Karpaloita, tulikukkia, teekukkia

Voiko kahta kvalitatiivisesti täysin erilaista ilmiötä oikeastaan verrata keskenään?

Olen kirjoittamaisillani, että karpaloiden kaivaminen rahkasammalmättäistä hakkaa mennen tullen ilotulitusten katsomisen ihmisten tungeksiessa silmänvalkuaiset mollottaen. Aamulla katselemme rinkeleitä pussissa tunnelin smarketissa, tai minä ainakin katson, ohimennen. Rinkelit ovat pyörän muotoon pisteltyä taikinaa, paistettuja. Olisiko rinkeli hyvä eväs? Ei. Illalla rinkeli on suuri teräshäkkyrä, jossa on erivärisistä kärpässienistä askarreltuja istumakoreja. Ilotulitusraketit posahtelevat sen takana.

Eivät ne istumakorit tietenkään ole oikeasti kärpässienistä. Mutta ne ovat näyttäneet siltä jo niin kauan, ensimmäisenä paradigmanani, että käy siten, että aina kun kohtaan maailmanpyörän, jossa kosminen pyörimisliike on kuvitettu vähemmän siperianshamanistisin istuinpaikoin, nostan hieman kulmakarvaa. Vai niin, tässä maassa magiaa ovat puistonpenkit, meilläpä onkin kärpässienten kulttuuri. Kun vanha Helsinkipyörä (jota kutsuttiin kuvaavasti maailmanpyöräksi - vanha kunnon kotiseutuomnipotentiafantasia on vielä henkitoreissaan) korvattiin Rinkelillä, ajattelin kärpässienikopposten joutuvan sensuurin uhriksi. Mutta ei. Shamanismi elää ja voi hyvin, vaikka ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoiden kuuluukin yökötellä kieli suusta ulkona vanhempien opiskelijoiden kertomuksille miehistä, jotka pistivät naisensa syömään kärpässieniä ja joivat sitten näiden pissan.

Useimmat asiat eivät ole sitä, miltä ensi näkemältä vaikuttavat. Ajatellaan nyt vaikka defensiivistä pessimismiä, tai kärpässienikuvioin koristeltuja maailmanpyörän (anteeksi) istuinkoppeja. Ei ole myöskään uusi vuosi, vaikka Kerubivompatista siltä tuoksuukin.

Nuorempana ajattelin maailman olevan jäykempi ja pelkäsin kovemmin leimaantumista. Olin varovainen lausunnoissani. Vertasin kahta kvalitatiivisesti eroavaa asiaa ja sanoin, etten ymmärrä kumpaakaan. Mutta valitsin vain toisen. Lopulta voin pahoin, koska ainoa keino ajatella itseäni oli, että en ymmärrä, miksi teen tuhmia irrationaalisia asioita, poimin kukkia äidille tai pukeudun punaiseen ponchoon. Meikkaaminen, apua. Mutta miksi en saisi valita jotakin, vaikka se olisikin jostakusta toisesta pelkkä varjo tai väärä suomies? Retkellä koetamme kollegattaren kanssa muistella, miten suomiesesimerkki menee. Se kuulostaa tällaiselta: on mies suolla, sitten tulee salama tai jotain, tapahtuu kemiallisia reaktioita ja sitten niitä miehiä on kaksi ja kumpi on kampi. Tällaiset mielteet katoavat kovin nopeasti. Tulemme myöhässä kauniisti muotoillun teepannun pöydästä, teekukat unohtaneena.

Joskus unohtaminen on armollisinta, sanoo Vomp puhelimessa Hurinalle, mutta en tiedä, mihin hän noin kommentoi.

Armo, voiko armoa olla liikaa?

Katselemme keinotekoisia supernovia päivän uuvuttamina. Olemme kiivenneet kallionsyrjää ylös, löytäneet mättäittäin karpaloita ja yhden ateriallisen sieniä. Harjoitelleet matkimaan lintuja käsiin puhaltaen, soittaneet ruoholla kirkaisuja lammen yläpuolen kallionkielelekkeellä. Puolittain maanneet auringossa, imeneet kyyaurinkoa, tunteneet kesän viipyilevän muistikuvissa, jossei muussa, tuulen veteen lakaisemissa kuvioissa, jotka laajenevat ohuesta kimmeltävästä vyöstä leveäksi lipleiden seläksi. Juolukat hehkuvat varvuissaan minikokoisina luumuina, sininen vahapeite kauniin rikkumattomana kunnes sormien pihtiote poimii marjan.

Rakkaus on harvoja asioita, jotka voi sekä syödä että säästää. Rakkaus marjan makuun ei kuulu tähän rakkauden lajiin. Toisaalta, kuka söisi juolukan lokakuussa? Lintu kenties?

Oikea lintu, ei pelkkä linnun ääni, joka lähtee kämmenistä puhaltaessa. Kalliolta ei tahtoisi laskeutua lainkaan. Teepöydän äärestä ei nousta, ilotulitus ei saisi ikinä loppua, kesän pitäisi pysähtyä, toukokuusta tuskin kolme päivää aikaa. Mutta on huvipuiston sulkemisyö, me kävelemme mäkeä alas vanhempina ja kokeneempina, pissikset vuoroin edessä, vuoroin takana ilmaisevat halveksuntaansa laitteita kohtaan. Kyllä hengailu ja miesten katselu menee, mutta huvipuiston laitteet ovat tyhmiä ja lapsellisia. Puristan Kerubivompattia kädestä ja haluan ensi kesänäkin splashvuoristorataan, jossa kastuu litimäräksi.

Tietysti rakastuminenkin on tyhmää ja lapsellista, liian paljasta aikuiseksi. Mutta aikuisuus ei ole kauan viehättävää. Muutama vuosi, ja ymmärtää, että tämä on pelkkä kuori, jota voi vain ostaa, eikä se koskaan säästy syödessä. Ei kiitos, tänään paastoamme aikuisuudesta. Kellot kiertyvät. Kuinkahan monta vuotta nyt hujahtaa?

Karpaloiden löytämistä ja kenkien syvälle rahkasammaleen uppoamista voi verrata ilotulitusten katselemiseen kaupunkimaisesti vaatetetun joukkion keskellä. Ei tarvitse sanoa joko tai. Ei vielä, tarkoitan, ei vielä. Mieltään saa muuttaa, tulee toisia viikonloppuja.

En ole surullinen. Totun vähitellen siihen, että kierto on totuttua nopeampi, syksy ja kevät epämääräistä aavistelua, talvi ja kesä selkeitä ja määräisiä, syksyllä kesää ounasteleva kyylämpö kallionpainaumassa, totun siihen, että nukahdan jonkun viereen ja herätessäni olen yksin ja että määre ei ole kuusi viikkoa eikä vuosi eikä vuosikymmen vaan viikko. Eteisessä riippuu metsän, suopursujen ja hien hajuinen teepaita, viikkaan sen hajamielisesti kaappiin, nostan kesävaatteita lattialle kasaksi. Hymyilen itsekseni muistaessani, että Kerubivompatti kutiaa ja on hyvä nauramaan.

Keitän itselleni yhden teekukista yksin ja syön eilisen spagettikurpitsan jämät. Armoa ja anteeksiantoa ei voi olla liikaa. Jokin päivä lähiaikoina kutsun ystäviä tonkimaan pois nostettavien vaatteiden kasaa. Sen jälkeen kaapissani on tyhjiä hyllyjä, joille voin nostella miestenvaatteet kassista sängyn alta. En aio taaskaan teeskennellä pitäväni etäisyyttä.

Jos joku kysyisi, mitä minulle kuuluisi, vastaisin kai hyvää. Että metsäretki tekee aina saman vaikutuksen: hämmästyy, miten vaivatta mieli asettuu, ettei ole kiire eikä hätä. Ei, vaikka en ikinä ole oppinut vain kuuntelemaan levollisesti.

Viikonloppuun ei ole enää montaakaan päivää.