Epänormaali ja itsekäs tyttö

Valmistujaisjuhlien valmistelut karkaavat löperökäsistäni. Kissan äiti ja oma äitini juoksevat ylitseni piikkikoroin mennen tullen. Olen niin tohjona, että jopa Kissan siskon kysyessä, tekeekö hän kuitenkin mansikkakakun maidottomaksi, vastaan, ettei sillä varmasti ole mitään väliä. Kuvittelen näin voittavani pisteitä johonkin muuhun osa-alueeseen, mutta ei se niin mene.

Äidit ovat varautuneet taisteluun ja voittavat sen. "Sinä et voi olla noin itsekäs, että vaadit kaikkia vieraita syömään samanlaista ruokaa kuin itse syöt", sanoo äiti. Itsekäs? Ja minä kun olen kuvitellut, että koetan nimenomaan olla olematta itsekäs todetessani, että tulen varsin mainiosti toimeen ekologisemmalla ja kärsimystä välttelevällä vegaaniruoalla. Äiti ei usko, että ihmiset voisivat tykätä vegaaniruoasta. Hän ei ole ollut läsnä tilaisuuksissa, joihin olen suunnitellut vegaanisen ja gluteenittoman ruokavalion, ja joissa ihmiset ovat jälkeenpäin sanoneet kiitos, emme tienneet, että kasvisruoka on näin hyvää, voisinko saada reseptin. Eikä usko, sen kerran kun alennun kertomaan. "Ai sinun mössöistäsi? Mitä ihmisiä ne oikein ovat?" hän ihmettelee avoimesti. Tekee mieli kirkua. "Kuinkas moni vieraista nyt on tiukan linjan vegaani edes, kyllä varmasti suurin osa on normaaleja", komppaa Kissan äiti, nyt, pöydän ääressä.

"Katsos jotkut ihmiset pitävät juustoista ja kalasta", jatkaa äiti. Tahdon työntää pään vesiämpäriin ja pitää sitä siellä, kunnes se on pakko nostaa ylös ja kiskaista henkeä sisään taas varmana siitä, että haluaa elää. Vittu, mikä paska maailma! Haluaisin sanoa, että entäs ne, joiden herkkua ja ruokavalion kulmakivi ovat kaltatut pikkuvauvat, pitääkö meidän kattaa heillekin oma vatinsa tätä herkkua, mutta viisasta kyllä jätän kysymyksen kysymättä.

Keskustelu on käyty niin tuhansia kertoja, etten jaksa enää. Ne eivät ymmärrä, että savukalarullat ovat ruumisrullia, että sokerikakulla tuetaan tehokanaloita, hyytelökakulla sikateollisuutta. Pointsi ei ole se, etten kestäisi katsella ruokaa tai vieraideni suunnatonta typeryyttä heidän lappaessaan kärsimystä naamaansa hymyillen - ei kai kukaan niin fanaattinen ole, olenhan itsekin ollut monta vuotta sekasyöjä - vaan se, että on kyse kuitenkin meidän juhlistamme. Meidän periaatteenamme on ollut jo aika pitkään koettaa minimoida valintojemme aiheuttama kärsimys. Jos nämä ovat kerran meidän juhlamme, ja olemme niiden syy ja siten niistä jollain tavalla vastuussa, eikö meillä ole oikeutta tämän yhden illan ajan sanoa tarpeettomalle kärsimykselle ei kiitos?

Kun kävelen hämärän metsän läpi, tajuan, etteivät ne ole enää meidän juhlat. Kun vanhemmat tarjoavat auliisti juhlapaikan ja osallistumista kustannuksiin, tätä se aina tarkoittaa. He alkavat tehdä niistä omia juhliaan. Ei, tämä saa luvan olla viimeinen kerta, kun ne päästetään sotkeentumaan mihinkään valmisteluihin.



Tietysti asia on monimutkaisempi kuin miltä pinnalta käsin näyttää. Äitien ärtymys siitä, ettemme syö karjalanpaistia ja savukalaa on käsinkosketeltava muulloinkin, kun puhutaan ruoasta tai tehdään sitä jotain juhlaa varten. Nyt se sitten vain purkautuu, tuo hirvittävä epävarmuus siitä, osaavatko he tehdä kasvisruokaa laisinkaan. En ole siltikään sitä mieltä, että on reilua syyttää toista sen vuoksi epänormaaliksi ja itsekkääksi. Itse en onneksi salli tempautumista tuohon diskurssiin, kohauttelenpa vain olkapäitäni ja tunnen itseni täysin masentuneeksi. Minusta olen itsekäs, koska en viitsi lytätä heitä seinää vasten. Argumentit olisi, ne on tunnettu peruspiirteissään jo antiikista lähtien, tosin meidän päivinämme korostuu perusteluiden tukena sielunvaellusta enemmän eläinten tieteellisestikin todistettu kärsimys. (Niille, jotka kuvittelevat kasvissyönnin uudeksi jutuksi, voi voi: ettekö ole kuulleet pythagoralaisista?) Vaikeuksien kierteleminen on harvoin muuta kuin itsekkyyttä. Toisaalta äiteihin on koeteltu ihan hyviä argumentteja, mutta he eivät suostu kuuntelemaan.

Heistä vieraanvaraisuus on asiana suurempi kuin se, tapetaanko joku sen vuoksi.

Vaikka hävettää ihan sikana, että olen tällainen lapatossu, jonka valmistujaispöydässä on tuotteita, joita en haluaisi todellakaan tukea, ei tilanne toki ole uusi. Muistelen Deweyn perheestä kerrottua anekdoottia, jossa jälleen kerran todellisuuden musertavuus ja jonkun ideaalit törmäsivät yhteen: Euroopasta tulleet vieraat jättivät perhe D:n luokse tullessaan kenkänsä makuuhuoneen oven ukopuolelle kiillotettaviksi. Deweyilla ei ollut palvelijaa, sillä heistä se ei ollut riittävän demokraattinen instituutio. Kaikilla muilla oli tietysti siihen aikaan sisäköt ja keittäjät, mutta näillä siis ei. Kun vieraita oli paljon ja he käyttivät tuhlailevaisesti kenkiään liaten niitä useamman parin päivässä, kiillotettavaa kertyi paljon. Deweyt eivät kuitenkaan katsoneet asiakseen huomauttaa vierailleen, että nämä voisivat kyllä itsekin kiillottaa kenkänsä. Ehei, he istuivat yöllä keittiössä tuntikausia hangaten omien kenkiensä lisäksi vieraidensa kengät. Ja jos heillä olisi ollut blogi varaventtiilinä, he olisivat varmasti kirjoittaneet siihen asiasta.

Kaikkein ärsyttävintä asiassa on, että tiedän jo etukäteen, miten tämä kaikki sujuu. Se on nähty niin monesti. Kun ihmiset menevät pöytään ja kysyvät, mitä tässä ja tässä on, äiti ohjaa heidät kalarullien luokse ja sanoo, että ne muut ovat jotain höppänöitä minun tekemiäni mössöjä, niille vegaaneille, tiedättehän, tässä on kunnon ruokaa. Pyytelee anteeksi sitä, että niin moni ruoka on niin omituista. Hänen tyttärensä kun on vähän päästään sekaisin, auts auts, vaikka saikin lopulta yhdentoista vuoden panikoinnin ja sopeutumattomuuden jälkeen maisterinpaperit ulos. Ne, jotka suhtautuvat vegaaniruokaan jo käsitteellisistä syistä epäluuloisesti, eivät edes maista vegaanisia vaihtoehtoja. Samat ihmiset, jotka tiedän, sanoisivat täysin vegaanisen pitopöydän jälkeen: Mitä, eikö se ollutkaan tavallinen kakku? Voiko tuollaisiakin tehdä vegaanisesti? Oliko se muka soijaa eikä lihaa? Nyt ne eivät koskaan saa tietää. Tai siis, ainakaan näissä juhlissa.

Olen niin väsynyt, epänormaali ja itsekäs, ajatukseni pyörivät onnetonta kehäänsä. Maailmassa on vaikeaa tulla toimeen puhumattakaan hyvin elämisestä. Aina joku jaksaa ottaa loukkauksena sen, että haluaisi juhlia edes omat juhlansa omien tavoitteidensa mukaisesti. Minussa ei ole voimaa riuhtaista itseäni irti perheestä vaikka taas kerran haluaisin. Missä asiat muka olisivat sen paremmin? Ei, on vain nieltävä pettymys ja todettava anteeksipyydellen kaikille, että olen pahoillani siitä, että pöydässämme on ruumiita. Äiteihin iski teurasvimma. Ne ovat uhranneet yötä päivää, jottei sää kääntyisi sateiseksi.

Jumalille uhraamisen ymmärtäisin vielä jotenkin, mutta että vieraiden ennakkoluuloisuudelle vegaaniruokaa kohtaan? Minusta siinä ei ole mitään palvonnan aihetta, ajattelemattomuudessa. Päätäni kiristää vanne ajatellessani, että joudun sietämään äitejä ja näiden hössötystä vielä keskiviikkonakin. Minua ei ilahduta ollenkaan, että vegaanisia ruokia on sentään suurin osa tarjoamisista. Näen pelkät ruumisrullat ja tehotuotantoeläinkakut.

Alkaa tuntua siltä, että valmistun itsekin lähinnä teuraaksi. Vittu, tätä yhteiskuntaa, vittu, tätä kohteliaisuutta, tätä ennakkoluuloisuutta, tätä yhteistoiminnan ja sopeutumisen pakkoa. Keskiviikkoon asti aikaa sopeutua ajatukseen, että juhlamme eivät ole meidän juhlamme, vaan äitien teuras- ja tehotuotantojuhlat. Minusta se sopii huonosti äitiyden käsitteeseen, mutta ai niin, tämä on varmaan vain epänormaaliutta. Aarrghh.