Väsymyksestä

Joskus se iskee pyöräillessä ylämäkeen. On pakko vaihtaa pienemmälle vaihteelle, mutta silläkään ei jaksa sutkuttaa nopeasti, nojautuu vain epämääräisesti eteenpäin, kiskoo käsillään ohjaustankoa ikään kuin siitä olisi jotain apua, koettaa ajatella jalkojen pyörimisliikettä, sitten ponnistautuu ylös satulasta ja heiluttaa pyörää allaan epätoivoisesti. Kävellenkin pääsisi nopeammin, jos mäki on jyrkkä, ja ilta, ja kori täynnä soijajugurttia.

Alamäessa ajattelee, että se on kadonnut jonnekin, nythän tämä sujuu. Mutta jo tasamaalle tultaessa on selvää, ettei se mene niin. Seiskavaihteella hyytyy, mutta niin hyytyy muillakin. Paras siis vain pinnistellä suurella vaihteella ja ajatella, että lihaksethan ne tässä vahvistuvat. Omituista kyllä, en mene maitohapoille ollenkaan jälkeenpäin kuten monet ystäväni, en vaikken venyttelisikään.

Kun näkee, paljon kello on, ei ihmettele enää. Viimeisestä ruokailusta onkin jo seitsemän tuntia. Ei sellaisessa tilassa saisi urheilla.

Kotona syö valtavia annoksia. Ryömii peiton alle vietyään koirat ulos. Koirien kanssa askeltaminen ei koskaan tunnu raskaalta. Mistä se johtuu? Jokin niiden innosta ja hupailusta siirtyy hihnaa pitkin käteen ja ilmaa pitkin silmään ja niistä koko kehoon, jokaiseen liikkeeseen. Koirien kanssa kaikki on silkkaa alamäkeä. Vasta rapussa, kun pitäisi nousta portaat ovelle, meno hidastuu taas. Mobutu seisoo lohduttomana eikä haluaisi kavuta. On pakko nostaa se syliin ja kavuta ovelle painava lampaanpoikanen sylissä. Musta karitsa, joka kurkottelee kaulallaan olkapään yli arvioidakseen etäisyyttä, jonka joutuu kohtaamaan, jos huojuva torni kaatuu.

Peiton alla tuntuu siltä, että voisi nukkua vuosituhansia yhteen menoon.

Ja yhtenä päivänä, täysin varoittamatta, herää hirvittävän tarmokkaana. Itse asiassa, jokaisena päivänä. Olen aamuihminen. Illat ovat minulle viheliäistä pakkopullaa, johon ajatus juuttuu ja jossa jokainen liikahdus on rasittava. Aamulla puoli tuntia hurahtaa, illalla vanuu muodottomaksi, pitkäksi kahleeksi.

Yöllä väsymys on toisenlaista: ylevää, ensimmäisen unipulssin ohittanutta levottomuutta, josta voi jo ennustaa, ettei saa unta koko yönä. Moniäänistä, peilistä irvistävää hermoratojen kapinaa. On pakko kuunnella musiikkia ja tanssia vähän. Ehkä kävellä lehmuskujaa nuuhkien ilmaa. Tai edes nauraa ajan täytteeksi.

Mutta ilta, illat. Kunpa olisin ehtinyt nukkua päiväuneni.

Toisenlaista on myös se väsymys, joka iskee Viikissä, jossa kuljemme vanamometsässä, oikeassa keijukaisten metsässä, jossa on kymmeniä eri tavalla vihreitä kerroksia, paljon yksityiskohtia ja sitten taas äkkiä näkymä puronvarteen puiden välistä, kaukaisuuden sinertäessä pellon takana. Katsomme metsätyökoneen maahan uurtamaa rengaspolkua, koetamme käsittää, miten ne tiet ja talot tähän tulevat. Katselemme koivuja ja kuusia ja menen polvilleni voidaakseni haistella vanamon, edes yhden niistä.

Astumme metsästä aukiolle, jossa kiveä on hakattu sepeliksi ja puunrungot ja juurakot eritelty omiksi keoikseen. Lippusiimoin on vedetty tonttien rajat, jonkun reunalla seisoo jo mainoskylttikin. On vaikeaa ynnätä tämä maaseudun rappeutuviin taloihin, jotka seisovat metsän keskellä auringot ikkunanpielissään. Valmiilla kaduilla ei ole kerroksia.

Ja silti, ei tästäkään maitohappoja, ei unettomuutta. Ainoastaan sekavia ajatuksia siitä, kuinka metsässä on niin paljon enemmän nähtävää kuin kaduilla, vaikka parvekkeissa olisikin lasiset seinät ja siten voisi tarkastella, millaisen liinan kukin on pöydälleen valinnut ja ovatko kukat aitoja vai muovisia.