Kelloton risusavotassa

Kun herään möksän nihkeiden peittojen välissä, koirat ympärille muuriksi järjestäytyneenä, aurinko osuu silmiin. Kiskottelen, ihmettelen, mitähän kello mahtaa olla. Ovatko lounasunet venyneet alkuiltaan vai olenko torkkunut viisitoista minuuttia?

Tuvassa on kellokin, mutta digitaalikellona, joka on joutunut seisomaan jo ajat ilman sähköä ennen tulomme pulssia, se vilkuttaa nollanollanollanollaa. Koetan muistaa, missä päin aurinko on täällä aamuisin, mutta kun en ole montaa kertaa täällä käynyt, en onnistu luomaan mitään uskottavaa hypoteesia. Raahaan yhden ruokapöytää ympäröivistä tuoleista terassille, luen pari Atwoodin novellia lisää, kiroilen aurinkolasien kotiin jäämistä, päätä alkaa särkeä, poutapäiviä ei ole tehty sinisille silmille, lippiksiäkään ei enää siivouksen jäljiltä löydy.

Tiedän, että Kissa on ajanut Lahteen kahdentoista maissa ja tulee takaisin kuudelta, eli kello on jotain siltä väliltä. Aurinko alkaa huipata kuten aina ilman huivia tai hattua. Keittelen mustaherukan lehdistä teen, mutta olo ei juomisesta parane. Kyllästyn istumiseen ja lukemiseen, jossa on jotain oksettavaa silloin, kun aurinko hohkaa takaisin harjumaasta.

Katselen rinnettä uudemman kerran, muistan Kissan siskon vatsan, tajuan, että täällä ei kukaan ehdi tänä keväänä risusavottaan, eikä ehkä tulevinakaan, pienen lapsen kanssa. Haen Fiskarsin tukevat leikkurit ja aloitan työt vihellellen "It's only a paper moon" -jazzia, joka on ollut taustana niin monelle yritykselle saada steppikengistä puhdas, kirkas ääni aivan yksinkertaisissa ja junnaavissa tekniikkaharjoituksissa, niissä samoissa, jotka ovat rikkoneet jalkapohjani. Terien väliin katkeaa niin juhannusruusun, pihajasmikkeen kuin karviaisenkin kuolleita oksia. Luudannäköisen pensashanhikin roksautan juurta myöten, ja sitten näen koivut.

Tontti on täynnä koivuja, jotka siementävät ympärilleen, joka paikasta nousee tyhmiä rauduskoivun taimia. Kiirehdin leikkurien kanssa taimelta toiselle ja napsautan. Kokoan ruumiit yhteen paikkaan. Seuraavaksi vuorossa ovat isommat koivut, sellaiset reidenpaksuiset. Ne hoitelen sahalla, mikäli ne varjostavat liikaa terassia tai komeita vanhoja katajia. Kun olen rinteeseen tyytyväinen - kaikki pihlajantaimet saavat tietenkin jäädä kasvamaan, kaikki paatsamat ja näsiät niinikään, samoin jättiläiskoivut - kauhistun kasaa, jonka olen saanut aikaan. Noin monta elämää! Saisikohan näistä jotain muutakin kuin padan tulipesän täytettä? En keksi vastausta, ja palaan terassille. Kissa sukeltaa nurkan takaa, koirat elämöivät.

"Tein vähän risusavottaa", totean tyytyväisenä, ja sitten puhumme vain risusavotasta. Vasta matkalla seuraavaan paikkaan selviää, kuinka Kissa on joutunut kuulemaan kauheuksia: arvostettu poliitikko on sanonut, että eihän politiikassa mietitä päämääriä, vaan pelkkiä niihin pääsemisen keinoja, "koska kaikilla on samat päämäärät." Moinen vetää aika hiljaiseksi. Kuinka erottaa keinot ja päämäärät sellaisessa asiassa kuin onnellisuus tai ystävyys? Ja että kaikilla samat päämäärät, johan on näkemys. Itse en ole tavannut edes kahta ihmistä, jolla olisi tismalleen samat näkemykset hyvästä elämästä.



Kyläkoulu on vielä viileä talven jäljiltä. Kun menemme saunaan, rintsikat katoavat. Etsimme kaikki pukuhuoneen kolot, aamutakkien taskut ja nurmikon pukuhuoneelta kuistille. Mutta ei, kadoksissa ovat. Kissakin katoaa jossain vaiheessa.

"Missä se on?" kysyy Kissan äiti. "Kadoksissa", ilmoitan. "Niin mutta missä kadoksissa?" jatkaa Kissan äiti sitkeästi. "No jos mä sen tietäisin, ei kai se olis kadoksissa", ihmettelen. Kissan kummitäti nauraa. Heidänkin luunsa kolottavat, heilläkin on polvissa kulumia. He suunnittelevat New Yorkin matkaa ilman miehiä, jotka kuitenkin haluaisivat raahata matkalaukkuja kymmenen korttelinväliä säästääksen taksirahat.

Jalkaa särkee, sillä hakkuuaukiot, joilta yhytämme korvasienten piilopaikkoja yhtään sientä silti tapaamatta, on tehty vakaille nilkoille ja jalkapohjille. Lipsahtelen kannoilla ja kivillä, Mobutu heittää useamman kuperkeikan heikon lihastonuksensa takia. En jaksa surra sitäkään, että lienee koiran viimeinen kesä. Onhan se viimeiset kolme vuotta saanut elää rakastettuna ja kunnioitettuna silloinkin, kun se möykkää ääliömäisesti koettaen samalla kaataa kaasugrillin neulamuikkuja tavoitellessaan.

Odotan, milloin suuret eutanasiakeskustelut alkavat, muidenkin kuin koirien kohdalla. Minulla on kantani valmiina.

Fär-saarilta saaduista siemenistä kasvatetun Iris chrysographesin lehtitupsu on sen kokoinen, että se ehkä päättää kukkia jo syyskesällä. Siirrän akileijojen siementaimia uuteen penkkiin. Kolmia erilaisia lehtiä tavallisten lehtoakileijojen piparkakkulehtien lisäksi: varmasti akileijat canadensis, chrysantha ja fragrans. "Muista soittaa ja kertoa, miten ne kukkivat, tai ota digikuva", koetan teroittaa penkinvartijalle. Tämän siitä saa, kun ei ole omaa pihaa ja kuitenkin pakonomaisesti kasvattaa jännittäviä siirtolaisia siemenistä ympäri maailmaa lahjoitellen niitä kaikkialle ympärilleen. Kuulee juoruja, miten ne menestyvät, ja ehkä hyvässä lykyssä pääsee haistelemaan kukkia kymmenen vuoden sisään.

Kävelemme katsomaan maatalon pihapiiriä jonka on annettu rapistua pystyyn. Talon hirret ovat vanhat ja vakaat, ikkunanpieliin on veistetty koristekuvioita. Joku on rakastanut tätäkin paikkaa. "No ostetaan se", sanoo Kissa, enkä tiedä, onko tämä vakavissaan. Nasu ja Mobutu leikkivät hippaa vanhassa navetassa. Mobutu seuraa Nasun hajuvanaa ja juoksee kuurona ja melkein sokeana tämän hajun perässä, jottei eksyisi. Katselen taloa hetken ja huokaan pettyneenä. Realismi on juurrutettu minuun liian pienenä.

"Kissa, se olisi meidän kolmikymmenvuotinen sota!" Taistelua lahottajasieniä vastaan, koko lattian purkamista, olen liian pelokas, kuten kymmenvuotiaanakin, jolloin äiti kysyi, tahdonko ponin vai pianon, ja vastasin pianon, koska arvelin, että pilaisin ponin kuitenkin, vaikka poni olikin se, mitä kaikkein eniten toivoin. Vihasin pianoa ensi hetkestä alkaen, sillä sen jokainen sävel sanoi: "Luovuttaja!" Tuijotan hetken taloa ja hyvästelen sen. Voi olla, että ensi keväänä se on jo sortunut. Emme me osaa tehdä ihmeitä taloille, vaikka ostaisimmekin kaikki Panu Kailan kirjat, joista pari olenkin ahminut ilman näkyvää tarkoitusta.

Padasjoen kylänraitin ohikulkutiellä on väliaikaisia viittoja säännöllisin välein. Viitoissa lukee: "Keskustassa! Urheilukaupan hävitys!" Kuvittelen padasjokelaista kristalliyötä, jossa ensin ikkunat helähtävät kirkkaankimeästi, sitten sisään komuaa joukko verkkareihin sonnustautuneita urheilun ystäviä, tarttuu pesäpallomailahyllyn antimiin, alkaa mätkiä materiaa kappaleiksi ja lopuksi tuikkaa kaupan palamaan. Hmm. Itse en mainostaisi kaupan loppuunmyyntiä sanalla hävitys, vaikka varmasti jonkun mielestä se antaakin alennusmyynnille kohtalokkaan säväyksen.

Käki huutaa harjulla koko päivän. Lasken vuosia kahteentuhanteensataankahdeksaantoista saakka ja totean sitten linnun olevan jonkun muun oraakkelina. Kenties se laskee elinvuosia puulle, jossa istuu.

Nämä yöt ilman renkaiden asfalttihuminaa: ensimmäistä kertaa tänä keväänä en näe painajaisia. Kun herään, tajuan, että on kesä. Kellukat nuokkuvat, kevätlinnunsilmät killittävät kohti pilviä, kurjenpolvet kastelevat niiden välistä kahlaavan polvet, kevätlinnunherne on pukenut päälleen estottoman väriyhdistelmän, jota vain valkoisista sisustuksista ja mustista vaatteista pitävät kavahtaisivat. Eikä kertaakaan kukaan kysy, paljonko kello jo on.