Ennusteita ja toiveita

"Ja kun sinä pääset haistamaan vauvojen hajuja, etköhän sinäkin halua", lupaili gynekologi virnistellen. Vaan kun astun Hassun Tytön ja Tukaanin perhehuoneen ovesta sisään Kätilöopistolla, osastolla kuusi, samalla hemmetin osastolla, jossa asuin aborttipäivänä, erään vuoden aprillipäivänä, ja vauvanhaju tulvahtaa vastaan, tahtoisin lähinnä oksennusämpärin. Mikä helpotus!

Koetan oikoa aivojani ja ymmärtää, että näille ihmisille heidän vauvansa haisee tietysti hyvältä. En kyllä ymmärrä kuollaksenikaan, miksi sen pitäisi haista minusta hyvältä gynekologin mielestä. Ehkä hänen biologinen tietämyksensä on naurettavissa kantimissa, vaikka voisi kyllä kuvitella gynekologin jonkinlaiseksi hormonikausaation asiantuntijaksi. Minkään sisaruussuosintateoriankaan mukaan minulla ei pitäisi olla ystävieni vauvaan ja sen hyvinvointiin minkäänlaisia intressejä, tai ainakaan sen suurempia kuin normaaliempatia asettaa kaikkien elävien olentojen suhteen. Ei se estä kitkemästä juolavehnää. Eikä, itse asiassa, useimpia ystäviäni syömästä lihaa, vaikka minua estääkin.

Vauva näyttää vanhalta naiselta, äkäiseltä ja ruttuiselta. Ja se haisee omalaatuiselta, kuten liian vanhat ja nuoret ihmiset. Onko se toimintakyvyttömyyden hajua, auta minua -hajua, pohdin teoreettisesti, matkan päästä. En uskalla koskea vauvaan, rikkoisin sen varmasti jotenkin tai se vaistoaisi kauhuni ja alkaisi itkeä. Ehkä sitten, kun se on parin, kolmen, tutustumme ja opetan vauvan heittämään Nasulle palloa.

Vasta sairaalassa muistan, että minun piti tuoda vauvalle suitsuketta ja pistää sitä palamaan, totuttaa se heti hajustettuun maailmaan, jottei sen nenä kävisi yhtä herkäksi kuin omani. Ja tuotiinhan Jeesuksellekin suitsuketta, se sopisi hyvin kuvaan. Monikulttuurista sivistystä alusta alkaen. Mutta unohdan, unohdan, unohdan.



"Sillä on valtavat jalat", sanoo Tukaani. Ne pohtivat, tuleeko vauvasta pitkä tyttö aikanaan. "Jaa jaa, ei sitä tiedä", sanon pahanenteisesti. Minustakin piti kasvukäyrien mukaan tulla viisitoista senttiä pidempi kuin tämä pituus, johon lopulta juutahdin kolmen erillisen, haparoivan kasvupyrähdyksen jälkeen kaikkien ennusteiden vastaisesti. Johtuiko se terveellisestä täysjyväpitoisesta ruoasta, liiasta urheilusta vai mistä? Eikä minusta tullut superläskiäkään, vaikka äitiä niin peloteltiinkin hänen sanoessaan neuvolassa syöttävänsä minut tissimaidolla aina kun halusin ruokaa ja niin kauan kuin maitoa halusin. Lapsena minut määrättiin jatkuvasti laihdutuskuureille, joita ei koskaan pistetty toimeen. Ainakin aivoni ovat saaneet riittävästi rakennusainetta, vaikka kieltämättä allinikin näyttävät oikein hyvinvoivilta.

Tuijottelen mietteliäästi ystäviäni, jotka ovat edelleen kauhean leveäharteisia ja mutkattomia. Päättelen varovaisesti, että heidän lapsestaankin tulee todennäköisesti mutkaton ja leveäharteinen. Samalla tavoin käytännöllinen, reipas ja rehellisessä ystävällisyydessään liikuttava. Puhuvat Hassun Tytön äidin kanssa välilihan leikkaamisesta, kudosten repeilystä pituussuunnassa, synnytysjutuista. Ihan oksennusämpärikamaa. Hassu Tyttö vilkaisee minuun ja sanoo: "Parhaat jutut säästetään niille, jotka on jo synnyttäneet."

"Älä huoli", sanon, "Minä olen kuullut jo liikaa päästääkseni itseäni tuohon tilaan." Se pitää paikkansa. Kymmenvuotiaana jo, äidiltä ja tämän siskolta, jotka synnyttivät parin viikon välillä eivätkä malttaneet olla puhumatta tuskista. Enkä vain synnyttäneiltä naisilta, vaan myös heidän miehiltään, jotka tuntevat usein itsensä hylätyiksi ja joille totean säännönmukaisesti, että ottaisivat itseään niskasta kiinni, kun ovat kerran saaneet moisen lahjan. Saa tapahtua aikamoisia mullistuksia, että laitan oman kaulani tuolle pölkylle. Hassun Tytön äiti häärää ja lirkuttaa vauvalle. Hän on selvästi onnesta soikeana.

Kun pyöräilen Kättäriltä kotiin, mietin omaa äitiäni ja olen kiitollisuudesta lähes velttona. Minun äitini kun on kertonut meille suoraan, ettei ole edelleenkään varma, oliko lasten hankkiminen vain siksi, että mies halusi, lopultakaan hyvä huki, vaikka hän meitä tietysti kovasti rakastaakin. (Kuka äiti ei rakastaisi lastaan?) Eihän isä lopultakaan halunnut oikein olla meidän kanssamme tekemisissä, kun meistä ei tullut poikia, äitiin sattui kovasti, hänen vartalonsa ei koskaan palautunut entiselleen, hän joutui loppuiäkseen diabetesruokavaliolle, kotona oli enemmän riitaa kuin ennen lapsia ja kaiken huipuksi hänestä tuntuu, ettei hän ole saanut kasvatettua meistä oikeanlaisia. "Niin että harkitse tarkkaan omalla kohdallasi", sanoo äiti avautumisensa hetkenä.

Minusta on kummallista, että Hassun Tytön ja minun hienoin ja jännittävin päivä (tähän asti) tapahtuu samassa sairaalassa, samalla osastolla kuusi, kuudes kerros: hänelle syntyy vauva, minulta otetaan hirviömäinen, hävettävä, ei-toivottu vauva pois nukutuksessa. Hän huutaa ja pidättelee supistuksia, kunnes synnytyskanava on riittävän auki, ja ponnistaa sitten pinkeillä pilateslihaksillaan, minä menen nukutuskaasusta veltoksi sanoessani hoitsulle: "Joo se on hennatatuointi jossa on vanha tervey...", hän nukkuu sängyssä valtava vatsa edelleen läsnä, nyt tarkoituksettomana, minä herään äkkiä taas terveen tuntuisena, ja meinaan huutaa siitä riemusta, ettei okseta ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen, hänen elämänsä muuttuu aivan toisenlaiseksi käärön kanssa, minä palaan Kissan maksamalla taksilla takaisin entiseen elämääni, nykyiseen elämääni, jossa kaksi viikkoa ilman seksiä on katastrofi.

Kun Kissa seuraavan kerran suuttuu siitä, että erehdyn kutsumaan häntä mieheksi, taidanpa tietää, mitä vastaan. "Sinua ei mitata tässä", sanon, jos olen pahalla päällä. "Sinua ei pidetä itsekkäänä eikä pelokkaana, hysteerisenä eikä luonnottomana tämän takia. Korkeintaan sinua säälitään siksi, että sinulla on nainen, joka ei tähän suostu. Tai sitten vähän kadehditaan, koska sinun kotonasi kaikki ei pyöri vauvan ehdoilla. Sinä olet tässä asiassa pelkkä johdannainen."

Pieleen menneet ennusteet ovat kiinnostavia. Malleja, joihin ei mahdu. Pituus, paino, ja sitten ne mitä pidettiin joskus tärkeinä, ne joita sanottiin lahjakkuudeksi tai lahjoiksi. En halua niitä tai kuulla niistä enää. En halua tarttua ja vangita itseäni niihin. En ole pureksinut yhtään yhtälöä tai matemaattista pähkinää koulusta päästyäni, enimmäkseen en piirrä tai maalaakaan, näytelmiäkään en enää kirjoita, ne ovat roskaa. En aio perustaa ravintolaa, kirjoittaa vuosisadan romaania enkä muutakaan suurieleistä, mitä muut toisinaan odottavat.

Sen sijaan harmittelen, että unohdan suitsukkeen. Suklaan ja Lapsen maailma -lehden sentään muistan. Kotona järjestän kolme tyhjää shampanjapulloa vierekkäin ja katselen niiden etikettejä epämääräisesti kiitollisena siitä, että ehkäisylääketiede on olemassa. Ei lisää tällaista angstia, jollekulle melkein samanlaiselle, kiitos. Sytytän suitsukkeen, jasmiininhajuisen suitsukkeen ja juon kannukaupalla chaita soijamaidolla. Mietin, millaista on olla pieni vauva. Kutiseeko sellainen edes?

Toivon, ettei vauvalle kukaan sano, että sillä on sellainen tai tällainen lahja, tai että sen kannattaisi tehdä niin tai näin. Tai että sillä on lattana takaraivo, kuten melkein kaikilla suomalaisilla. Ettei kukaan ala tosissaan ennakoida, mitä siitä tulee sitten joskus, ainakaan vauvan itsensä kuullen. Kaikki määritelmät ovat työkaluja, totta, mutta lihaa veistäessä työkalut yleensä tuntuvat aika ikäviltä, etenkin jonkun toisen käytellessä niitä.

Pitäisi, sen sanan jos saisi kiellettyä.