Työkkärissä

Pakkaan kansioon kaikki todistukseni yläasteelta saakka. Raahaan muinaismuistoja kaupunkiin intialaisessa olkalaukussa siskolta saatu valkoinen t-paita päällä, ilman meikkiä, hiukset nopeasti nutturalle kiedottuna, mutaisissa urheilusandaaleissa. Vasta jonotusnumeron otettuani herään tilanteeseen: pitikös tässä näyttää särmältä tai jotain?

Jollain miehellä on pukukin pykälässä ja parta näemmä juuri ajettu. Mutta eihän tämä ole työhaastattelu, ajattelen, työnnän epäilykset taka-alalle. Täyttelen lomaketta, ja ainoat taidot, joihin voin laittaa rastin, ovat kymmensormijärjestelmä, tieteellinen tutkimus, Word, internet (käyttö) ja sähköposti. Lehtijutuille ei ole ruutua, ei myöskään kirjastokokemukselle. Ne kirjoitan alasarakkeeseen. Mahtaneeko kukaan koskaan saada tästä käsialasta selkoa.

Yhdeksänkymmentä vilkkuu taulussa, juoksen huoneen ovelle. Kiltti täti pöydän takana huokaisee kertoessani valmistuneeni viikko sitten. Katselemme todistuksia ja työtodistuksia. Kuvittelen olevani toivoton tapaus, mutta tädin mielestä työkokemusta on ihan hyvin ja vielä monelta eri alaltakin, ja työtodistuksissa korostetaan oikeita asioita: omatoimisuutta, ripeyttä, ystävällisyyttä. Ja luottamustoimia, näin on. "Ei kaikilla ole", sanoo täti. Yritän muistella, mutten kai tunne yhtään ihmistä, jolla ei olisi luottamustoimia. Sen siitä saa, kun pyörii kansalaisjärjestöelämässä. Saan vielä korkeakouluneuvojien yhteystiedot ja kutsun infotilaisuuteen. Pää pyörällä astelen huoneesta ulos. Ehkäpä joskus joku huolii minut töihinkin. En ole varma, haluanko, mutta jokin projektihan on ihmisellä oltava. Kai.



Jutellessamme leppoisasti aivoni ryhtyvät aforismigeneraattoriksi suoltaen mitä omituisinta puppua. Kuten että nauru on hämmennyksen enemmän kuin ilon merkki, vaikka aito hymy onkin halaus ja väärennetty silkkaa pelkoa ja konformisuutta, ja niin edelleen. Onneksi onnistun pitämään kehnot aforismini äänihuulten ulottumattomissa.

"Tähän asti olen elänyt slapstickia, joka käsittelee vakavia asioita", toistan hississä kolmesti, silmät kiinni, vetäen välillä syvään henkeä. Tyhjennän keuhkot ja pyyhin ajatukset tyhjäksi. Se on helppoa. Vaikeampaa on keksiä tähdellistä ajateltavaa. Kyllähän sen huomaa kenen tahansa puuhia katsellessa.

Helsinki on melskeinen. Ostan litran kirsikoita lohduttaakseni jalkapohjaani, joka vittuilee jälleen. Lääkärin mukaan aina kovan kivun jälkeen pitäisi maata kolme päivää (herramunjee nämä kolminaisuudet, en oikein osaa suhtautua niihin luottavaisesti), ja lähteä vasta sitten liikkeelle. Koirat on vietävä ulos. Jalan on parannuttava. Intoonnuin eilen kävelemään puolitoista tuntia ja tämä on tulos. Katselen ihmisiä Eatzin terassilla dösaa odottaessani. Sommittelen heidän elämäntarinoitaan.

Rakastavatko he rakastamista vai inhoamista? Pelkäävätkö he enemmän epäsuosiota vai epärehellisyyttä? Katuvatko he sanottuaan jotain toista spurgahtavaksi tämän selän takana? Miksi niin moni juo alkoholia, vaikka on tiistai ja keskipäivä? Kuinka moni on parannellut joskus mustaa silmää? Moniko inhoaa Unicefin feissareita, jotka pörräävät Mikonkatua eestaas vaaleansinisissä liiveissään? Kuka on lukenut lehdestä, että tänään UV-säteilyä on tavallista tujummin kiitos otsonikerroksen ohuen läikän, joka roikkuu päällämme? (Voiko puute roikkua päällä?)

Ajattelevatko hekin, onko reikä leipää todellisempi? Askarruttaako heitäkin se, kuinka täti luettuaan isoäidin päiväkirjat ei puhu sisarelleen viiteen vuoteen? Mietityttääkö heitäkin, mitä se ketään auttaa? Uskovatko he, että ihminen on muutakin kuin tekonsa ja tunteensa?

Juon muovisesta vanhasta jääteepullosta päivänlämpöistä kraanavettä. Mikä lahja, puhdas, juomakelpoinen vesi. Ansaitsenko sen? En. Taloyhtiön lähettämän vedenkulutuslaskun mukaan kulutamme vettä vain puolet taloyhtiömme keskimääräisestä vesimäärästä per henki. Ja silti, on kuin pyykkiä jauhaisi koneessa melkein joka kolmas päivä tai jotain, ja astianpesukonekin joka toinen päivä, suihku joka toinen niin ikään. Ja kukkien kastelu! Siihen kuluukin kerralla parikymmentä litraa. Mitähän ne muut sillä vedellä tekevät?

Kuinka monta lapsuutta noilla lienee? Minulla neljä. Ehkä joskus kirjoitan niistä, jos jaksan. Kesä on kolmen lapsuuden aikaa.