Juhannusaatto

En tiedä, millainen teidän juhannuksenne on, mutta meidän on tällainen aina: mennään Hakaniemen torille hengailemaan, katselemaan ihmisiä, ostamaan safkaa ja istumaan torikahvilaan. Tänä vuonna suunnitelma pitää Halliin saakka: seisomme herkkukoju Parhialassa odottamassa luottokorttipäätteen reagointia, kun Kissan selän takaa alkaa kuulua sitkeä, kukkuva "moi, moi, moi!"

Äiti on bongannut Kissan, eikä ihme. Kissa on niin pitkä ettei sitä voi olla huomaamatta, eikä kovin monella miehellä ole yhtä taidokkaita nutturoita hiuksissaan. Äidillä on limetinvihreä pellavajakku, valkoiset housut, valkoinen toppi ja valkoiset kengät. Ja pisamia, joka puolella. Ja huulipunaa, tietysti. Ammattitauti, näet.

Äitikin innostuu ostamaan kahdenlaista mausteteetä, laihduttajan parasta ystävää ja kuumaa tanssia. Mutta konvehteja hän ei osta, vaikka Parhiala myy niitä ihania kreikkalaisia tummaan suklaaseen dipattuja kandeerattuja sitruunanpaloja. Me sen sijaan ostamme. Voi noita ihania, ihania... juhannuksena saa herkutella. Lentävästä lehmästä tarttuu mukaan erilaisia juustoja Kissan suun sulostuttajaksi, luomupuodista sitruunaa, kurkkua ja paprikaa.

Ja Smarketissa vastaan tulee L, vielä tyhjä kori kyynärtaipeessaan. Pulputamme iloisesti, juhannuksena on ihan sama juttu kuin jouluna: tuttuja torin ja hallin täydeltä. "Meillä on mutsikin mukana", osoittelen L:lle äitiä, joka työntää kärryjä ja kälättää puhelimeensa.

"Syöttekö sushia, jos ostan?" kysyy äiti. Valikoimme rasian, jossa on neljä kasvisrullaakin, ja virnistelemme Kissan kanssa: tämmöinen juhannus, joo joo.

Laukut jo täynnä suuntaamme torille. Kärkymme uusia perunoita ja mansikoita, ja saatuamme ne ja paljon muuta euron pusseista istumme kahvilaan ihailemaan torin vilinää ja helteistä säätä. Kahvila on kyllä vähän tylsä, koska niiden kaikissa jutuissa on lehmänmaitotuotteita, jolle olen allerginen. No, onneksi sentään tuoremehua löytyy. Kissa kiskoo naamaansa kasvislättyä, isä hillolättyä.

Äkkiä näemme L:n, Misty-koiran ja Ilveksen. Ihmisillä on pahvimukit kahvia käsissään, ne on häädetty toisesta torikahvilasta sen sulkemisen alta. Huiskutamme, ne suuntaavat viereiseen pöytään. Ilveksen gradu on alkanut edetä. Kaikki ovat iloisia ja nauravat, suunnittelemme uintiretki-piknikkiä. Misty on seurapiirin keskipiste kuten koirat aina. Joku koputtaa olkapäähän. Skoi! Hänkin täällä, juhannuksen kunniaksi, Keski-Suomestaan. Myös Skoi istuu pöytään, suut käyvät hihitysenergialla. Äitiä alkaa kyllästyttää, hän menee apteekkiin ostamaan psylliumkuiturakeita vatsalleen. Isä jää kälisevän seurueen laidalle näreksimään lättyään ja olemaan kuin ei olisikaan.

Sitten, kaikki katoavat teilleen. Suuntaamme isän ja Kissan kanssa Hallille odottamaan äitiä, jonka näemme kirivän risteyksen yli apteekin pussi kädessään. Syömme sushit hallin kulmalla seisten.



Koska illaksi ei ilmaannu sen kummempaa ohjelmaa, päätämme viettää juhannusaaton vanhempieni luona. Se tarkoittaa: paljon hedelmiä ja mansikoita ja Kuuma tanssi -mateeta. Uusia perunoita ja tofunakkeja. Kävelyä Viikin metsissä.

Mietin kuulemiani tarinoita maalaisjuhannuksista, mutten oikein osaa eläytyä niihin. Olen viettänyt juhannusta kolmasti maalla, mutta se ei ole kovin hauskaa. Liikaa hyttysiä, ei toria, ei hallia, ei yllätystapaamisia tuttujen kesken. Vaatimattomat kokot, jos kokkoa ollenkaan, ja uimapaikkana järvi. Ei, sellainen ei oikein tunnu juhannukselta. Kun eilen söimme fuul & falafel -annokset El Karimin terassilla, lueskelin jotain siirtolaisasiaa käsittelevää lehteä (jonka nimeä en kuollaksenikaan muista) jossa oli juttu etnisestä identiteetistä: se muotoutuu noin neljän ensimmäisen elinvuoden aikana. Niin kai sitten. Kasvissyöjäperheen helsinkiläinen; meri-ihminen ja tupakoimaton; suomalaista kännäyskulttuuria vieroksuva ja hyttysiin tottumaton.

Olisi aika hauskaa olla välillä joku muukin, mutten oikein tiedä, miten sen onnistuisi junailemaan.