Vaihdosrasitus

On päiviä, jolloin väsymys ylittää kirkumakynnyksen. Laitan Diamanda Galasin kirkumaan puolestani. En kestä tuota ääntä kovin kauan. Ei kestä Lohikaan. Se menee vessaan jalat jäykkinä, häntä inhosta sojottaen.

Poden krapulaa usean päivän roskaruokakuurista, läheisyyshengittämisestä ja kaiken kaikkiaan täydellisestä heittäytymisestä puolentoista kuukauden pidättäytymisen jäljiltä. Tai sitten tämä on vain PMS. (No ainakin se on myös sitä.) Sanon ystävälle, että olen hajoamassa, kymmeniä kertoja varttitunnin aikana. Tai en ole varma. Hommat tuntuvat seisovan, olen pysähtyneisyyden tilassa ja järkyttynyt uimastadionin sulkeutumisesta. Talvi siis on todella tulossa.

Koetan kuvitella lumikuvaelmia. Kirjavia läppäkorvapipoja, joissa on kiva suudella räntäsateessa suuhun räkää mennen. (Jostakin syystä Kerubivompatti on virittänyt aivoni uskomaan, että vireillä on grungemuodin uusi tuleminen. Ei silti, että olisin ikinä sen parista poistunutkaan. Ehkä tämä on vain sitä, että ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1996 joku mies jaksaa sanoa, että joku vaatteeni on ihana. Kissasta pukeuduin aina höpsösti ja naisten komppaamiseen en jostain syystä onnistu luottamaan. Heidän kanssaan keskustelussa vallitseva positiivisuus on liian läpitunkevaa ilmaistakseen minkään vaatteen todellista ihastuttavuutta - tämä on ainainen ongelmani liiallisen komppaavuuden kanssa. En halua kuulla, että tuo vaate on minulla ihana, koska selvästi viihdyn siinä, koska ei ole sellaista stabiilia minää! Viihdyn vaatteessa, kun tiedän, että toisesta on ihanaa nähdä minut siinä, sellaisena. ) Olemme jo puhuneet pulkkamäestä. Laskiaispullien täytteestä. Talvikengistä. Koetan vakuuttaa itselleni, että väljähtymätön rakkaus on kirkasvalolamppuja tehokkaampi ja tekee talvestani palmurannikon. Anteeksi, palmurannikon pulkkamäin. Neljä päivää erossa, kolme päivää yhdessä. Samanlaisia verryttelypukuja en kyllä suostu käyttämään tämänkään rakkauden kontekstissa.

Kaikkeen pitää kai voida tottua, paitsi yhdenmukaisiin ulkoiluasuihin. Siihen juttuun en ole suostunut lapsenakaan sen jälkeen kun arvuuttelin yhden kävelylenkin ajan, luullaanko minua kenties isän todella paljon nuoremmaksi vaimoksi. Olin silloin ala-asteella. Ajatus kauhistutti todella, vaikka kuvittelinkin tuossa iässä vielä, että vauvoja tuottavat haikarat.

Pääni tuntuu tyhjältä ja kumisevalta jatkuvan, intiimin seurassaolon hävittyä muutamaksi päiväksi. Hetkien estetiikka, jossa kaikkea ulkoista tarkastellaan äärimmäisen tarkasti ja objektivoiden (tämä on eräs eskapismin muoto, eskapismia kaipuusta lähelle) tuntuu jokseenkin hengettömältä moodilta. Toisaalta on selvää, että läheisyyden vallitessa olen ollut tarkkaavaisuudeltani kalkkunan tasoa. Kirjastosta on esimerkiksi rikottu suuri lasi, mutta olemmeko me kuullet työvuorossa mitään? Emme. Koetan kaivella muistiani, josko sieltä löytyisi yllättävää dataa äänestä, jonka olisin rekisteröinyt ohimennen, mutta ei, sellaista ei vain löydy.

Pinnistelen ajatellakseni rakkautta esteettisesti. Että olen tutustumassa johonkuhun, se on kuin tutustuisin kirjaan tai maalaukseen. Minun pitää tavata se useissa vaiheissa, useissa mielentiloissa, nukkua ja syödä välillä, ottaa etäisyyttä, verrata sitä toisiin tuntemiini teoksiin, kenties käytävä tarkkailemassa niitä, seisottava l'Orangeriessa ja kiusaannuttava, etten pääse tarpeeksi kauas lumpeista hahmottaakseni Monet'n tavoittelemaa vaikutelmaa. Minun pitää sitoutua teokseen, sitoa siihen aikatauluni ja ajatukseni, tavoitteeni ja oltava valmis muuttamaan käsitteellisiä kriteerejäni sen mukaan, mitä siihen tutustuessani, siihen syventyessäni opin. (Oppia on suunnilleen sama asia kuin muuttua - - oppineisuus on kulttuurista mutantismia. Harvoin aivan sitä, mitä sen oli tarkoitus olla, silti.) Ehkä opin uudestaan ryömimään kierimään heittäytymään, opin kierähtämään selältä vatsalle ja takaisin pienimmällä mahdollisimmalla energialla, samalla tavoin kuin vauva tekee, oikeastaan katseen johdattamana. Olen harjoitellut tätä kokonaisen tunnin vetoisassa liikuntasalissa ja sitten äkkiä muistanut, kuinka se käy. Kuinka helppoa se on, kun ei ajattele kehoa mekaanisesti ja kävelemiseen, istumiseen ja muihin aikuisten juttuihin tarkoitettuna.

En halua ihanteekseni pyytettömyyttä. Tiedän, että se ei ihmissuhteissa kosketa minua. Kun joku suhtautuu minuun pyyteettömästi, tiedän ajattelevani, että hän ei välitä. Siltä se näet tuntuu. Mutta kun näen tarpeen, joskin hyväntahtoisuuteen (tai ainakin siihen tähtäävään ponnisteluun) kiedottuna, maltan keskittyä tuohon ihmiseen, valaa olemistani yhä enemmän hänen näköisekseen, oppia, muuttua.

Kai sitoutuminen on aina ennen kaikkea oppimista ja oppimishalukkuutta. Jos ajattelisin, että on jokin minä, jolla on omia muotoutuneita haluja (miellyttämishalun ja tietyn kehollisen hyvä olla/huono olla -sensoroinnin sisäänrakennettuina hyvään oloon pyrkimisineen lisäksi), minun olisi ehkä helpompi suhtautua päiviin, joissa liikun ilman virikkeitä oppimiseen. (Olen selvästi edelleen siinä pisteessä että tarvitsen tutorointia kädestä pitäen tai kontemplaatiota teoksen ääressä. Abstrakti kontemplaatio tai liikkuminen omin päin, ulkopuolisena tarkkailijana, tekee vain hallaa.) On lepopäivä. Turhaudun arvoituksitta.

Istun töissä tylsämielisenä, vesijuoksen pinnistellen. En jaksa kiinnostua ihmisten ilmeistä enkä eleistä. Tahdon venytellä ja nukkua ja tahdon ajan hurahtavan olemattomiin ja että on yhtäkkiä torstai ja kello puoli yhdeksän, melkein yö, ja juna liukuu asemalle.

Ja että on lunta ja pulkkamäki ja kirjavia pipoja.

En oikein ymmärrä, miksi pitäisi tarttua hetkeen, jonka haluaisi lähinnä sinkauttaa jonnekin ulkoavaruuteen. Ei varmasti pidäkään. Pöh, tuollaista kukkua minulle ei nyt myydä. En jaksa. Aion venytellä ja käydä nukkumaan. Lukea hyvää kirjaa, juoda yrttiteetä, heittäytyä älyllisesti Mike-kukoksi.