Käännekohdista

Työnnän viimeiset sileälle paperille painetut aakakkoset suureen painokuoreen. Kirjaurakka on tältä erää loppu, enää maanantainen taittajan kanssa neuvottelu ja tuntityöläisen laskun laatiminen, sitten voin alkaa horista urakasta nostalgiseen sävyyn. Viimeiseksi tarkastan kirjallisuusluettelon. Lempiartikkelini siinä on nimeltään "View through a window may influence recovery from surgery".

Kun olen sulkenut kuoren, ja makaan pienen asuntoni lattialla kyynärseisonnasta jalat pään yli heittäneenä, selkääni venyttäen, kylkiluiden väliin tilaa syvähengittäen, ajattelen yhä tiiviimmin jotakin lukemaani: kuinka meiltä puuttuu käsikirjoituksia moneen seikkaan ja ilmiöön. Vaikka klassikot tarjoavat harmonisia ja riitasointuisia skriptejä elämän suuriin tunteisiin, rautatieasemilla eroamisiin ja laivan partaan yli meren kukintaan tuijottamiseen pakolaiseksi lähtiessä, kuoleman liehittelyyn ja tyyneen ja seesteiseen elämänsä loppuun asti elämiseen, on monia tilanteita ja ilmiöitä, joihin ei ole valmista käsikirjoitusta, jota läpi käyden olisi valmiimpi tuossa tilanteessa.

Mikä pahinta, kulttuuri opettaa olemaan huomaamatta joukon asioita. Se, että meidät opetetaan suuntaamaan huomiomme suuriin linjoihin ja näyttäviin käännekohtiin tarkoittaa sitä, että huomiomme on suunnattu myös pois jostakin. Ajattele vaikka sellaista käsitettä kuin "esteettinen tilanne" tai "eettinen velvollisuus". Esteettinen tilanne - no, sumuiset hampaanmuotoiset vuoret aurinkovarjotettujen veneiden penkeiltä käsin, Monet'n lummetaulut L'orangeriessa, jollekin vapaamieliselle jopa hetki, jolloin toisen ilmettä ei voi nimetä, ja jolloin äkisti tajuaa kämmenten lakanneen hikoilemasta, ja työntää päätään eteenpäin, kallistaa sitä, sulkee silmänsä, koska suuteleminen on parempaa silmät kiinni, sokkonahan siinä joka tapauksessa heittäydytään, turvaverkoitta. Mutta kuinka moni jaksaa pohtia esteettisesti moottoritietä rivitalojen luona meluaidan takana tai hammaslääkärin odotushuonetta? Ja kuitenkin, tässä kaikessa on läsnä kvaliteetteja, jotka virittävät tilanteeseen esteettisen laadun. Mutta me suljemme aistimme ja päätämme, että näin on oltava, koska näin on.

Minun on tässä välissä huomautettava, että kaikki taide asettuu lähtökohtaisesti tällaista ajatusta vastaan. Taide tuo maailmaan jotakin uutta (olkoonkin että vain täsmällinen tilanne on uusi, materiaalit tuttuja - taide on tilkkutäkkejä) eli esittää, että näin on oltava, koska näin ei vielä ollut. (Tuo on oltava liittyy siihen pakottavaan tuntemukseen, että tämä ja tämä asia on saatava jäsennettyä, purettua jotakin kautta. Tietysti voisi sanoa, että juopottelukin täyttää tämän ehdon. Kyllä - mutta siinä tulos on harvemmin samalla tavoin kommunikoitavissa kuin taide. )

Tai eettinen velvollisuus - on helppoa ajatella, että eettinen velvollisuuteni on olla loukkaamatta ja sitten toisinaan tukea hyviä kehityskulkuja, rohkaista iloa ja rakkautta ja ystävyyttä ja toivoa paremmasta maailmasta. Kyllä, totta kai onkin näin. Mutta on niin ikään selvää, että puuttuu skripti sille, kuinka pienet asiat saattavat olla käännekohtia toisen ihmisen elämässä. Kirjassa, elokuvassa ja näytelmässähän käännekohta hahmottuu usein vasta tarinan päätyttyä, eikä elämässä ole samalla tavalla loppua - tai kun on, on jo liian myöhäistä alkaa sorkkia kehityskulkuja. Ja kuitenkin eettinen velvollisuuteni on puuttua kehityskulkuihin, jotka näyttävät kiertyvän yhä negatiivisemmiksi.

Elämässäni on ollut omituisia käännekohtia. Oudoimpiin kuuluu viikko ikätoverien kanssa teininä ilman, että kukaan olisi nälvinyt kirjoittamisesta ja piirtämisestä. Tuon viikon takia en osaa suhtautua uskontoon samalla ylenkatseella kuin toiset - olen nähnyt, millaisen varmuuden usko antaa ihmisille, millaisen ymmärryksen siitä kuinka jokaista pitää yrittää rakastaa; ja kuten käy yhä selkeämmäksi, ihmiset käyttäytyvät useimmiten kuten heitä kohdellaan: rakasta jotakuta, ja hän käy rakastettavaksi kaikilla voimillaan. Vaikka en itse pystykään uskomaan aivan sillä tavalla, että voisin kuulua kirkkoon, luulen, että kristilliset ystäväni ovat oikeassa siinä, että pohjimmiltani olen hyvin uskonnollinen. Esimerkiksi, uskon hyviin ja pahoihin tekoihin, siihen että löytyy relativismilta turvattu alue. Sillä keneltä on pois auringonläikästä nauttiva koiranpentu, tai ketä ilahduttaa silvottu ihminen? (En tiedä, saattaa olla, että silvottu ihminen oudolla tavalla miellyttää jotakuta esimerkiksi koston kontekstissa - jota en henkilökohtaisesti ymmärrä lainkaan - mutta en sanoisi tunnetta ilahtumiseksi, tuollaiseksi kevyeksi välittömästi tunnetuksi suloisuudeksi ja tulevaisuuden kimmellykseksi, jota uskaltaa katsoa avoimesti, sydän odotuksesta hypähdellen, siipisulkiaan oikoen.)

Ja koen pyhyyttä omituisissa, yllättävissä paikoissa. Naiskuoron laulaessa, nähdessäni seinän ja asfaltin raosta elämään pusertuvan vaahterantaimen, kävellessäni yksin rannalla, saadesssani tekstiviestin kaukaa. Älä pelkää, lukee puhelimen ruudussa. Kaikki menee hyvin. Minut pelastaa liikutukselta vain se, että olen seurassa. Kuten muutkin, olen ehdollistunut siihen, ettei seurassa saisi itkeä.

Missä sekin on opittu? Siinäpä julma käännekohta. Luulen, että se on ala-asteen juhlasalissa. Istumme risti-istunnassa lattialla, polvet ovat juhlan päätteeksi niin kipeät, etten meinaa päästä seisovilleni. Mutta vielä se ei ole ongelma. Ei, nyt lauletaan Sylvian joululaulu, ja kyyneliä alkaa valua. Joku hihittää, olkavarteen isketään nyrkillä. Nielen kyyneliä, tunnen kuuman punaisen vaeltavan ylösalas kasvoja ja kaulaa, sama tunne kuin myöhemmin saadessani juosta jonkun syliin, poispäin ja takaisin, tai tanssiessa jonkun kanssa, onko tämä korrektia, varmasti on. Mutta silloin en enää itke, vaikka kai saisinkin. Yritän hymyillä viileästi ja etäisesti. Luulen, etten oikein onnistu vaikuttamaan viileältä, enkä taida todella yrittääkään. Itkemättömyys riittää.

Liikutusta on vaikeaa peittää ja valehdella, ja alan opetella pois sen salaamisesta heti koulun jälkeen. Mutta itku, sen annan olla yksityisen, tai vain aivan lähimpien nähtävän. Niinpä jossain vaiheessa hengitys paljailla hartioilla alkaa tarkoittaa itkua, paljaiden solisluiden nuuhkiminen itkua. Eikä sillä ole mitään tekemistä surun kanssa, ainoastaan liikutuksen: liikutuksen, että saan olla, liikahdella, tuntea, että saan liikkua pyhässä, olla niin lähellä suojautumatta kuinkaan, odottamatta mitään, tarvitsematta hymyillä tai päteä tai olla vakava.

Miten traaginen onkaan käännekohta, jossa joku jysäyttää minua nyrkillä olkavarteen ja suljen itkun piireistä intiimeimpään. Kuinka monta vuotta saankaan odottaa nyrkin ja solisluiden välillä.

On päiviä, jolloin arastelen hengittää seurassa. Mietin, mikä ele saattaa olla jonkun elämäntarinassa käännekohta huonompaan. Siksi koetan jatkuvasti avautua yhä enemmän, kertoa rehellisesti, mikä tuntuu vaikealta ja missä kohdin pelkään. Ja kiittää, ylistää, muistaa mainita kaikki positiivinen. Koska saattaahan olla, että se, mikä on minulle itsestäänselvyyttä vuorovaikutuksessa, "minä rakastan sinua, saan sinulta niin paljon, ja vaikka meillä on vaikeaa aina välillä, totun sinuun yhä paremmin ja opin rakastamaan sinua koko ajan enemmän", on ehkä jollekulle jotakin uutta - että joku rakastaa häntä juuri sellaisenaan, vaatimatta mitään. (Toivomatta ei voi olla, mutta se on eri seikka on kuin vaatiminen, ja toiveiden osoittauduttua turhiksi ei auta kuin koota itsensä, ymmärtää vahvistua vastoinkäymisestä, katsahtaa hiven pidemmälle.)

Näkymä ikkunasta saattaa lyhentää toipilasaikaa leikkauksen jälkeen. Joissain artikkeleissa, joita olen lukenut, on puhuttu siitä, kuinka näkymä, johon kuuluu puu, on tehokkaampi kuin näkymä, jossa ei ole puuta. Koska ikkunastani ei näy puita, olen täyttänyt ikkunalaudan kasvein. Teen sen kyllä jo ennen kuin olen lukenut Kaplanin pariskunnan artikkeleita asiasta. Enkä ole ollut leikkauksessa, mutta haluan, että mieleni on kevyt ja kiipeilee pilvissä mieluummin kuin makaa naamallaan katuojassa. Jokainen jasmiineja katsova ymmärtää tuollaisen korrelaation helposti.

Joskus pyöräillessä töihin tai töistä en osaa olla ajattelematta, miten meidän pyhyytemme täällä kaupungissa on rajattu mikromittakaavaan (seinänvieren vaahterantaimi), intiimiin (sängyllä rakastajan kanssa oman ihon rajat toisen ihoon sotkien) ja kosmiseen mittakaavaan (pilvien liike ikkunan takana, ajatus maapallosta haavoittuvana, avaruudessa pyörivänä kappaleena, ajatus maailmankaikkeuden venyttäytymisestä ajaksi ja avaruudeksi, loittoneminen, kokemuksen taakse pääsemättömyys). Siinä mittakaavassa, jossa arkeilemme, jossa liikumme vilkkaasti liikennöityjä katuja, alitamme junaradan (kuolleen oravan kohdalla ei ole enää läikkääkään asfaltissa) ei ole meille paljonkaan mahdollisuuksia. Talot kohoavat kyllä kauas permannosta, mutta niiden seinät ovat verraten koristeettomissa kaupunginosissa, joiden halki liikun. Talot on tehty työvoiman uusiutumiseen valossa ja ilmavuudessa, mutta liikenteen melu rikkoo kauniit periaatteet eivätkä ihmiset ole vain työvoimaa. Mikä on satu kadulla vastaan kävelevässä samanlaisessa tehdasvalmisteisessa talvitakissa?

Entä jos jonkun elämässä käännekohta onkin se, että hän tajuaa, että järjestys, joka on meille itsestäänselvyys, on illusorinen, kunhan nyt on vain sattunut todentumaan sekavien, erillisten ponnistelujen seurauksena? Ettei tämä ole kenenkään ykkössuunnitelma. Että emme tiedä oikeastaan, millainen kaikenlainen maailma voisi olla. Millaiseksi sen voisi tehdä.

En halua tulla suuruudenhulluksi, en tahdo kuvitella, että minulla olisi kovinkaan paljon valtaa vaikuttaa asioihin. (Luulen, että sellainen tieto jähmettäisi minut kauhusta - en osaa ennustaa tekojeni tuloksia niin hyvin, että suhtautuisin riemulla valtaan.) Mutta tiedän, että voin kääntää muutamia elämiä kerrallaan, istua ja kuunnella, ojentaa käteni ja koskettaa, avata nähdessä kädet ja juosta vastaan, kysyä mikä tämän asian merkitys oikein sitten onkaan, oletko tullut ajatelleeksi että ja niin edelleen. Että on sallittua erehtyä. Että on sallittua pettää toisten toiveet. (Jokainen pettää toisten toiveet joka tapauksessa - emmehän ole olemassa heitä varten, vaikkemme kyllä itseämmekään, vaan aivan sattumalta, oikusta.) Mutta että siitä voi oppia anteeksiantavaisuutta itseä ja toisia kohtaan.

En ole erityisen hyvä kuuntelija enkä keskustelija, mutta luulen, että jo pelkkä sen osoittaminen, että välitän, että joku on minulle tärkeä, ehkä silaa hänen tunnelmiaan jos ei kultatomulla, niin ainakin hopeisella välkkeellä hetken aikaa. Ja entä jos tuo hetki on juuri se, jona hän saattaisi keksiä, että maailman julmuus piilee juuri siinä, että meidät on ehdollistettu elämään tietynlaisessa ympäristössä tietyllä tavalla ja että mitään vertailukohtaa tälle ei oikeastaan ole. Vierailut ulkomailla ovat vain vierailuita, retket historiaan mielikuvituksellista hupsutusta. Että todellisuus on tässä, että sitä pitäisi pystyä hahmottamaan tarkasti ja uskollisesti, jotta voisi huomata, miten sitä voi muuttaa helpommaksi hengittää.

En osaa karistaa mielestäni sitä tutkimusta, jonka mukaan työyhteisöissä omaksutut pienetkin kulttuuriset muutokset saattavat muuttaa koko työpaikan ilmapiirin ratkaisevasti, niin että ihmiset äkisti tajuavatkin kuuluvansa, tuntevat itsensä hyväksytyiksi, solahtavat hyvään oloon, kantavat sen kotiinsa saakka, jaksavat nähdä ystäviään, kävellä puukujilla, ihailla kuutamoa sillalta, raivostua epäkohdista, löytävät taas merkityksen johonkin aiemmin ikävältä velvollisuudelta tuntuvaan.

Tällaisilla käännekohdilla näyttää olevan sellainen kummallinen ominaisuus, että ne tempaavat toisia elämiä ympäriltään mukaan merkitykselliseen, rohkaisevat sitä.

Entä jos käännekohta on niinkin pieni kuin hei ja hymy. Minulle on lapsesta lähtien jankutettu, etteivät hymy ja kohteliaisuus maksa mitään. Ei sekään aivan totta ole, joskus hymyillessä tuntee vahingoittavansa surua sisällään ja valehtelevansa toisille. Se on kallis hinta. Mutta ehkä sanonta tarkoittaakin, että hymy ja kohteliaisuus ovat hintansa väärti?

Ehkä on oikein istua sisällä toisinaan kauniina kesäpäivänäkin, tuntea väsymystä ja päättää, ettei mene grillijuhliin eikä kuuntelemaan bulgarialaista musiikkia viltille eikä ystävän kanssa istumaan skumppalasia eikä äidin kanssa lauteille. Jos se tarkoittaa, että jaksaa paremmin hymyillä ja olla ystävällinen toisaalla, se ei voi olla kovin väärin. Ja yksin, keinovalon piirtäessä kaihtimet minulle visuaalisesti vastapäistä fasadia merkittävämmiksi (tilanne vaihtuu, kun sammutan valon - ja omituista kyllä, ulkopuolisille näkymä muuttuu juuri päinvastoin; kun täällä on valot, minä ja työpöytäni keittokomeron luona näymme kaihdinten läpi, mutta valon sammuttua kaihtimet ovat kuin viininpunainen muuri sängyssä makaavan, syksyn alkua arastelevan kehoni edessä - sitä ei voi mitenkään hahmottaa) tajuan entistä paremmin, kuinka tärkeitä käännekohdat saattavat olla.

En voi mitään sille, että olen lakkaamattoman kiitollinen elämäni kääntelijöille, jotka ovat toisinaan olleet läsnä kauan ja muokanneet minua kuin puutarhamaata, toisinaan vain käännelleet minua kuin hivenen vastenmielistä salaattia, poimien perunanlohkareet mutta sysien suolakurkut lautasen reunoille. Ilman heitä nämä ajatukset eivät koskaan emergoituisi.

Ei niin, että näissä olisi jotakin suurta tai tärkeää, että nämä olisivat hyvin jäsennettyjä tai uusia minullekaan. Eikä niin, että nämä ovat sitä, mitä ajatusten pitäisi olla lauantai-iltaisin, tai että minulla olisi näille muita vertailukohtia kuin hatarat muistikuvat aiemmista kausista, jolloin olen ollut lähes joku toinen, toisin ajatuksin. Mutta pidän niistä, liikun niissä kuin paksussa mannapuurossa, saalistan puolukoita.

Eivätkä ne ole minun, nämä ajatukset. Minua ehkä, ehkä synnyn osittain niistä. En osaa hallita niitä, ne muotoutuvat omalakisesti, voin toki hieman ohjailla niitä, mutta en voi keksiä niiden äkisti noudattavan painovoimaa ja sitten lakkaavan noudattamasta. Voin tarkkailla niiden lakia, suhtautua niihin kuin vieraisiin talossani. Huoneistossani, joka on oikeastaan syvä lasikuisti viidennessä kerroksessa koruttomassa talossa, jonka asuntoihin ei ole johdettu edes voimavirtaa vaan ainoastaan kapea valovirta.

Välillä sammutan valot, jotta näkisin paremmin ulos ikkunasta. En ole ollut leikkauksessa, mutta olen väsynyt ja mietin elämääni ja elämiä ylipäänsä, mitä minun pitäisi tehdä, mitä tahtoisin tehdä, mitä tahtoisin muiden minulta toivovan. (Sillä odottaa he eivät saa, se on itsepetosta.)

En ole varma, osaanko tunnistaa käännekohdat oikein. Mutta jos sanon, että tässä on käännekohta, alan jäsentää sen käännekohdaksi, eikö siitä voikin tulla sellainen? Pidän hetkistä, jolloin jokin ajatus yllättää itseni. Kuten kävellessäni ja päättäessäni äkisti ja varoituksetta antavani keltaiset kengät toiselle. Tai kuten toukokuussa sanoessani täysin itselleni tuntemattomasta syystä, että ikävöin, että taidan olla rakastumassa. Tai kuten eräs päivä, kun näen kirkkaasti, että elän suhdetta, jossa kukaan ei keskustele kanssani. Kun sanon, että tulehan kylään tai voisitko hoitaa kasvejani ollessani poissa tai ei en minä siitä loukkaantunut (se tarkoittaa yleensä, että en olisi saanut loukkaantua ja että olen jo sovinnossa siitä itseni kanssa).

Kun teemme asioita yhdessä, en tiedä, missä kohdin hämmästytät itsesi. Eikä sen ole oikeastaan väliäkään. Koska luulen, että tuo toinen olet sinä, ja vastaan sen eleisiin. Ja joku on nostanut kaihtimet ylös, näkyy monia seikkoja. Asiat eivät ole aina olleet näin. Ne eivät pysy tällaisina. Mutta me olemme tässä nyt, katsomme ikkunasta ulos. Ja näemme jotakin hyvin kontingenttia.

Kun katselemme aikamme, syntyy meissä halu laskeutua rappukäytävää alas kadulle saakka. Sitäkö me etsimme? Siksikö arkkien tunkeminen suureen kuoreen tuntuu niin hyvältä, siksikö ajatukset karkaavat yhä uudelleen siihen, kuinka ihmisille voisi kertoa, että maailman välttämättömyydet ovat luultuja kepeämpiä, pienempiä, helpommin sijoiltaan tönäistävissä?

Liikenteen melu liukuu syksyisen yöilman myötä sivuikkunasta sisään. On aika juoda kreikkalaista yrttiteetä. Jos sataa lisää, saadaan sieniretki.