keskiviikko 8. kesäkuuta 2005

Vuodatus

Pyydän nöyrimmin anteeksi kaikilta, joita katselin nokanvarttani pitkin näiden ihmetellessä, kuinka pystyn menemään tanssinäytökseen, jossa minunkin piti kopsutella lavalla. Kas: astuin katsomoon aivan hyväntuulisena, pari biisiä sujui aika leppoisasti, mutta sitten tuli biisi, jonka itsekin olin jo kerennyt harjoitella, ja eikö vain ruma ankanpoikanen iskenyt, vaikka olin etukäteen vakaasti päättänyt, että surullinen en ole. Pyörin siellä tuolissa, nyökytin päätäni, täppäsin jalalla maata ilman kenkää, heiluin ja tärisin.

Olisin halunnut rientää lavalle tuosta noin vain punaisissa kengissäni. Vain säädyllisyys pidätteli.

Ne... levittivät mahtavan pitkät siipensä ja lensivät kylmiltä seuduilta lämpimiin maihin, joissa järvet olivat sulina. Ne kohosivat yhä korkeammalle, niin että ruman ankanpoikasen mieli tuli kumman kaihoisaksi. Se kieppui vedessä kuin pyörä, ojensi kaulansa korkealle ilmaan niitä kohti ja päästi äänen, niin kovan ja merkillisen että itsekin säikähti.

Katsellessani tuttuja tanssijoita, ei, eläessäni heidän askeliensa kautta jotain kummallista rituaalia, jossa jokin repeää ja lakkaa olemasta, tunnistaessani jokaisen oman tyylin ja tietäessäni, millainen omani olisi ollut, miltä tuo ja tuo liike tuntuu lihasaistillisesti, liikkeenä, terveissä luissa, hengityksessä, vartalonkiertona, hymynä, riehakkaana potkuna ja käsien heilautuksena, tajuan ehkä ensimmäistä kertaa, miksi joka kerta Kissan sanoessa, että nyt voin tehdä mitä haluan, en kykene vakuuttumaan siitä, että tahdon kirjoittaa. Tahtoisin niin paljon muutakin.

Ne kumartavat lopussa, yksi biisi jää tanssimatta. Ketään tuuraajaa ei ole löydetty, niitä on vain seitsemän. Kaikki on niin hiottua, täsmällistä ja silti iloista.

Kirjoittaminen ei ole koskaan sellaista. Eikä lukeminen, eikä laskeminen, eikä pyöräily. Ei syöminen, kokkaaminen, juokseminen eikä lumihiutaleiden leikkaaminen silkkipaperista. Jos minulla olisi tytär, en päästäisi häntä tanssikouluun alle kouluikäisenä, addiktoitumaan valokiiloista pimeällä näyttämöllä, yleisön supinasta ja musiikin ensimmäisistä tahdeista, jotka antavat keholle luvan sillä tavalla piirtää itsensä täysin elävänä liikkeeseen matkien sydämen ja keuhkojen täyttymistä ja tyhjentymistä, luvan keriytyä esiin ja supistua piiloon, madaltua, loikata, heristää olkapäitä, poukata lantiota, pyöräyttää päätä, viedä kädet viistoon siipinä.

"Minä halusin vain, että sinulle tulisi hyvä ryhti", sanoo äiti silloin kerran kun kysyn, miksi he laittoivat minut tanssikouluun niin pienenä. Mutta mitään ei saa ilmaiseksi, minun tekisi mieli vastata. Paitsi keho, myös käytös on kokonaisuus. Laita tuohon pala lisää, ja heijasteet kimpoilevat jokaiseen systeemin osaseen.

Kun pyöräilen kohti kotia, ajan vahingossa punaisia päin silkasta keskittymisestä rauhallisena oloon. Väistän täpärästi bussin. Pysäytän pyörän kadun ylitettyäni, sydän hakkaa itsepäistä rytmiään, enkä ole varma, onko oikeita vahinkoja olemassakaan. Keho huomaa kyllä tuollaiset asiat silloinkin, kun mieli askartelee omiaan. Lopun matkaa vahdin kehoani ja sen edesottamuksia. Katson tarkasti punaiset ja vihreät. Valottomissa risteyksissä katson näin vasemmalle ja oikealle, eikä autoja tule.

Voiko puolikuollut keho hengästyä, kyselen. Ei, vastaan, se on järkeilyä. Tahtoisin ajaa takaisin keskustaan ja kävellä uudestään teatteriin ja katsoa kaiken pikakelauksella uudelleen. Tahtoisin päästä taas ensimmäiselle steppitunnille, jossa tajuan äkkiä, samalla tavalla kuin ensimmäisellä filosofian luennolla, sivuaineeksi kaavaillun filosofian, keppoisaksi aikuisharrasteeksi suunnitellun stepin, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä, tähän tahtiin haluan asetella sanoja ja jäseniä ja rytmiä ja elämääni. Millainen se tunne on? Mistä tulee voima ajatella tuo ajatus, uudelleen ja uudelleen, tai ei edes ajatella, ei se ole pääteltyä, tuntea tuo ajatus? Tahtoisin jyskyttää kipeällä jalallani heeldroppeja ja skuffleja. Se halu on niin lähellä koko maailman nielaisemista kuin olla saattaa.

Kun tulen sisään, Kissa sanoo, että ajoin keskustaan mennessäni häntä vastaan pyörätiellä, mutten huomannut mitään, vaikka hän huusi. Sitä on vaikeaa sovittaa kuvitelmiini siitä, kuinka tapahtumat etenevät tänään. Ajan keskustaan täysin hyväntuulisena ja hallittuna... näkemättä ja kuulematta mitään ja ketään. Istun katsomossa, sitten kaikki pyörii. Takaisin tullessa olen järkyttynyt ja poden pettymystä sen verran intensiivisesti, että meinaan ajaa bussin alle. Miltä sekin olisi näyttänyt.

Onneksi jääkaapissa on kaiken varalta Kissan tuomaa baklavaa. Hyvä niin. Onnistun olemaan itkemättä, mikä tuntuu petkutukselta. En ole oikein selvillä, olenko liian järkyttynyt vai ainoastaan lamaantunut tilanteen toivottomuuteen. Tahtoisin vetää steppikengät heti jalkaan kolmen kuukauden tauon jälkeen ja koettaa, saisinko Kathy's Walzin koreografiasta edelleen puhtaat äänet esiin. Mutta ei, nyt on tyydyttävä leivokseen.

Toivon, että jonain räjähtävän iloisena päivänä jalkani olisi sen hetken särkemättä, etten ajattelisi särkylääkettä (mitä en itselleni suo) parin tunnin välein, ja että voisin tunkea kengän jalkaani, kuulla äänten puuroutuneisuuden tauon jälkeen, kyllästyä, työntää kengät takaisin kaappiin, todeta että se meni jo, tämä ei enää tunnu siltä, miltä piti. Haluaisin pettyä itseeni, haluaisin olla kyllästyneempi asioihin, haluaisin edes jonkin olevan selkeää tätä en enää jaksa -osastoa.

Pari kuukautta sitten haaveilin, että voisin kävellä edes jotenkuten. Nyt yllätän itseni haaveilemasta, että voisin tanssia edes sen verran, että voisin muistaa tarkasti, miltä se tuntuu, muutenkin kuin kuvitellen. Kirottu muisti. Maailmassa olisi helpompaa, jos ei muistaisi, millaista on rakastua, juosta syvässä heinässä kuusivuotiaana, hypätä esterataa aran hevosen kanssa, stepata lavalla osana joukkoa, nukkua aprikoosinvärinen villakoirakerä sylissään polkkatukka tummanruskeaksi värjättynä, toivoa pääsevänsä siihen tiettyyn lukioon, maistaa ensimmäistä kertaa lehtikorianteria. Muistaa, eikä voi kuitenkaan palata. Minä en muista juuri mitään päivämääriä, puhelinnumeroita tai edes vuosilukuja, en osaa paikantaa tapahtumia tila-aika-koordinaatistolle, mutta muistan kyllä tilanteiden kokonaisvaikutelmat.

Joskus olen siitä iloinenkin, mutten tänään. On/off -lobotomia olisi aika kätsy juttu. Kääntäisi vain muistot pois päältä ja olisi seurallinen ja mukava exän seurassa, tarkkaavaisen tyyni katsomossa, vähemmän epäluuloinen sen kaverin kanssa, jonka tietää puhuneen pahaa takanapäin.

Sori vuodatus, mutta vaikutelmia on otettava saman tien muistiin. Myöhemmin niitä voi katsella ja miettiä, mitä ihmettä itse asiassa on tapahtumassa ja kuinka paljon siitä sillä hetkellä kykenee jäsentämään lähelläkään oikeaan viitekehykseen. Olen joka tapauksessa iloinen, että menin, katselin ja tajusin, kuinka tärkeää lavalla eläminen on. Huomenna tuskin jaksan miettiä moista. Jalkaterää on kuminauhajumpattava ja valmistujaisjuhlien menyy fiksattava, ei tässä ole aikaa lötvehtiä surheissaan.

Nyt baklavalle!

4 kommenttia:

Anonymous kirjoitti...

Ajattelin käydä täällä sivullasi "pikaisesti".. Pitäisihän minun jo tietää ettei se niin vaan käy... Ei koskaan ole onnistunut.. Jään katsomaan kuviasi, tuotakin kuuta oksistossa, ja lukemaan pitkäksi aikaa ja sitten tietysti miettimään. (Siis tulin alunperin kertomaan, että käy joskus klikkaamassa http://mustarousku.blogspot.com/ . Intohimoinen sienestäjä kertoo.)

Toivottavasti pääset vielä steppaamaan. Panen parit OOOMMMMmit tulemaan, jospa ne auttaisivat paranemismatkalla parketille!:=)

Ruu Morbidi

vaskitsa kirjoitti...

Minäkin aina juutun tänne. Luen ja mietin ja mietin ja luen ja nautiskelen näkymistä, joita mieleeni nousee. Uniset koirat yökävelyllä jne..

Näkymätön tyttö kirjoitti...

En ole joutunut luopumaan mistään joten en osaa kuvitella miltä tuo tuntuu, toivottavasti se selviää jotenkin.
Ja muistin mitä yritin sanoa sillä että elämäsi vaikuttaa kiinnostavalta, se vaikuttaa aidolta ja voimalliselta ja lämpimältä.

Mindy kirjoitti...

Kyllä sinä vielä tanssit. Älä unohda tuota paloa, sille löytyy taatusti vielä tilaisuuksia tulla esiin.