Kävelyllä tulen ajatelleeksi taas kerran tyylieroja ja niihin liittyviä adjektiivivalintoja. Äiti koetti lähettää hameiden mukana kaksi valkeaa paitaa, joissa on kova kangas ja reikäkuvioitu pääntie. Lähetin ne takaisin. Erään ystäväni maku on täsmälleen samanlainen kuin äidilläni. Hän käyttää jopa samoja adjektiiveja. Kovakankainen vaate, joka peittää ruumiin muodot tai oikeastaan sen koko olemassaolon, on heistä "tyylikäs", "varma" ja "klassinen", minusta "pönkkä". Valkoinen sohva on heistä "herkullisen raikas", minusta "ahdistava". Suurinaamaiset orvokit ovat heistä "hellyttäviä", minusta "pallinaamaisia". Puutarhakäsineet ovat heille "välttämättömät", minusta "oikean tuntuman estävät" ja siten "mahdottomat".
Ja toisin päin: Minusta illakot ja käenkukat ovat "luontevia" ja "suloisia", heistä "homssuisia". Minusta trikoiset, vartalonmyötäiset vaatteet ovat "suloisenpehmeitä", heistä "ällöjä". Minusta salaisuuksien jakaminen on "kutkuttavan hauskaa", heistä "pelottavaa". Minusta hikoileminen on "luonnollista", heistä "kauhistuttavaa". Minusta pyöreäkärkiset kengät ovat "parhaita", heistä "naisellista siroutta kunnioittamattomia".
On kauhean vaikeaa päästä yhteisymmärrykseen, kun maailma on niin perustavilta piirteiltäänkin täysin erilainen. Usein äidit ja tyttäret edustavat maailman eri laitoja. Jotkut riitaantuvat siitä hyvästä, jotkut suvaitsevat toisiaan naureskelleen lempeästi toisen tempauksille.
Lähettää nyt applikoituja paitoja... valkoisia paitoja... kovakankaisia paitoja, joissa on napit ja joita pitäisi silittää ennen kuin ne laitetaan päälle... hyvänen aika. Melkein kuin olisi lähettänyt jakun messinkinapeilla, tai kullanvärisen korun, tai Feng shui -oppaan. (Jos en ole sitä vielä kertonut, en sitten vihaa mitään niin kuin Feng shui -hurahtaneita. Tai no jaa, vihata on aika voimakas sana. Mutta nämä ihmiset saavat minut välittömästi siihen tulokseen, että jotain ratkaisevan tärkeitä komponentteja heidän päistään puuttuu. Kävellä nyt toisen kotiin ja sanoa: "Kaktukset kuule tuo pahaa energiaa, ja vielä makuuhuoneen ikkunalla!")
Kurkistelen parvekkeelta vähän väliä Coprinuksia. Niiden kehitys on hämmentävän ripeää. Sieniä on vaikeaa tajuta. Se, mitä niistä näemme, on niin pieni osa, pelkkä itiöemä. Enimmäkseen sieni on valtava, laaja rihmasto, semmoista homeennäköistä säiettä. Tai jopa näkymätöntä. Vaikeatajuista, siksi tavattoman kiinnostavaa. Pitäisiköhän oikeastaan puhua Coprinuksesta yksikössä? Samaa sientähän nuo itiöemät epäilemättä ovat.
Joskus tulee mieleen, että kaksi ihmistä on saman sienen itiöemiä. Se on melkein yhtä hämmentävä ajatus. Jostain syystä sienet kuitenkin ovat ihmistä kiehtovampia; ehkä koska niiden itiöemien elämä on lyhyempää ja siten hahmottuvampaa kuin ihmisen. Ihmiset eivät tunnetusti pidä liian haastavista asioista. Kun näytin äidille Coprinukset, hän sanoi yksiselitteisesti "Yök!". Vähän samalla tavalla, kun mielessäni itse sanoin nähdessäni äidin lähettämät paidat, jotka lähtivät paluuisän mukana takaisin.
Olen Coprinuksia/Coprinusta tarkastellessani tässä miettinyt, pitäisikö ystäväni niitä myös ällöttävinä. Olen aika varma siitä, että ennusteeni - kyllä - osuisi oikeaan.
Tekstit
5 kommenttia:
Hihii! Pallinaamaisia on oikea sana. Ostan aina vain pienikukkaisia orvokkeja. Minulla on myös niitä homssulajeja. Rakastan myös luonnosta tuotuja kurjenpolvia, varmaan homssuisia nekin...Tyylijuttuja mietin usein itsekin. Vastakkain asettelusi oli kuvaavaa ja ah, niin todellista. Tiedän monia, joiden mielestä nuo sienet ovat yök ja hyi ja puutarhakäsineet pakollisia. Äitini paheksuu myös vartalonmyötäisiä vaatteitani." Sulta lähtis muutama kilo niin helposti" Voi...äiti!
Joo, metsäkurjenpolvet ovat aivan jumalaisia. Puhumattakaan kyläkellukasta tai kevätlinnunsilmästä.
"Naisellisen sirot" teräväkärkiset
kengät saavat aikaan kylmiä väreitä.
Aina sellaiset nähdessäni en voi olla
ajattelematta niitä sykkyrään painuneita,
vuosien pahoinpitelystä kärsineitä, rumia varpaita.
Samankaltaisia reaktioita aiheuttavat
kaappikellon punnusta muistuttavat,
sinne tänne heiluvat ja reikää venyttävät
korvakorut tai kirkuvanpunaiset kynnet.
Samoin suurikokoiset, jatkuvasti näkyvillä
olevat suurikokoiset tatuoinnit saavat
sulkijalihaksen ympäristön nykimään
eikä yökkimisreaktiokaan ole kaukana.
Keho on sielun temnppeli.
Miksi se pitäisi raiskata luonnottomuuksilla?
Velikulta:
Eikös luonnossakin useilla lajeilla koiraslinnut pyri erottautumaan sillä kenellä on esim. komeimmat höyhenet. Varmaan eläimetkin tehostaisivat sanomaansa koruin ja muin virityksin jos osaisivat. Jonkun mielestä tatskat ja muut killuttimet ovat kauniita. Antaa kaikkien kukkien kukkia... Mielestäni esim. kuvat ovat sitä elettyä elämää, en ehkä itse ottaisi nyt samoja kuvia kuin muutama vuosi sitten, kun vain se kuvan ottaminen oli tärkeää, mutta ne ovat kuitenkin osa minua, yhtä lailla kuin jokin syntymässä saatu piirre kehossani. No mun kuvat ei tosin näy kuin silloin kun haluan, ne ovat lähes aina piilossa. Nykyäänhän originellimpi on se jolla ei ole kuvia, niitä on nykyään "joka toisella"... Musta on vaan hauskaa kun sitten joskus mummoina ja vaareina näkee toisia joilla on myös jotain epämääräisiä tribaaleja ryppyisen peban yläpuolella tjsp :)
Totta ihmeessä kaikkien kukkien pitääkin kukkia!
Sehän on tämän pienen sinisen planeetan rikkaus.
Puhun vain omista tuntemuksistani
enkä yritä käännyttää ketään naturalistiksi.
Eläimet eivät tosin yritä erottautua
vaan kysymys on suvun jatkamisesta.
Siitä naaraan viehättämisestä.
Ihmisellä mielestäni enemmänkin
turhamaisuudesta vaikka moni mies
yrittääkin olla cool korvakoruineen ja
kokovartalotatuointeineen sillä sehän
yhdistetään usein jollain tapaa kriminaalisuuteen.
Kovat kundit ja vaara ovat aina viehättäneet naisia.
Miehisyyskäsite on muuttunut
melkoisesti vuosisatojen vieriessä.
Lähetä kommentti