna, minun on helpompaa uskoa jopa jumalaan, joka nostaisi kiven, jota ei kuvittele jaksavansa nostaa.

Juuri siksi jaksan lukea kirjoja, nappi-ihmiskirjaa tällä hetkellä, normaalius ei jaksa kiinnostaa minua, tunnen enemmän yhtäläisyyttä tekstiin, jossa yritetään kuvata sirpaloitua mieltä, sitä jaksan lukea ja nostaa katseen surullisena, antaa sen pyyhkiä kirkasta päivää ikkunan takana, ihmisiä palmuruukkujen edessä ja takana, ihmisiä sisällä ja ulkona, en tahtoisi takaisin lapsivuodekuolleisuuden päiviä enkä keskeytettyjen yhdyntöjen öitä, mutta ei tämäkään helppoa ole, me oireilemme edelleen tätä kaikkea, tälle ei ole sanoja, ei oikeanlaisia tunteita. Sanat vai metsät?

Sadan vuoden kuluttua tässä on nostalgiaa, jos sata vuotta on mikään mittapuu enää. Jälkeemme vedenpaisumus, maailman suurin transkontinentaalinen rakkausseikkailu, persoonaton valmisvaatetettu keskivertokapina jossa matkustaminen on arvoista tärkein, ja jälkeenpäin rottien rapina, hiirten kuhina aiemmin tutuilla kulmilla, betonista versovat metsät, romahtaneet ilmasillat. On syksy, kenties sienestän tänäkin vuonna Keimolan moottoriradalla. Asfaltti vääntyy, antaa tilaa tateille ja koivuntaimille. Rytisen, koetan kuvitella rauniokaupungit. En osaa olla rotta, en hiiri.

En osaa olla ajattelematta eteenpäin päiviä, viikkoja ja kuukausia. Kun pitää maata lattialla ja keskittyä siihen, mikä osa kehosta vuorotellen rentoutuu, ajattelen muita asioita. Tanssit toisen kanssa, hyvä niin. Luen lisää. Et ymmärrä, kun sanon olevani parhaan hedelmällisyysiän ohittanut. Et hahmota, miksi penetraatio ei ole niin intiimiä kuin jotkut muut asiat (kuten käsi kädessä käveleminen, suuteleminen, tanssi); minun elämässäni penetraatiota on helppo saada, noita toisia ei. Tunnen ryhmäpainetta, kun ystävättäreni ovat vapaita, villejä, ruokottuja, kuvauksellisen onnettomia, heidän rakkaudellaan ei ole kasvoja joista voitaisiin sanoa, että kyseessä on selkeä hahmotunnistuksen trikkikuva, että olet löytänyt kaltaisesi, samanlaisen. Samanlaisen, joka ei ymmärrä sinua.

En halua ymmärtää, haluan levitä lämpimänä lattiaan, muuttua rennoiksi lihaksiksi. Mutta kehoni kinnaa vastaan, haluaa sänkyyn nukkumaan, muuta se ei tiedä, siitä on tullut päiviä vihaava.

Kenties avoimet kysymykset antavat enemmän tilaa ja virikkeitä ajatuksille kuin vastaukset ja ratkaisut. On kenties vain inhimillistä typeryyttä ajatella, että kaiken tämän muuttumisesta saisi olla surullinen. Että saisi sanoa, että oli päiviä, jolloin en tullut ajatelleeksi. Kulttuurin kuolevaisuus ei ole sen kummallisempi seikka kuin ihmisen kuolevaisuuskaan. Hyvästi, herra Bacon. Hyvästi, mansikkakasvustojen mätänemisen tuoksun ihannointi. Nykyään kukat istutuksissa eivät saa lakastua, ne massoitellaan autoilijan silmiin käyviksi.

Tuskin muistan niitä päiviä, jolloin en tullut ajatelleeksi, että kaikki on loppumassa. En pelkää kulttuurille käyvän huonosti. Se on ollut ajatuksena osa maailmaani jo niin kauan, että se istuu hyvin. Ja silti uskallan toivoa. Toivoa, että saisin vielä istua omenapuuvanhusten alla, ja narsissit puskisivat maasta, ja yrttitee laakeassa kupissa olisi meripihkan väristä ja lämmintä, että kipu katoaisi varpaiden tyvinivelistä ja polvista, että olisi vanha koira, sen kuonossa olisi jo harmaata, se makaisi auringonläikässä, huokailisi.

Ajattelen vipeltävää elämää, käteviä viiksiä, joiden avulla kulkea pimeässä. Ihmisillä ei sellaisia ole, eikä ole eläintä, jonka rintaliiveihin voisin käpertyä nukkumaan. Kun päivän päätteeksi kiskon kuukautiskupin sisältäni, se on täynnä spermaa, mutta verta ei ole lainkaan. Kehoni on sopeutunut hämmentävän nopeasti siihen, että kuukautiskierto on kolmen sijaan kuusi tai enemmän viikkoa. Ainoa vanha, tuttu ilmiö on se, että venyttelytunnin jälkeen on pehmeänkylmä, käärmemäinen olo. Livon huuliani, keitän kreikkalaista yrttiteetä.

Äiti yö, olisit tehnyt minusta notkean ja vipisevämmän. Sillä pahimpia ovat päivät.